Jumittaa kotona. Ärsytävää. Lenkki jäi taas väliin. Kävelyllä sentään kävin. Nyt taas yksin. Tein saippuaa, mutten ole ihan tyytyväinen sen väriin. Ei ollut aikaa hioa sävyä, kun tuoksuöljy jämähdytti niin, että massa, jonka pitäisi olla kiisselimäistä, olikin muovailuvahaa. Tuoksu on ihana: kuin mansikkakarkki. Melkein ällö, ja nyt koko kämppä tuoksuu mansikkaesanssilta.

Kutsuin E:n meille tänään. Asunto on kuin pommin jäljiltä, mutta ehkä E on joskus nähnyt jotain pahempaakin. En tiedä edes, tuleeko hän. Olisi kiva tavata, mutten jäksaisi lähteä nyt kaupunkiin. Pitäisi sitten käydä suihkussa ja kaikkea. Jos ollaan meillä, ei tarvitse. E:n edessä kehtaan näyttää miten inhottavalta vain.

Olo on huomattavasti kohentunut eilisestä. Oma koira suostui illalla tekemään lenkin, kun laitoin sille kunnolla vaatetta. Aamulla tein pikku kävelyn ja illalla vähän pidempi sitten. Vien tänään myös hoitokoiran. Aamulla join kaksi mukia kahvia kaurakermalla ja söin annoksen maustamatota jugurttia. Turvaruokaa. Kaapeissa on onneksi vielä jugurttia, hapankaalia ja porkkanaa. Nyt ei kyllä tee edes mieli syödä. Otin hapankaalipurkin esiin, mutten ottanutkaan. Ei nyt. Mitä vähemmän, sen parempi. Sama porkkanan kanssa. Ei pysty syömään nyt. Myöhemmin sitten.

Pitäisi lukea fysiikkaa. Laiskapaskaminähyihelvetti. Ja sämpylöitä pitäisi tehdä, kun leipä on loppu. Enhän minä niitä syö, mutta nuo muut tarvitsevat ruokaa. Pidän tavattomasti leipomisesta, ja haluan toisinaan kokeilla jotain uutta.

En varsinaisesti pidä itseäni näpertelijänä, mutta huomaan senkin lisääntyneen. Piirrän nykyään paljon ja aika pikkutarkkaa, teen käsitöitä, leivon yhä vaativampia kakkuja ym. ja saippuaa olen harrastanut yli vuoden. Sekin on vähän kuin ruuanlaittoa. Saa lisäillä tuoksuja, värejä, muotoja ja vaikka mitä ominaisuuksia. Vaahtoavuuttakin voi säädellä. Lisäksi se on erittäin tarkkaa, lipeää (NaOH) pitää olla grammallen oikea määrä, eikä sen jämiä saa jäädä mihinkään yhtään.

Mina kumarran. Se vahvistuu jokaisen puuttuvan kalorin myötä.

Eilen söin kauheita määriä. Leivoin porkkanapiirakan ja tiikerikakun. Oli tietysti pakko maistaa kakkutaikinaa, vaikka se huusi päässäni EI! Söin liikaa valmista kakkuakin. Ja tänään aamulla iso pala sitä piirakkaa. Ja raejuustoa. Koulun jälkeen kolme pakastemansikkaa ja loraus kaurakermaa kahviin. Nyt ei sitten mitään enää. Kaurakerma on onneksi suhteellisen kevyttä kermaksi. Onneksi kaapissa on hapankaalia. Kevyehköä ja hyvää.

Tiistaina teen fysiikan preliminäärikokeen. Alkaa ahdistaa aika tosi paljon. En osaa mitään. Opettaja lohdutti, ettei vielä tarvitsekaan. Sitten oikeissa yo-kisoissa, joohan. Minulla on pari kurssia käymättäkin vielä, kun en saa opetusta. Laiskapaskaminä. En voi pettää opettajaa, vaikkei hän minua nyt opetakaan. Olen luokkani ainoa fysiikkaa opiskeleva, niin ryhmää ei tullut. Sama kemiassa. Äidinkieli on onneksi pakollinen, niin kurssit tarjotaan. Hävettää vain tämänvuotiset rimanalitukset.

Tästä olisi niin helppo kaatua vain. Kukaan ei huomaisi mitään. Ei E, ei K, ei kukaan. Äitikin on on melkein invalidi, joten kotityöt ovat minun vastuullani. Hänkään ei huomaisi, ei vielä pitkään aikaan.

Olisi niin yksinkertaista pudota. Alas on matkaa, mutta siihen ei tarvita energiaa, ei. Antaisi vain mennä. Pilaisin yo-kirjoitukseni, pääsykokeet, tulevaisuuteni. Pilaisin kaiken. Mutta mitä väliä?

En ole aikoihin juossut, mutta aamulla olen lähdössä isoveljen kanssa rääkkilenklle ennen koulua. Voi apua! siihen on niin helppoa jäädä koukkuun.

Minulla on uusi murrosikä. Olen tiedostanut asian jo pidempään, mutta yrittänyt kätkeä asian. Tänään laulunopettaja sanoi sen suoraan: minulle on tulossa vibraatto. Se on vasta pieni ja hento esiaste, mutta se kasvaa ja kehittyy. Hormonaalisten muutosten, ajan ja harjoittelun myötä minusta voisi tulla koloratuurisopraano. En ainakaan usko olevani lyyrinen, vähän tuo äänen kehitys viittaa syvempiin väreihin.

Mutta minä pilaan senkin.

Anteeksi, Halla.

Hiljaiseloa. Joulukilot poissa, sitten jämähti paikoilleen. No, ei ole ainakaan tullut lisää.

Vihaan tätä. Elämässäni on onneksi muutama kantava elementti. Koiran kanssa menee hyvin, rakastan sitä. Enkelini. Koulussa ei oikein suju, mutta huononkin päivän jälkeen koira on yhtä vilpittömän iloinen nähdessään minut.

Laulaminen. Olen pitkästä aikaa taas alkanut edistyä. Tänä vuonna on ollut jo pari ihan tajutonta suoritusta. Olen jälleen saanut kosketusta siihen, mitä äänestäni voisi tulla, jos eläisin terveellisemmin ja jaksaisin harjoitella. Opettajakin on tyytyväinen. Klassinen laulu on intohimoni, ja tunnilta lähden yleensä toiveikkaana ja onnellisena. Laulaessa unohtuvat omat huolet, vaikka opettajani kuulee laulustani, miten menee. Hän tietää, koska olen väsynyt ja epätoivoinen.

Suomen kieli. Intohimoni. Tunnen vältavaa tyydytystä työskennellessäni sen parissa. Etenkin, jos saan vastauksia kysymyksiini. K on avainasemassa silloin.


Vaikka pystyn syömään, siitä tulee aina yhtä paska olo. Se heijastuu koko arkeeni. Yritän syödä 2-3 kertaa päivässä ja ainakin tuhat kcal. Usein onnistun, toisinaan en. Ehkä minä vielä joskus osaan. Ehkä joskus opin hyväksymään ruhoni. Ehkä joskus voitan pelkoni. Ehkä joskus arpeni paranevat, enkä viillä enää lisää.

Ehkä joskus, kun olen joku muu.