Kuinka tämän kaiken voisi unohtaa? Eihän voi parantua, jos muistaa! Pystyn ainakin ajoittain syömään kuen muutkin. Se ei silti muuta ajatusmaailmaani. En pysty syömään vailla inhoa ja ahdistusta.

En osaa unohtaa.

En osaa parantua.

En muista, millaista on tunteä hyvää oloa syömisestä ja siitä, kun keho saa ravintoa. Sen minä olen unohtanut. On niin kauan siitä, kun olin lapsi. Ja haluaisin vieläkin olla. En osaa, en pysty.

Olenko minä tuomittu elämään tätä?

Pienen pieni postaus. Olisi niin paljon kerrottavaa, mutta sanat eivät tule ulos. En osaa kertoa, en kirjoittaa. Ja K ei usko. Minä, jonka äidinkielen yo-suoritus lähti luokan parhaana, minä, jonka tekstit ovat järjestäen erinomaisia. Minä. Niin, minä en osaa kertoa enää. Ja kuinka paljon haluaisin kertoa, miten minuun sattuu! Se jää kaikki sisälleni.

Lopetin hoitosuhteeni. Minusta ei ollut siihen. Ohjelman vaihe 2, säännöllinen syöminen, osoittautui ylivoimaiseksi. Eivät ne voi opettaa minua syömään säännöllisesti, jos minä en halua syödä lainkaan. Ja minä olen lihonut.

Minä teen sen taas. Olen tehnyt sen ennenkin, mutta nyt teen sen paremmin, pidemmälle. Hyvästi elämä, joka et osannut tyydyttää tarpeitani. Hyvästi elämä, joka särjit pilvilinnani. Näytän kieltä sinulle ja muutan siihen pilvilinnaan, jonka yritit minulta viedä.

Olen hyvä oksentamaan. Saan ulos ruuat ja juomat, mutta sanoja en. Kai siinä on se vissi ero, että sanoja en ole syönyt. Ne eivä tule ulos, eivät rumina läiskinä paperille eivätkä kuulijani sydämeen. Minä olen hiljaa.




Minä tahtoisin vielä kuiskata: vaikka minä olen piikikäs, älkää päästäkö irti. Älkää antako minun pudota.