Ja taivaalla valot

Vanha vuosi on lopuillaan. En usko uudesta vuodesta tulevan sen parempaa, en millään tavalla. En lupaa mitään uutena vuotena, en toivo mitään uudelta vuodelta. Samaa kuraa tämä kuitenkin on aina ja ikuisesti. Mies on sentään kiva, minun Pisamini.

Ja te, rakkaat lukijani, te olette lisääntyneet taas, vaikken ole edes kirjoitellut pitkään aikaan. Kiitos siitä. Haluaisin luvata teille, että kirjoitan jatkossa useammin, mutta sitä lupausta en välttämättä pysty täyttämään. Lupaan kuitenkin, etten unohda teitä. Olette tärkeitä.

Therru kuittaa.

Kaikkien kirjoittamattomien sanojen takaa minä huudan

Minulla olisi niin paljon kerrottavaa, mutta se jääköön nyt. Olen äidin luona, eikä aikaa ole paljon.

On kuuma. Minulla on vanhan villapaidan alla paljon, liikaa, helvetillisesti läskiä. Lämmintä ja löysää, pelottavaa, vihattavaa, hyllyvää läskiä. Piisamilla on ollut minuun erittäin lihottava vaikutus. Hänen kanssaan tulee syötyä miten sattuu. En halua sen jatkuvan, lihomisen siis, mutten osaa lopettaakaan sitä. Kuinka se nyt on niin vaikeaa?

No, tehän tiedätte, että joulu tulee. Tulee vaikkei sitä ehkä aina tahtoisi. Kaikki se ruoka, suklaa, lämpö ja imelyys. Pelottavaa. Kaikki se stressi, paketeista tuleva roska, kuusen varistamat neulaset. Kamalaa. Kaikki se hymyily, iloisuus ja kuulumisten vaihtaminen. Mitä jos joku vuosi en jaksakaan sitä enää? Tästä joulusta aion selvitä kunnialla, mutta joskus se raja tulee väistämättä vastaan. Silloin minä lähden kauas pois, varaan ehkä hotellin ja otan mukaan hyvän kirjan. Yksin tietysti.

Tuntuu kuin eläisin sumussa. En minä tiedä mitään.

Silloin huulipunan ei tarvinnut peittää mitään, sillä hymyilin sen allakin

En ole kauheasti taas ehtinyt kirjoitella teille, rakkaat lukijani. Piisami on melkein asunut luonani viimeiset viikot. En valita, minusta on ihanaa, kun saan haistella hänen tuoksuaan, katsella hänen kasvojaan ja kiehnätä kainalossa. Ainakin enimmäkseen ihanaa.

Piisamilla on minuun lihottava vaikutus. Hänen kanssaan tulee syötyä ohan miten sattuu: leipää, pitsaa, sipsiä, juustoja... Ja olutta. Sitä on kulunut paljon. Mutta tänään emme syö Piisamin kanssa. Olen syönyt n. 500 kcal, eikä enempää tule. Piisamille se on ihan ok, ettei tänään syödä. Minun kokoni ei taida olla hänelle mikään juttu, kunhan se on suunnilleen normaali.

Ja onhan tässä tapahtunut muutakin kuin Piisami. Viikonloppuna olin hienoissa juhlissa edustamassa ainejärjestöäni. Minulla oli kaunis punainen iltapuku ja olin jopa meikannut. Alkoholia kului, humalluin, tanssin, hymyilin. Kaikki oli jotenkin erilaista nyt, kun tiedostin koko ajan, että minulla on oma ihana poikaystävä odottamassa. Ei se häirinnyt yhtään, päinvastoin. Oli jotenkin turvallisempi olo, kun tiesin, etten kuitenkaan päädy kenenkään kanssa sänkyyn. Ei minua kiinnosta muut kuin Piisami. Ehkä minun seksuaalisesti holtittomimmat aikani ovat takana. Ja hyvä niin.

Elämä on kovin erilaista, kun sen jakaa jonkun kanssa. Emme toisiaan asu yhdessä Piisamin kanssa, mutta vietämme paljon aikaa keskenämme. Thdet tuikkivat kirkkaammin, tuuli on raikkaampaa ja kynttilöiden liekit, ne ovat kauniimpia kuin koskaan.

Jos vielä saisin yhdistettyä tähän ahkeran opiskelun (johon en ole koskaan kyennyt) sekä lauhduttamisen, olisin onnellinen.

JA silti välillä ahdistaa. Paljon.

Tähtien tuike ihollasi

Kiitos edellisen viestin kommenteista. Olette ihania. Kaiken sen ahdistuksen keskellä teidän sananne tuntuivat hyvältä. Helpottivat oloa ja tekivät elämästä elämisen arvoista sillä hetkellä, kun millään ei ollut merkitystä.

Olemme nyt Piisamin kanssa ihan virallisesti pari. Vaikka välillä mietityttääkin, kuinka oikein tämä on, olen melkein onnellinen. Piisami on ihana mies.

Olen paisunut kuin pullataikina, melkein kaksi kiloa. Ja nyt on taas matkaa alipainoon. Paljon, liikaa, mutta saavutan sen niin kiduttavan pian.

Minun on vain oltava vahva ja suojeltava suloista Piisamiani.

Se valuu pitkin seiniä, tukkii ikkunat ja hiipii ovien alta porraskäytävään

En vain jaksa.

Lumihiutaleet tanssivat hiuksillasi, pian

Tulin reilu tunti sitten Piisamin luota. Hiukseni tuoksuvat Piisamilta, lakanani tuoksuvat, minä tuoksun. Ei mikään ihme, etten saa Piisamia mielestäni. Olin ensimmäistä kertaa hänen luonaan. Naureskelimme illalla, että mitä jos hänen kämppiksensä tulee kotiin. Tilanne on tietysti ilmiselvä kämppikselle, jos minä pyörin siellä alushousuilla ja Piisamin T-paidalla. Mutta mitä sitten? Eikä se kämppis edes tullut. Missä lie.

Piisamin mielestä minun ei tarvitse laihtua. Hän lupasi suuttua, jos huomaa painoni pudonneen. Mutta kun en minä Piisamin tähden, vaan itseni. Koska minun on paha olla tässä ruumiissa.

Ei tullut taas nukkumisesta mitään.

Piisami oli täällä taas eilen. Joimme teetä, kävelimme koiran kanssa - oli ihastuttava ilma, kirkas ja kuulas - ja makoilimme sängyllä sylikkäin. Silloin mietin, kuinka kunnollinen mies hän onkaan. Mutta kun minä en ole kunnollinen. Minä poltan, juon, laihdutan, pelaan pelejä. Minä väistämättä satutan häntä, jos hän tulee liian lähelle, ja sitä en tahdo. Minä pidän hänestä, mutta rakastanko kuitenkaan?

Tänään loppui sadan tunnin paasto. Tai sadan ja neljän oikeastaan. Neljä vuorokautta ja kahdeksan tuntia. Tunnin verran harkitsin, pitäisikö jatkaa paastoa, mutta päädyin syömään kevyen aamiaisen. Illalla menen äidin luokse, ja siellä joudun syömään, tai ehkä saan syödä, ihan kunnolla kiinteää ruokaa. Kokemuksesta tiedän, millainen olo tulee, jos heti paaston jälkeen syö liian raskaasti, joten aloitin kevyen ruokaan totuttelun jälleen.

En tiedä, mitä sanon äidille, jos se huomaa. Olen laihtunut nyt yli yhdeksän kiloa alkukesästä. Miten ihmeessä piilotan sen äidiltä? En halua satuttaa häntä enkä pilata hänen maanantaina alkavaa risteilyään. Haluan suojella äitiä, haluan tehdä sen paremmin kuin ennen. Onneksi on kylmä, niin voin pitää paljon vaatetta minun ja maailman välissä.

Terveisin Therru, jonka fyysistä olemusta on edelleen aivan liikaa tässä maailmassa.

Lakanoilla, joilla auringonsäteet tanssivat aamuisin

Nyt en tiedä enää mitään. Kuvioihin on astunut Piisami, poika, jonka olen tuntenut jo jonkin aikaa, hän vain ei ole ollut kovin merkittävä henkilö elämässäni. Tai mies kai hän jo on, pitkä kuin mikä ja 23-vuotias. Nyt vähän aikaa olen tuntenut jotain epätherrumaista häntä kohtaan. Fyysistä kaipuuta. En tiedä, oliko vielä muuta.

En tiedä, mitä tunnen, en tiedä, mitä tahdon enkä sitäkään, miten jatkuu tai pitäisi jatkua. Piisami tuli käymään myöhään sunnuntai-iltana ja jäi yöksi. Jälkiehkäisynhän minä sitten maanantaina tarvitsin, mistä seurasi ihan oikea fyysinen pahoinvointi. Huomenna menemme kahville, mutta tiedossa on lisää näitä yökyläilyjä.

Hän haluaisi sitoutua, mutten tiedä, pitäisikö minun edes yrittää sellaista. En minä häntä pettäisi, jos meillä olisi suhde, en varmasti, mutta pystynkö sovittamaan elämääni jonkun toisen mukaan? Haluanko jakaa elämäni jonkun kanssa, olkoonkin kuinka mukava ja kiihottava? Uskallanko minä? Uskallanko paljastaa hänelle arpeni, peilini, maailmani ja pelkoni?

Ja vetäytyykö hän, jos riisun naamioni?

You wanna play the game? It's like this:

You play around,
you have fun,
you share secrets,
you tell stories,
you cry on each other's shoulders,
you hold hands, you think about forever.


But you don't fall in love.


Because the first one who does, loses.

Asteroidikehällä me tanssimme poloneesia

E tuli, oli ja meni jättäen monia kultaisia muistoja onnen hattaran. Kultaisia, kultaisia hetkiä, kokemuksia, muistoja.

Ehkä kultaisimpana oli eilinen retkemme ja säälittävät teinikännit. Lähdimme bussilla aivan toiselle puolen kaupunkia. Alueille, joilla minäkään en ole koskaan käynyt, vaikka tämä minun kaupunkini onkin. Eksyimme, mutta se oli tarkoituskin. Kävelimme useita kiertoreittejä kotiin, nautimme maisemista, kiireettömyydestä ja toisistamme. Ja humalasta.

Therru ja E, kaksi viinahirmua, hymaltuivat parista siideristä ja kahden desin pullosta 59-prosenttista vodkaa (raakana). Tyhjään mahaan vedettynä, valmiiksi humaantuneena kauniista ilmasta, ystävästä ja vapaudesta.

Olin meikannut kauiisti, jopa rajannut ja punannut huuleni. Humalan parhaassa vaiheessa olin onnellinen. Tunsin olevani kaunis, sopiva, oikeanlainen. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni. Tunsin sitä pakahduttavaa onnea, joka täytti minun sopivankokoisen ruumiini jokaista solua myöten, minun vinoutuneen mieleni asteroideja myöten ja enemmänkin.

Tuo ihana hopeinen pilvi hälveni humalan laskun myötä. Minusta tuli taas tyhmä, ruma, lihava, joka vihaa itseään.

Helmistä, rakkaani, helmistä me sen teimme

 Voi kun teitä on jo paljon, rakkaat lukijani. Tervetuloa, uudet lukijat. Kiitos, että kuljette pätkän matkaa kanssani tätä paskaista tietä. Tietä, jonka varrella on niitä pieniä helmiä, jotka loistavat kuunvalossa, lasinsiruja, joihin varomaton matkaaja haavoittaa paljaat jalkansa. Polullani on jossakin pää, ja sen minä haluan nähdä, vaikka pelkäänkin joskus, mitä mutkan takana on.

On kaunis syyssää. Sade on tauonnut, tuuli heittelee keltaisia lehtiä puista, joiden on pian aika riisuutua astuakseen talven suureen syliin. Minä istun kotona ja toivon, että näkisin edes pienen palan sinitaivasta tänään. Saan laittaa turkoosin tupsupipon päähän, kun vien koiran ulos. Kääriydyn kaulahuiviin ja toivon, ettei kesä tule koskaan, etten joudu taas riisuutuman ja näyttämään iljettävää fyysisyyttäni koko maailmalle.

Peilistä minua katsoivat tänään kasvot, joita en tunne omikseni, ruumis, jonka kaarteet ovat minulle vieraat. Minun on varjeltava salaisuuttani saadakseni sen taas haltuuni, vältettävä niiden arvioivat katseet ja kirpeät kommentit. Vain Tammen luona olen turvassa, jopa Nuppu yrittää työntyä maailmaani riistääkseen sen minulta. Hyvyyttäänhän hän sen tekee, mutta minä en voi poistua maailmastani. Tammi osaa olla läsnä oikein, kyselemättä, kommentoimatta, tunkeutumatta yksityisyyteeni mutta vastaanottavaisena, jos haluan jakaa jotakin. Osaa Nuppukin joskus. Ja minä rakastan häntä ihan yhtä lailla kuin Tammeakin.

E tulee tänään, enkä aio syödä mitään ennen sitä. Minä rakastan E:tä. Pelkään vetäväni hänet mukaani niin kuin kerran tein, tai ehkä aina olen tehnyt. Pelkään, ettei hän kestä minua ja maailmaani ja siksi en tiedä, mitä uskallan hänelle näyttää. Joskus kävimme tämän kaiken yhdessä, mutta nyt en uskalla enää. Minä pelkään itseäni.

Unohda, mitä ikinä odottaakin ulko-oven tuolla puolen

Olen menossa pitkästä aikaa Tammen kanssa yliopistolle syömään tänään. Siihen on vielä yli kaksi tuntia aikaa, mutta minua jännittää aivan sairaasti. Kädet hikoavat. Mahassa on perhosia. En tiedä, mitä laittaisin päälleni, ettei syömisen jälkeinen pömppömaha näy kaikille.

Yritän kuluttaa aikaa koneella, että unohtaisin sen. En muista, koska olen viimeksi syönyt lammintä ruokaa. Siitä taytyy olla yli viikko, varmaan useampikin. Mitä jos en saa sitä alas? Tai mitä jos syön niin paljon liikaa, etten pysty menemään luennolle sen jälkeen? Mitä jos tapahtuu jotain kamalaa? Vaatteet repeävät päältä, kun turpoan.?

Minua pelottaa. Aivoni keksivät kaikenlaista, mitä voi sattua ja tapahtua. Tammi kyllä tietää, miten pelkään julkisesti syömistä, joten hän osaa olla tuijottamatta. Mutta mitä jos mukaan tulee muitakin kuin Tammi.

Minun tarvitsee varmaan meikata tänään ja toivoa, ettei tule sade, joka pyyhkii silmät poskille. Sitten vasta hirviöltä näytänkin.

Oli käytävä, jonka varrella näin kolme lukittua huonetta

Haluaisin kadota. Haluaisin haihtua savuna ilmaan, kadota ullakolle vanhojen kellojen, peilien ja mahonkisten piironkien pölyiseen maailmaan. Haluaisin siirtyä muistoissanne siihen huoneeseen, jonka ovea ette koskaan avaa. Haluaisin katsoa peiliin ja olla näkemättä siellä mitään, yhtään mitään.

Mutta olen sidottu tähän inhottaavaan fyysiseen olemukseen, jota on viisikymmentäviisi kiloa liikaa.

Hän ojensi minulle pienen mehiläisen, jonka siivet olivat kylmästä kohmeat

Kun kerroin edellisen postauksen tarinan Tammelle (paljon lyhyemmin) pari viikkoa sitten, se meni hetkeksi ihan hiljaiseksi. Otti kai asian aika rankasti. Vaikka mietinkin tuota melkein päivittäin, se ei oikeastaan tee kipeää. Ehkä vähän haikeutta ja melankoliaa, mutta ei tuskaa. Ei.

Huijaan taas itseäni aika taitavasti. Tänään en syö mitään kiinteää, niin tein sitten itselleni sokeritonta mehukeittoa. Eihän se ole kiinteää? Makeutin sen stevialla, mutta taisin laittaa aika vähän, kun ei ole yhtään makeaa. Eikä edes kauhean hyvää. Eipähän tule lipitettyä tätäkään liikaa.

Isä tulee ensi viikolla käymään ja E tulee viikon päästä viikonlopuksi tänne. En jaksaisi millään odottaa. Kaipaan E:tä niin kovasti! Hänen takkuista tukkaansa ja pisamien peittämiä kasvojaan, niitä hulluuksia, joita puuhaamme yhdessä. Sovimme, että sitten ei ahmita (mikä on hyvin poikkeuksellista, sillä mässäilemme usein yhdessä ja sitten toisinaan jonotamme vessaan oksentamaan). Syömme terveellisesti, salaatteja, sosekeittoja, hedelmiä. Ei mitään niistä, mitä meillä on tapana syödä yhdessä.

Voi  kun E olisi jo täällä.

Ja katso, pieni tähti putosi helähtäen

Minä kerron teille tarinan, ja tämä tarina on tosi. Siitä on jo  vuosia, olin silloin kuusitoista. Lukion ensimmäisellä luokalla. Silloin minä vielä joskus uskoin, että maailma on hyvä. Olin hyvä kaikessa, mitä tein.

Oli keväinen päivä, kun olin kahden kaverini kanssa välitunnilla tupakalla. Kesken keskustelumme tajusin, että kuukautiseni, jotka silloin vielä olivat täysin säännölliset, olivat viikon myöhässä. Se oli perjantai. Nausreskelimme, mitä jos Therru onkin raskaana. Ja se oli! Raskaustestin näyttäessä kahta viivaa yhä uudestaan ja uudestaan minun oli pakko uskoa se todeksi. Minun sisälläni kasvoi pieni ihminen. Minulla oli päivittäin lievää pahoinvointia ja rintani olivat arat.

Suorastaan kiihkokristitty ystäväni Violetta painosti minua pitämään lapsen. Hänen mielestään abortti on murha, eikä naisella ole oikeutta omaan kehoonsa, mikäli se tarkoittaa murhaa. Lapsen isä taas halusi abortin. Mainittakoon hänestä, että minulla ei ollut mitään tunteita tuota keskinkertaista, väritöntä itseäni paljon vanhempaa miestä kohtaan. Kyse oli vai seksistä. Hän halusi seksiä ja minä annoin sitä.

Pari viikkoa, en muista tarkkaan, mietin. Mietin, mitä teen. Annanko pienen tulla ihmiseksi ja syntyä tähän maailmaan. En halunnut aborttia, vaikka hyväksyn sen täysin. Se ei ole hyväkse kenellekään, mutta naisella on siihen täysi oikeus. äässäni liikkui kaikkea hassua. Kuvittelin, kuinka joskus ylpeänä esittelisin pientä tyttöäni tai poikaani luokkatovereille ja opettajille. Kuinka imettäisin sitä, tuudittaisin sen uneen ja rakastaisin sitä. Se olisi sanonut Äiti ja tarkoittanut minua.

En ollut tehnyt vielä varmaa päätöstä. En ollut varma, uskallanko pitää sen. Onko minusta siihen? Kai minä kuitenkin halusin antaa sen syntyä ja kasvaa isättömänä. Minua kauhistutti ajatus myös raskaus- ja imetysajan syömisistä. En enää osannut syödä normaalisti. Olisin joutunut hakemaan apua voidakseni taata lapseni turvallisen kasvun.

Sitten tapahtui jotakin. Muistan sen keskiviikon kuin eilisen. Olin sairaana, kuumetta ja poskiontelontulehdus. Menin kuitenkin yhdelle tunnille kouluun, vaikka olin sairaslomalla. Se oli K:n tunti. Nautin tunnista, vaikka fyysinen oloni oli tosi huono.

Kotimatka oli hirveä. Silkalla tahdonvoimalla pääsin kotiin asti ja konttasin kengät jalassa sänkyyn. Muutamia tunteja myöhemmin tunsin taajuntaaraastavaa kipua. Niin kovaa, etten ollut ikinä tuntenut sellaista. Silloin tiesin, ettei sisälläni enää ollut elämää. Se kuoli ja tuli luonnollista tietä ulos. Äiti oli kotona, joten vedin sen vessanpöntöstä alas.

Vaikka se oli surullista - ihmisen kuolema koskettaa aina - olin myös helpottunut. Ehkä näin oli parasta kaikille. En kokenut huonoa omatuntoa enkä joutunut tekemään lopullista päätöstä. En koe saaneeni mitään traumoja tapahtuneesta, mutta ajattelen sitä usein vieläkin ja tunnen surua.

Sateenvarjon alla punaiset huulet

Eilen en syönyt mitään. Kuinka ihanaa se olikaan. En lähtenyt edes Tammen kanssa yliopistolle syömään, en pystynyt. Viikonlopun ahdistus varjosti päivääni, enkä saanut nieltyä mitään kiinteää.

Illalla jaksoin hoitaa velvollisuuteni vain heikosti, minkä jälkeen lähdin Tammen luokse. Minä makasin pehmoisen Hello Kitty-viltin alla, Tammi soitteli kitaralla hiljaista sävelmää. Toivoin tuon hetken kestävän ikuisesti. Kuitenkin se viimeinen sointu tuli, ja minun oli herättävä. Muistettava taas, kuka olen. Millainen olen. Ja vihattava sitä.

Tammi tiesi, kuinka minua ahdistaa. Hän antoi hiljaisuuden tulla, musiikin tulla. Ei kysellyt, ei vaatinut mitään, ja kiitän häntä siitä.

En tahdo elää tätä elämää.

Isovanhemmat kävivät eilen täällä pienessä pesässäni. Ne toivat ruokaa, kaikkea sellaista, mitä en syö, en halua syödä, en saa syödä. Olin jo valmiiksi syönyt niin paljon liikaa, ahtanut tuota mössöä itseeni, oman kehoni sisään.

Ahdistus oli niin suuri, aivan käsittämätön. Kuulin kuiskauksia, joita kenenkään ei pitäisi kuulla. Ne kutsuivat minua yöpöydön laatikosta, nuo terät, joita on kolme. En pystynyt enää vastustamaan, ja annoin kullekin verta. Vain kolme viiltoa, mutta kuinka pelottavan helppoa se olikaan! Säikähdin, ja pakkasin terät takaisin. Kolme viiltoa liikaa.

En minä halunnut tällaista elämää. Elämäni pitäisi muuttua. Minun pitäisi muuttaa sitä, mutten osaa. Miksi siis eläisin tätä?

Uusia lukijoita taas. <3 Kiitos, että tulitte. Kiitos, että olette, te kaikki, uudet ja vanhat.

Minä haluaisin kertoa teille kauniita satuja hurjasta elämästä. Elämästä, joka tuntuu joltain. Haluaisin kertoa teille rakkaudesta ja vihasta, jännityksestä ja niistä pysähtyneistä hetkistä, jotka piirtyvät muistoissa kristallinkirkkaina vielä vanhainkodissa.

Tai sitten haluaisin kirjoittaa teille kylmiä ja kirkkaita satuja peilimaailmasta, kylkiluista ja huuruavasta hengityksestä. Niistä päivistä, jolloin en syönyt mitään ja niistä, kun paino on laskenut. Tarinan siitä, kun minä muutuin keijuksi.

Mutta kun minä en osaa. En osaa elää elämääni enkä osaa kirjoittaa.

.

En halua pilata päiväänne kertomalla, kuinka paskaa tämä kaikki on.

Ahdistaa.

Kauriiden kilpajuoksu

Lähden viikonlopuksi äidin luokse lihomaan. Vaikka rakastan perhettäni, vihaan sitä ruuan määrää, joka on pakko aina syödä yhdessä koko perheen kanssa. Pelkään itseäni, sillä äidin luona homma karkaa täysin lapasesta ja sen jälkeen olen aina arvaamaton itselleni. Ruoka-ahdistuksen iskiessä voin tehdä pelottavia asioita. Vihaan itseäni jo valmiiksi siitä, että syön siellä liikaa. Enemmän liikaa kuin täällä. Yksin omassa pesässäni.

Äidin luona en voi myöskään nauttia savukkeitani parvekkeella, en, jos joku on kotona. En voi punnita itseäni vähintään kerran päivässä, sillä siellä ei ole vaakaa, tuota ihmisarvoni mittaria. En voi täyttää mahaani teellä tai kuumalla kasvisliemellä, en suorittaa rituaalejani. 

Jotenkin tulee aina turvaton olo.

En vittu jaksa itseäni enää.

PS. Anteeksi kielenkäyttöni.

Eikä me olla enää ihmemaassa

Pilasin taas kaiken ja tekisi mieli kuolla sen vuoksi. Juoksin lähikauppaan hakemaan sipsiä ja dippiä ja tervehdin kaakelihuoneen valkoista jumalaani. 

Olen ansainnut kaiken pahan, kaiken kivun, vihan ja häpeän.

Leipä

Numero pienenee ja minulla on turvallinen olo.

Nuppu ei jaksanut nostaa meteliä siitä, etten syönyt eilen hänen luonaan mitään. Viimeksi söin pitkän kinaamisen jälkeen omenan, ja hänelle tuli hyvä mieli. Kyllä hän tarkkaili, tarkkaili jokaista siemausta, jonka otin höyryävästä teemukistani, kuunteli mahaani, josko sieltä kuuluisi pienikin nälän kuiskaus. Tunnusteli käsiäni, ne olivat kylmät.

Tänään teki kaupassa kamalasti mieli sipsiä, suklaata, leipää. Sipsin ja suklaan ymmärrän, nehän ovat perinteisiä pukluruokiani ja ylipäätään himottavia. Mutta leipä. Söin leipää viimeksi viisi päivää sitten, enkä edes muista, koska olen ostanut sitä. Leipä ei ole niin himottavaa kuin karkki, sipsi, juusto. Se ei ole turvaruokaa, ja sen oksentaminen on vaikeaa. Miksi siis kaikista maailman ruuista juuri leipä?

Ostin omenoita, kaksi greippiä, sokerittomia kurkkupastilleja sekä tupakkaa. Nyt on hyvä.

Unissa, joissa on vain jäänsinisiä silmiä

Tammikin tietää. Se tietää enemmän kuin Nuppu. Tuntuu kummalta, kun Tammi tietää. Luotan häneen täysin ja hän on minulle äärettömän tärkeä, mutta silti. Minulla on vielä monta salaisuutta kirjassani, kuiskauksissani. Asioita, joita ette kuule, kun kerron tarinaani. Niitä pieniä henkäyksiä, jotka hipaisevat sitä hentoa suortuvaa korvan vieressä ja katoavat sitten tuuleen.

Minun on kylmä.

Katuvalojen sokeat silmät avautuivat yöhön

Söin tänään paljon liikaa (hapankorppuja, jugurttia+maissihiutaleita, 2 avocadoa, viininlehtikääryleitä, vanilja-Skyr). Miljoona miljoona miljoona kaloria, joita vihaan. Onneksi nyt on vain sellaisia ruokia kaapissa, että voi kohtuudella syödä ilman, että maailma muuttuu mustan mustaksi ja minä kuulen kuiskauksia, joita kenenkään ei pitäisi kuulla.

Ilta tuli ja vei minut juoksemaan koiran kanssa. Se paska oli pakko juosta pois pois pois, mutten saanut. Välillä juoksimme, kävelimme ja sitten taas juoksimme. Vähän hakusessa koirallakin tuo yhdessä juokseminen. Ensi kerralla pidempään, aina vain pidempään, että saan viimein tämän saastan pois ja voin tuntea itseni puhtaaksi kuin lumihiutale.

Eikä minua kiinnosta, mitä ne sanovat.

Tänään minä heitin karkkia roskiin.

Ja se tuntui helvetin hyvältä.

Kuulitko kuiskauksia verhon takaa

Kauhistus. Rakas Nuppu sai tietää raidoista, noista itsevihan jäljistä, käsissäni ja reisissäni. En ollut edes varomaton; hän jotenkin hoksasi, vaikkei ole voinut nähdä mitään. Hän sai myös tietää peilimaastani, mutta se oli omaa varomattomuuttani. Kaduttaa, hävettää. En halunnut huolestuttaa.

Ja minä, Therru, olen se vahva, itsenäinen nuori nainen, joka purjehtii fysiikan laitoksen käytävillä ja ilahduttaa kaikkia vapaa-ajalla. Siihen kuvaan eivät kuulu irronneet kiiltokuvat, itkut vessan lattialla, kohtaukset ruokakaupassa. Eivät liioin silmäpaot sukkahousuissa, itsevihan raidat tai x-hypyt vessassa. Ei, minä olen taas epäonnistunut.

Elämä on paskaa. Anteeksi positiivisuuteni.

Minun kirjassani on tyhjiä sivuja

Voisinkohan vain unohtaa. Kääntää sivua ja kulkea uuteen, vapaampaan lukuun. Ja vaikka voisinkin, onko minulla tarpeeksi tahtoa haluta sitä? Minä kävelisin pilven reunalla ja maistaisin sitä, taivaallisen makeaa hattaraa ja voisin ehkä hetken, edes hetken, olla onnellinen.

Ja vaikka minä voisin ja haluaisin, niin tekisinkö minä sitä siltikään?

Joskus minä puhkon peilin pintaa

Näitäkin päiviä siis tulee. Luulen syöneeni tänään kutakuinkin samalla tavalla kuin muutkin syövät. Luulen niin, sillä kosketukseni normaaliin syömiseen on kadonnut niin kauan sitten, etten voi tietää.

Ystävä on luonani nyt, nukkua tuhisee makuuhuoneessa, jonka varta vasten hänelle siivosin. Olemme syöneet hänen kanssaan tosiaan niin, että luulen sen olevan "oikein". Ja nyt on kummallinen olo, rakkaat lukijani. Minua ei ahdista juuri lainkaan. Valehtelisin, jos sanoisin, ettei ahdista yhtään, mutta nyt oloni on siedettävä, vaikka vatsani on täynnä turkkilaista jugurttia ja mustikoita.

Tämä on siis se terveyden tahra sairaan kauniissa maailmassani. Minussa siis todistettavasti on vielä jotakin, mikä ei ole vielä läpeensä turmeltunutta. Tiedän olevani typerä, kun en edes yritä pitää kiinni niistä terveyden rippeistä, jotka minulla vielä on. En välitä.

Jos minun pitäisi valita täydellinen terveys tai täydellinen sairaus, en todellakaan tiedä, kumman valitsisin.

Minä muistan päivän, jolloin äiti löysi huoneestani piilottamani ruuat. Ei kaikkia onneksi. Siitä nousi kuitenkin sota. Muistan, kuinka äiti itki. Se puhui ja itki. Kantoi ruuat roskiin ja huusi. Minä jätin äidin yksin itkemään. Lähdin ulos ja soitin E:lle. Taisinpa itkeä minäkin.

Siitä on jo vuosia. Kuinka aika liukuukaan. Välissä on tapahtunut paljon sellaista, mitä en muista lainkaan. Muistan laihimmalta ajaltani jotakin, mutten tarpeeksi. Jotenkin se on peittynyt sumuun.

Nyt asun yksin, eikä minun tarvitse piilotella ruokia. Kannan pilaantuneet ja liian vaaralliset ruuat roskiin itse. Ja silti olen lihava. L i h a v a ! En kestä tätä, ja silti syön. Tänään tosin vasta yksi omena, mutta lähdemme E:n kanssa seikkailemaan, ja taidamme ostaa jotakin, mikä tekee minusta possun.

Vihaan itseäni, tätä kuvottavaa lihaa ja etenkin ruokaa.

 

 

Minulla ei ole mitään kirjoitettavaa. Elämäni on tylsää ja merkityksetöntä. Tasaisen harmaata ja yhdentekevää. Aika harva asia merkitsee enä minulle kovinkaan paljoa. En tiedä, mikä on tärkeää. Niin tärkeää, että sillä olisi loppujen lopuksi mitään väliä.

En väitä, ettei kukaan huomaisi, jos kuolisin nyt. Ei, kyllä aika moni huomaisi. Surisikin. Kyllä minusta välitetään ja minä välitän. Entä sitten? Mitä vitun väliä sillä on, jos välitän, kun en kerran välitä tarpeeksi.

Katselen ikkunasta, kun aurinko paistaa, ihmiset elävät omaa enemmän tai vähemmän merkityksellistä elämäänsä. Pieni poika pyöräilee, ehkäpä hänellä on uusi hieno pyörä. Nuorehko äiti työntää vaunuja. Kuvittelen, että hän on vuosia kärsinyt lapsettomuudesta, mutta nyt hän onnellisena työntää esikoistaaan ja haaveilee toisesta lapsesta. Nainen ulkoiluttaa pientä mustaa koiraansa, joka liikkuu vastahakoisesti. Ehkä sen on kuuma. Rumakin se on, se koira. Silti se on varmasti hyvin tärkeä omistajalleen. Ehkäpä ainoa ystävä, joka todella välittää.

Enhän minä oikeasti tiedä mitään toisten elämästä. Hyvä jos omastani. Enkä taida edes haluta tietää. En jaksa oikeasti uskoa, mutta toivon silti, että kaikki muuttuu. Juon kupin kahvia nälkääni ja mietin, josko joskus olisin oikean kokoinen. En tiedä, mitä väliä silläkään on. Tavoittelen sitä, kun ei muutakaan tekemistä ole.

Ahdistuspaniikki. Olen syönyt tänään n. 650 kcal, ja vihaan itseäni sen vuoksi. Vihaan! Vihaan itseäni, kun en osaa olla normaali mutten kunnolla mitään muutakaan. Vammailen mukamas, mutten tarpeeksi kuitenkaan. Voi kun vain voisin olla joko täysin normaali tai kunnolla sairas, ei tätä välitilassa roikkumista perkeleeeee!

Ystäväni, jota olen tässä blogissa kutsunut vain joksikin kirjaimeksi (enkä nyt jaksa kaivaa esiin, että miksi kirjaimeksi), olkoon tästä lähin Tammi, tuo poika, joka on lähin ystäväni tässä kaupungissa. Hän aina joskus on huomautellut minun syömisistäni, ja olen miettinyt, epäileekö hän jotakin. Tavallaan toivon, että hän tietäisi. Että olisi joku, jolle voisin sanoa, että ruoka ahdistaa, pelkään itseäni ja vihaan myös. Toisaalta toivon, ettei hän tiedä. Miksi salaisin sen hyvältä ystävältäni, joka kerta toisensa jälkeen sanoo ja osoittaa, että välittää minusta ihan oikeasti. Toisaalta miksi kertoisin. En tiedä.  Jotakin ole heikkoina hetkinäni vihjaillut, mutten olen varma, mitä hän on tajunnut.

En ole tyytyväinen itseeni ja elämääni, en ollenkaan. Voisiko linnunluinen Therru rakastaa itseään ja elämäänsä enemmän kuin nykyinen Therru? Muuttaisiko keveys oikeasti mitään? Ja onko sen edes väliä, muuttuisiko mikään, kun en muutakaan voi kuin taistella painovoimaa vastaan.

Olen todennut, että elämä on yksi helvetin suuri valhe, ja ruoka etenkin.

Tänä iltana kuulin käen kukkuvan. Se kukkui enemmän kuin päivässä on tunteja elettäväksi. Minä kuuntelin. Kukkuu-kukkuu-kukkuu-tauko. Tai ehkäpä niitä olikin kaksi.

Tänään tuli tosi paha mieli. Monestakin asiasta.

Sata pientä tarinaa

On nyt täynnä. Vain maite esitti toiveita sadannen postauksen suhteen. Tämä sadas postaus on ahdistanut minua pitkään, ja olen monta kertaa aloittanut, mutta lopettanut kesken. Ehkäpä nyt saisin julkaistua jotain.

Olen aina ollut intohimoinen lukija. Jo ala-asteella pakenin satumaailmoihin, niihin, joita oli kirjoissa ja niihin, joita kirjoitin itse. Silloin tuli luettua niin hyvät kuin huonotkin kirjat; Narniat, Viisikot, heppakirjoja, lasten klassikoita. Jo silloin etenkin Viisikon ruuat kiehtoivat minua tavalla, josta en uskaltanut kertoa kenellekään. Yläasteelle siirryttyäni mukaan tuli täysin laaduton fantasia, mm. David Eddingsin sarjat. Yhden pitkän junamatkan vietin viihtyisästi Witi Ihimaeran Valasratsastajan kanssa, josta pidän edelleen. Kaikki oli vielä viatonta ja helppoa. Yhdeksännellä luokalla sain lahjaksi kirjan, joka jäi ikimuistoiseksi, vaikka vähän myöhemmin myinkin sen kirpputorilla: Ihana meri. Tuossa vaiheessa minulla oli jo jotain pelleilyä ruuan kanssa, ja olin julistanut itselleni, että haluan olla laiha. En väitä, että kirja olisi ollut mikään käännepiste. Ne ajatukset minulla oli jo, mutta samastuminen päähenkilöön antoi minulle voimaa kieltäytyä äidin ja koulun ruuista. Enhän minä tuossa vaiheessa vielä paljon laihtunut, mutta alku se oli kuitenkin.

Lukiossa kaikki muuttui. Minusta tuli tuurilla pärjäävän lintsarin sijaan perfekstionistinen lintsari. Äidinkieltä lukuunottamatta lintsasin kaikilta kursseilta juuri niin paljon kuin voi ilman, että se vaikuttaa arvosanaan. Nostin peruskoulun päättötodistuksen 9,14:n 9,18:aan ensimmäisenä vuonna ja koko lukion aikana 9,24:ään. ajoittain tein paljonkin töitä koulun eteen, ja etenkin äidinkielen piti aina olla kymppi. Myös kirjamaailmani alkoi muuttua. Aloin lukea "aikuisten kirjoja". Ensimmäisen äidinkielen esseeni kirja oli Annika Idströmin Luonnollinen ravinto. Tuo teos oli ehkä käännepiste minulle kirjallisuuden suurkuluttajana. Luonnollinen ravinto kuuluu edelleen suosikkikirjoihini, vaikkei sitä parhaalla tahdollaankaan voi sanoa kauniiksi; se on raadollinen ja groteski kuvaus ihmisestä. Kaunis ei ollut myöskään Mari Mörön Kiltin yön lahjat, tuo pelkistetty kuvaus elämästä. Pidin sitä silti.

Lukion ensimäisellä luin esseetä varten myös Stalinin lehmät. Siihen asti olin kärvistellyt nälän kanssa ja sortunut ajoittain. Olin jo jonkin aikaa halunnut kokeilla oksentamista ja viimein uskalsin; ostin koulumatkalla kaksi litraa jäätelöä ja pidin sessiot yksin kotona. Ei se ensimmäinen kerta niin hehkeä ollut, ja minulla oli vielä paljon opittavaa. Se jäi kuitenkin elämääni.

Toisinaan palasin kuitenkin vielä niihin viattomiin maailmoihin, joita kaipasin. Liisa ihmemaassa ja Liisan seikkailut peilimaailmassa kiehtoivat minua kovasti. Samoin kirja, jonka äiti antoi minulle, kun olin kipeä. Aila Meriluodon Vihreä tukka nousi Luonnollisen ravinnon rinnalle suosikkeihini, ehkä jopa ohitti sen. Siinä tarinassa oli kauneutta ja puhtautta, keijukaisia ja sinisiä perhosia. Kauniin tarinan juonteisiin kätkeytyi huoli omasta maailmastamme. Vihreä tukka on nyt lainassa E:llä, mutta toivon saavani sen pian takaisin.

Noina vuosina pakenin myös ruokaa. Pakopaikkana saattoi toimia Harry Potterin maailma, Keski-maa, Annika Idströmin kiero maailma, Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogian maailmat, oikeastaan mikä vain, mihin annoin itseni tempautua lukiessani. Merkittäväksi muodostuivat myös Walter Moersin kirjat, mm. Kapteeni Sinikarhun 13½ elämää, samaan maailmaan, Zamoniaan, sijouttuvat Rumon seikkailut (parikin kirjaa), Huviretki hukkateille sekä muut, joiden nimeä en nyt muista. Die Stadt der Träumenden Bücher ja Der Schrecksenmeister  odottavat hyllyssä, että saisin ne luettua. Ainakin ensimmäinen on suomennettukin, muistaakseni Uinuvien kirjojen kaupunki tms. Nämä ovat hauskoja, helppolukuisia, viihdyttäviä ja älyllisestikin tyydyttäviä, vaikkakin vähän nuoremmille kai suunnattuja. Suosittelen kuitenkin, mikäli ei kavahda satuja.

Ursula K. Le Guin lienee tuttu teistä useimmalle. Maameren tarinoiden lisäksi hänellä on muutakin, scifin kentällä merkittävää ja uraaurtavaakin kirjallisuutta, joita suosittelen scifin ja seikkailun ystäville. The Left Hand Of Darkness (Pimeyden vasen käsi) teki minuun erittäin suuren vaikutuksen, samoin Le Guinin novellit ja pari muuta lukemaani romaania.

Lakkiaislahjaksi sain parilta opettajalta (joista yhtenä äidinkielen opettaja) Muriel Barberyn Siilin eleganssin. En ole vieläkään onnistunut muodostamaan siitä juuri kummoistakaan mielipidettä, mutta mielenkiintoinen se kyllä oli, ja saipa siinä itsekin ajatella. Aloitettuani en voinut lopettaa lukemista, ja ahminkin tuon (bulimiseen tapaani) yhdessä päivässä.

Muistan äidin rypistäneen kulmiaan lukiessani Donna Tarttin teosta Jumalat juhlivat öisin. Hän sanoi, ettei sitä kirjaa pidä lukea, jos oma mieli on epävakaassa tilassa. Liiallinen samastuminen voi nimittäin vinksauttaa valmiiksi herkkää mieltä, vaikkei se yksinään ketään hulluksi tee. Ei tämäkään kaunis kirja ollut, mutta jollain hämärällä tavalla erittäin kiehtova kaikessa hulluudessaan. En kuitenkaan aio lukea sitä toista kertaa, en uskalla.

Runoudesta esiin nousee kaksi nimeä eri aikakausilta, eri maista, eri kielistä, ja kuitenkin heillä on jotakin yhteistä. Antiikin merkittävin naisrunoilija Sapfo löysi tiensä sydämeeni jälleen lukion kirjallisuusesseen ansiosta. Hänen veroistaan en ole vielä toista löytänyt. Toinen, johon tutustuin sukulaisen hautajaisiin muistorunoa etsiessäni, on Edith Södergran, tuo keuhkotaudista kärsinyt suomalaisrunoilija (ruotsiksi kirjoitti tosin), jonka runoissa paistaa kaipuu elämään kuoleman varjosta.

En väitä, että kirjallisuus olisi millään tavalla aiheuttanut minulle syömishäiriötä, ruuan pelkoa ja täydellisyydentavoittelua. Se on ehkä osaltaan tukenut toimintaa, jonka perimmäinen syy on minussa itsessäni. Kuitenkin väittäisin, että ilman kaikkia niitä kirjoja en olisi juuri se Therru, joka nyt olen.

Olen ihan kunnolla kipeä taas. En ole tehnyt tällä viikolla mitään muuta kuin syönyt ja nukkunut. Niin ja käynyt yliopistolla, mutta sielläkin vain puolikkaita päiviä. Olen katsellut P:tä, joka on vaihteeksi ollut ihan ystävällinen minulle.

Olen siis vain lihonut taas koko viikon. Jotenkin on motivaatio nollassa ihan kaiken suhteen. Nukun vaan kaiken aikani, ja silti väsyttää kuolettavasti ihan koko ajan. Tiedän, että olen kerännyt itselleni mittavan univelan, mutta luulin sen menevän parissa päivässä.

Elämänhallintani on ihan nolla. Syön miten sattuu, nukun miten sattuu, lusmuilen opinnoissa, kämppä on kauheassa kunnossa eikä mikään suju. Olen kadottanut kontrollin, ja se pelottaa.

Kaipuu on suuri, mutta vitutus on vielä suurempi.

Olen vallan lihonut taas. Olen syönyt kuin mikä, vihannut itseäni ja syönyt lisää. Nytkin on riisipuuro uunissa. Ja leipää! En käytännössä ikinä osta itselleni leipää, mutta viimeyönä sitten tein sitä. Ei se edes ollut mitenkään tavattoman hyvää, ihan perusleipää vain, mutta pitihän sekin syödä.

En voi luvata ja vannoa itselleni ja teille, etten enää ikinä sortuisi tällaiseen. Voin kuitenkin luvata, että yritän. Kun vain saavuttaisin sen oikean seesteisen tilan, jonka saa parin päivän paastolla aikaan. Jos vain saisin itseni siihen sumuun, kaikki olisi helppoa. Ongelma on vain se parin päivän paasto. Melkein joka päivä käyn N:n kanssa syömässä yliopistolla. Viimeistään se aina katkaisee matkani. Muutenkin sosiaalinen syöminen on aivan liian isossa osassa täällä.

Joulukilot lähtevät hitaasti mutta varmasti. Vasta kaksi kiloa lähtenyt. Ahdistaa tämä läski. En ole aikoihin painanut niin paljon kuin joulun jälkeen. Se kuitenkin helpottaa pakostakin, kun viikolla ei tule syötyä niin paljoa. Jos en syö aamiaista, syön usein vasta tultuani yliopistolta kotiin viiden-kuuden maissa. Silloin syön usein paljon kerralla, ja näin se jää paivän ainoaksi ateriaksi. Tai paljon ja paljon. Suuren määrän kerralla syötäväksi, mutta takuulla aika sopivasti koko päivän syömisiksi.

Yliopistolla syön harvoin, lähinnä silloin, kun P tai N pyytävät mukaan. Sitä ei tapahdu edes viikoittain. Onneksi. Toivon, että on muitakin tapoja viettää aikaa P:n kanssa kuin yhdessä syöminen. Hän vielä aukoo minulle aina silloin tällöin syömisistäni. Itsepintaisesti hän inttää, että syön liian vähän, nukun epäsäännöllisesti ja liian vähän ja käytän alkoholia paljon. Voin allekirjoittaa voista vain keskimmäisen väitteen. En nimittäin ole huomannut mitään yhteyttä nukkumisen ja väsymystilan muutoksen välillä. Olen aina väsynyt riippumatta siitä, nukunko 9 vai 4 tuntia, joten miksi käyttäisin joka päivä 9 tuntia nukkumiseen. Toisinaan nukun tietty paljonkin, kun se on niin mukavaa.

Mietin tässä iltana eräänä, miksi P on niin vaikea ja syrjäänvetäytyvä. Sitten mieleeni tuli, että tuleehan hän juttelemaan minulle suunnilleen aina, kun näemme yliopistolla. Se olen minä, joka en koskaan mene oma-aloitteisesti hänen luokseen. Että kukahan tässä vaikea on. Ei P:llä ole yleensä edes mitään asiaa, kunhan tulee sanomaan moi ja heittämään jotakin ympäripyöreää läpyskää.

Usein toivon, etten olisi koskaan tavannut sitä. Tuota häiriötä nimittäin. Olisi varmasti ihanaa nauttia ruuasta sen kummempia miettimättä. En edes muista, millaista se on. Miltä tuntuu syödä vapaasti. Lapsena olin kovasti ruuan perään, joten missä vaiheessa se kääntyi tällaiseksi? Ainakin viisi vuotta muistan pelleilleeni, ja oli se aika epämääraistä pari vuotta sitä ennenkin. Eihän tässä ole mitään järkeä. Ensin opettelin olemaan syömättä ja sitten yritin opetella syömään. Nyt en osaa kumpaakaan.

Uusi vuosi. En jaksa uskoa, että siitä tulee parempi kuin edellisestä. Tuskin huonompikaan. Kaikki on sitä harmaata mössöä, jossa mikään ei tunnu oikein miltään.

Jos saisin sen katkeamaan tulemalla hirmuisen pieneksi.