Välillä olo on ihan hyvä ja saan tehtyä asioita. Suoritan työvuoroni eikä minua väsytä koko yön aikana. Muutamaa tuntia myöhemmin kerron hoitajalle mieliteostani edistää suunnitelmaa, jonka se ei halua etenevän. Tunnollisesti kerron sille kaiken. Puut huojuvat ikkunan takana eikä musta tunnu miltään, vaikka Kelasta tuli taas hylsy.

Synkkyyden aallot vyöryvät päälle niin että tuntuu kuin halkeaisin. Siinä minä kuitenkin istun sukulaisen olohuoneessa juomassa mustaa kahvia pikkuisesta kupista ja yritän näyttää siltä, että olen koko ajan todella kuunnellut muiden jutustelua. Istun hiljaa, tuijotan lasittuneella katseella toiselle puolelle huonetta ja toivon, ettei kukaan puhu minulle, sillä minulla ei ole enää mitään sanottavaa.

Lohduton toivottomuus kietoo lonkeronsa ympärilleni ja kiristää otettaan, kun koitan miettiä tulevaisuutta, jota mulla ei ole. Kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita ei ole. Jäljelle jää tumma hukuttava tyhjyys, johon en uskalla koskea.

Vedän keuhkot täyteen raikasta syysilmaa. Hehkuvan väristen puiden lomasta lehdettömät oksat kurkottavat kohti vaaleansinistä taivasta ja minusta se on niin tavattoman kaunista. 

Synkkyys ujuttautuu ensin aaltoina ja sitten tasaisemmin takaisin elämään, mutta meistä kukaan ei kai yllättynyt. Hetken aikaa mun oli kuitenkin helpompi hengittää. Päivät ovat melkeinpä tyhjää täynnä ja loputtoman pitkiä ja koitan vain keksiä itselleni tekemistä ettei aika lakkaa kokonaan kulumasta.

Toisen infuusion jälkeinen viikko onkin täynnä kaikkea muuta kuin tyhjää, ja vähän tuntuu ahdistavalta edes ajatella sitä, mutta se on jo täällä enkä mä voi paeta. Ensimmäisenä iltana ihan hyvän olon lomaan tunkeutuu kamalia ajatuksia ja ikäviä tunteita, mutta ne eivät valtaa koko ajallista maisemaa.

Tuuli riepottelee syksyn värisiä puita ja meinaa viedä puhelimen kädestä, kun käyn kiertämässä sen pienen kierroksen, jonka aikana ehdin polttaa tupakan tai kaksi. Ulkona on tänäänkin aika kaunista. 

Kun kaikki se mustuus vyöryy päälle voimallisemmin kuin ehkä vuosiin, koitan muistaa, mitä puhuttiin hoitajan kanssa niistä keinoista, millä selviän vielä yhdestä viikonlopusta. Enää yhdestä viikonlopusta, melkeinpä keinolla millä hyvänsä. Mä muistan ja mä selviän.

Maanantaina kun astun sairaalan ovesta ulos ensimmäisen ketamiini-infuusion jälkeen, aurinko paistaa kasvoille, puut jo vähän hehkuvat ja ulkona on oikeastaan aika kaunista. Ei haittaa, vaikka ratikassa tulee vähän huono olo, ja sekin menee nopeasti ohi.

Minä olen selvinnyt taas yhdestä hyökyaallosta. Ehkä nyt on taas hetken aikaa helpompi hengittää. 

Yli viikon kestävän flunssan vuoksi minulla on paljon aikaa kotona. Ihan liikaa aikaa olla tekemättä mitään hyödyllistä tai järkevää. Välillä täytyy käydä kaupassa, mutta muutoin ei tule poistuttua kotoa. Aika tuntuu pystähtyvän ja ulkopuolinen maailma loittonee saavuttamattomiin.

Minä nukun enemmän kuin vuosiin ja olo on erilainen muttei juurikaan parempi tai virkeämpi. Nukkuminen on kuitenkin hyvä tapa kuluttaa aikaa, vähän kuin voisi hetken verran olla olematta olemassa. Se tuo helpotusta liian pitkiin päiviin, jotka eivät tunnu loppuvan koskaan. 

Vuodesta toiseen minä rämmin tässä turhassa elämässä, joka on jumittunut paikalleen ja kadottanut tulevaisuuden. Vuodesta toiseen minä katselen, kun se mustuus ulottaa lonkeronsa yhä syvemmin kaikkeen, mitä olen ja teen. Ja vuodesta toiseen minä hymyilen, juon kahvia sukulaisten kanssa ja väistän henkilökohtaiset kysymykset, joihin en halua vastata.

Vuodesta toiseen ne katselevat minua hoidossa, ja ihmettelen, miten ne eivät ole heittäneet minua jo ulos toivottomana. Koska sitä minä olen. Terveysasemalla ne jaksavat hoitaa haavojani kerta toisensa jälkeen silloin, kun ylipäätään menen sinne. Usein en mene. Koska mitä väliä? Polille saan hyvin aikoja ja ne jaksavat välittää silloinkin, kun itse en jaksa.

Elämässä on vielä hyviäkin asioita, kuten lemmikit, joita minulla vielä on, satunnainen työ, josta pidän, ystäviä, joita suojelen itseltäni ja kummityttö, josta olen aivan valtavan ylpeä. Silti minä olen tässä. Tässä tahmeassa harmaudessa, perustavanlaatuisesti vääränlaisena ja vailla toivoa.

Yhä vielä minä hengitän vaikka se sattuu, käyn tupakalla ja lasken sekuntiviisarin askeleita, tik tak, ja odotan sitä, että saan ottaa lääkkeet ja mennä nukkumaan.