Minä muistan päivän, jolloin äiti löysi huoneestani piilottamani ruuat. Ei kaikkia onneksi. Siitä nousi kuitenkin sota. Muistan, kuinka äiti itki. Se puhui ja itki. Kantoi ruuat roskiin ja huusi. Minä jätin äidin yksin itkemään. Lähdin ulos ja soitin E:lle. Taisinpa itkeä minäkin.

Siitä on jo vuosia. Kuinka aika liukuukaan. Välissä on tapahtunut paljon sellaista, mitä en muista lainkaan. Muistan laihimmalta ajaltani jotakin, mutten tarpeeksi. Jotenkin se on peittynyt sumuun.

Nyt asun yksin, eikä minun tarvitse piilotella ruokia. Kannan pilaantuneet ja liian vaaralliset ruuat roskiin itse. Ja silti olen lihava. L i h a v a ! En kestä tätä, ja silti syön. Tänään tosin vasta yksi omena, mutta lähdemme E:n kanssa seikkailemaan, ja taidamme ostaa jotakin, mikä tekee minusta possun.

Vihaan itseäni, tätä kuvottavaa lihaa ja etenkin ruokaa.

 

 

Minulla ei ole mitään kirjoitettavaa. Elämäni on tylsää ja merkityksetöntä. Tasaisen harmaata ja yhdentekevää. Aika harva asia merkitsee enä minulle kovinkaan paljoa. En tiedä, mikä on tärkeää. Niin tärkeää, että sillä olisi loppujen lopuksi mitään väliä.

En väitä, ettei kukaan huomaisi, jos kuolisin nyt. Ei, kyllä aika moni huomaisi. Surisikin. Kyllä minusta välitetään ja minä välitän. Entä sitten? Mitä vitun väliä sillä on, jos välitän, kun en kerran välitä tarpeeksi.

Katselen ikkunasta, kun aurinko paistaa, ihmiset elävät omaa enemmän tai vähemmän merkityksellistä elämäänsä. Pieni poika pyöräilee, ehkäpä hänellä on uusi hieno pyörä. Nuorehko äiti työntää vaunuja. Kuvittelen, että hän on vuosia kärsinyt lapsettomuudesta, mutta nyt hän onnellisena työntää esikoistaaan ja haaveilee toisesta lapsesta. Nainen ulkoiluttaa pientä mustaa koiraansa, joka liikkuu vastahakoisesti. Ehkä sen on kuuma. Rumakin se on, se koira. Silti se on varmasti hyvin tärkeä omistajalleen. Ehkäpä ainoa ystävä, joka todella välittää.

Enhän minä oikeasti tiedä mitään toisten elämästä. Hyvä jos omastani. Enkä taida edes haluta tietää. En jaksa oikeasti uskoa, mutta toivon silti, että kaikki muuttuu. Juon kupin kahvia nälkääni ja mietin, josko joskus olisin oikean kokoinen. En tiedä, mitä väliä silläkään on. Tavoittelen sitä, kun ei muutakaan tekemistä ole.