Olen vallan lihonut taas. Olen syönyt kuin mikä, vihannut itseäni ja syönyt lisää. Nytkin on riisipuuro uunissa. Ja leipää! En käytännössä ikinä osta itselleni leipää, mutta viimeyönä sitten tein sitä. Ei se edes ollut mitenkään tavattoman hyvää, ihan perusleipää vain, mutta pitihän sekin syödä.

En voi luvata ja vannoa itselleni ja teille, etten enää ikinä sortuisi tällaiseen. Voin kuitenkin luvata, että yritän. Kun vain saavuttaisin sen oikean seesteisen tilan, jonka saa parin päivän paastolla aikaan. Jos vain saisin itseni siihen sumuun, kaikki olisi helppoa. Ongelma on vain se parin päivän paasto. Melkein joka päivä käyn N:n kanssa syömässä yliopistolla. Viimeistään se aina katkaisee matkani. Muutenkin sosiaalinen syöminen on aivan liian isossa osassa täällä.

Joulukilot lähtevät hitaasti mutta varmasti. Vasta kaksi kiloa lähtenyt. Ahdistaa tämä läski. En ole aikoihin painanut niin paljon kuin joulun jälkeen. Se kuitenkin helpottaa pakostakin, kun viikolla ei tule syötyä niin paljoa. Jos en syö aamiaista, syön usein vasta tultuani yliopistolta kotiin viiden-kuuden maissa. Silloin syön usein paljon kerralla, ja näin se jää paivän ainoaksi ateriaksi. Tai paljon ja paljon. Suuren määrän kerralla syötäväksi, mutta takuulla aika sopivasti koko päivän syömisiksi.

Yliopistolla syön harvoin, lähinnä silloin, kun P tai N pyytävät mukaan. Sitä ei tapahdu edes viikoittain. Onneksi. Toivon, että on muitakin tapoja viettää aikaa P:n kanssa kuin yhdessä syöminen. Hän vielä aukoo minulle aina silloin tällöin syömisistäni. Itsepintaisesti hän inttää, että syön liian vähän, nukun epäsäännöllisesti ja liian vähän ja käytän alkoholia paljon. Voin allekirjoittaa voista vain keskimmäisen väitteen. En nimittäin ole huomannut mitään yhteyttä nukkumisen ja väsymystilan muutoksen välillä. Olen aina väsynyt riippumatta siitä, nukunko 9 vai 4 tuntia, joten miksi käyttäisin joka päivä 9 tuntia nukkumiseen. Toisinaan nukun tietty paljonkin, kun se on niin mukavaa.

Mietin tässä iltana eräänä, miksi P on niin vaikea ja syrjäänvetäytyvä. Sitten mieleeni tuli, että tuleehan hän juttelemaan minulle suunnilleen aina, kun näemme yliopistolla. Se olen minä, joka en koskaan mene oma-aloitteisesti hänen luokseen. Että kukahan tässä vaikea on. Ei P:llä ole yleensä edes mitään asiaa, kunhan tulee sanomaan moi ja heittämään jotakin ympäripyöreää läpyskää.

Usein toivon, etten olisi koskaan tavannut sitä. Tuota häiriötä nimittäin. Olisi varmasti ihanaa nauttia ruuasta sen kummempia miettimättä. En edes muista, millaista se on. Miltä tuntuu syödä vapaasti. Lapsena olin kovasti ruuan perään, joten missä vaiheessa se kääntyi tällaiseksi? Ainakin viisi vuotta muistan pelleilleeni, ja oli se aika epämääraistä pari vuotta sitä ennenkin. Eihän tässä ole mitään järkeä. Ensin opettelin olemaan syömättä ja sitten yritin opetella syömään. Nyt en osaa kumpaakaan.

Uusi vuosi. En jaksa uskoa, että siitä tulee parempi kuin edellisestä. Tuskin huonompikaan. Kaikki on sitä harmaata mössöä, jossa mikään ei tunnu oikein miltään.

Jos saisin sen katkeamaan tulemalla hirmuisen pieneksi.