Ensimmäinen kyynel karkaa jo matkalla kotiin, mutta se ei haittaa. Pahoinvoinnin aallot hyökyvät ylitseni, kun kävelen pysäkiltä kotiin, mutta tänäänkään minä en oksenna. Itku tulee äänekkäänä ja räkäisenä, kun suljen oven perässäni ja mä annan sen tulla. Itkun keskellä nauran ääneen ja lämpimästi, kun avaan E:n lähettämän kirjeen. Sen sisältö on maailman ihanin juuri sillä hetkellä.
Sisälläni on painostava tyhjyys. Ahdistus puristaa rintaa ja sen lomaan kietoutuu suru. Se ei silti tunnu väärältä, kaikki meni juuri niin kuin pitikin. Olo on epätodellinen ja vähän hämmentynyt, tunteet sekoittuvat toisiinsa ja täyttävät minut, eikä se tyhjyys silti mene pois.
Jossain siellä kaiken seassa on myös tyyneyttä ja rauhaa, tunnetta että kaikki on niin kuin pitääkin. Minä pääsin terapiaan tilanteessa, jossa sen saaminen oli äärimmäisen epätodennäköistä. Sain juuri oikeanlaista ja riittävää, eikä vastassa ollut mikään vatipäinen täti niin kuin etukäteen pelkäsin. Vastassa oli ihminen, johon saatoin luottaa ja joka näki minut. Todella näki ja kesti näkemänsä.
Kolmeen vuoteen minua ei ole tarvinnut pitää väkisin hengissä lukittujen ovien takana tai lamaannuttavan raskaalla lääkityksellä. Edes silloin, kun osuin terällä valtimoon, kerran vahingossa ja kerran tarkoituksella, en yrittänyt kuolla. Vaikka kirurgi on joutunut korjaamaan minua, jota olen itse rikkonut, vaikka olen satuttanut itseäni ehkä enemmän ja pahemmin kuin koko aiemman elämäni aikana yhteensä, minä en ole yrittänyt kuolla. Halunnut olen, mutta en yrittänyt.
Taistelen saadakseni syötyä lounaaksi kokoamani salaatin, koska tiedän, että seitsemän tuntia aiemmin syödyt hedelmät eivät riitä. Tunnen nälkää, mutta ihan kuin se olisi jossain kaukana eikä oikeastaan edes koskettaisi minua. Muistan ottaa aamulääkkeet kolmelta iltapäivällä, ja samalla nappaan aivan liian monetta päivää putkeen muutaman opamoxin, koska en halua olla hereillä ja hengittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti