Tyhjyyttä täynnä on tämä pieni pesä

En ole laihtunut. En kyllä lihonutkaan. Se on jo positiivista. Paitsi nyt on maha niin täynnä, että vaaka näyttäisi irstaita nuumeroita, niin en astu sille. Olimme Piisaamin perheen kanssa syömässä, ja tuli syötyä aika paljon. Ei siellä edes ollut mitään kevyitä vaihtoehtoja. Otin vielä jälkiruuankin. Mukavaa oli kuitenkin,

Ravintolareissun jäljiltä maha pömpöttää, ja nyt vähän ahdistais. Ei se haittaisi, jos Piisami olisi täällä. Silloin voisin miettiä muita juttuja tai käpertyä sen kainaloon, jos liikaa ahdistaa. Mutta Piisami lähti kotiinsa. Se ei kuulunut kummankaan suunnitelmiin. Kai tämä sitten oli ensimmäinen riitamme. Olimme eri mieltä siitä, mitä tänä iltana tehdään, ja hän vain pakkasi tavaransa ja lähti. Nyt on hiljainen koti ja surullinen Therru. En kestä tätä mahaani yksin, tätä läskiä ja löysyyttä.

Toivottavasti minulla on jotain mukavaa kerrottavaa, kun kirjoitan teille (ja itselleni) seuraavan kerran. Toivottavasti seuraava tarinani kertoo, kuinka olen laihtunut ja saanut opintoja edistymään.

Uneliaat verhot

Elämä on unista. Nukun paljon, liikaa. Tänäänkin heräsin alle tunti sitten, vaikka menin yhdeltä nukkuun. Toisinaan otan pitkiä päiväuniakin, kun en vain pysy hereillä. Mikä minun on?

En saanut paljon paskaakaan luettua eilen, vaikka Piisamikin pysyi poissa täältä, jotta saisin luettua. Mitä minä tein? En mitään. Tiskasin, pesin pyykkiä, keittelin koiralle ruokaa. Tupakoin liikaa, roikuin koneella. Missä on se kaikki energia, jota minulla kuuluisi olla? Kerääntyykö se vain läskiksi sen sijaan että olisi sitä käyttöenergiaa, jota tarvitsen?

Tuulen takaa

Makaan sangyllä vielä pyjama päällä. Vatsaa täyttää omenatee. Hiukset sekaisin ja pesun tarpeessa. Verhot kiinni, jottei minun tarvitse tietää mitään ulkona liikkuvista ihmisistä. Olen kaukana siitä, mitä haluaisin olla. Pitäisi lukea ensi viikon tentteihin, mutta kun en minä osaa.

Tammi kävi eilen luonani, minun rakas Tammeni. Hän oli laihtunut hurjasti. Vitsailimme, että kaikki, mikä hänestä on kadonnut, on tullut minuun. Kun minä olen lihonut hurjasti. Kun olin ollut Piisamin kanssa viikon, bmi oli 18 ja sekin oli niin paljon liikaa. Nyt se on 20, enkä minä halua elää tällaisessa ruumissa, joka ei jaksa tanssittaa sieluani pilviin, jota perhosensiivet eivät kanna ja joka tuntee nälän ja reagoi siihen.

Minä haluan jotain ihan muuuta.

Raskas askel, keveneekö se koskaan?

On ollut urakkaa. Nyt olen selvillä siitä, mitä teille kuuluu, rakkaat. Olen lukenut kirjoituksenne, vaikken olekaan kommentoinut. Ehkä sekin aikanaan.

Makaan sängyllä vielä pyjamassa. Takana on pari lusikallista karpalohilloa ja iso muki mustaa kahvia. Suussa mastuu tupakka. Pitäisi lähteä kauppaan. Ja ulkoiluttaa koira. Piisami haluaa syödä kunnolla tänäänkin. Minä haluaisin omenan tai pari tälle päivälle. Omenan ja energiajuomaa, lightia tietysti. Eikä unohdeta tupakkia, eihän.

Olen ihan hirvittävän lihava. En ole viikkoihin uskaltanut katsoa painoa. Normaali se on, sen tiedän, mutta ei paljon lohduta. Kun ei pitäisi olla niin paljon. Olen taas päättänyt, että se lähtee laskuun, hinnalla millä hyvänsä. Piisamin on vain kestettävä se, että saa syödä yksin karkkinsa, sipsinsä, pitsansa.  Ei minun edes tee mieli sellaisia, ei ole tehnyt pitkään aikaan. Tämä taitaa olla ihan oikealla ruualla kerättyä läskiä. Puhdasta läskiä.