Mitään ei ole tapahtunut ja kuitenkin niin paljon. Olen lihonut yli kilon, ja sekös ahdistaa. Olen käynyt lääkärissä, hammaslääkärissä, saanut lisää aikoja, lisää ohjeita siitä, miten minun pitäisi elää.
Tunnen itseni vähän huijariksi, kun en kertonut lääkärille kaikkea. Nyt pian tutkitaan kilpirauhanen ja testataan keliakia. Ja vitut, ei sieltä mitään löydy. Minä esitän viatonta, kyllä, syön aivan hyvin. Lääkäri hymyilee. Eiköhän me jokin selitys löydetä. Se on niin mukava, että tuntuu ikävältä salailla, hymyillä ja valehdella. En minä halua valehdella, mutta pelkään liikaa totuuden paljastumista. En minä ole valmis siihen.
Maailma on murtunut. Ehkä minusta ei olekaan siihen, mitä haluan, mitä olen kauan halunnut. En pysty jatkamaan nykyistä pääainettani ensi syksynä, en vain pysty. Haluaisin, se on niin iso osa minua ja ne harvat kaverit, joita joskus näen täällä, ovat enimmäkseen sieltä, siltä laitokselta, niiltä käytäviltä. Paitsi Tammi ja Pähkinä. Nuppukin on sieltä.
En tiedä, mitä haluan ensi syksynä. Johonkin täytyisi hakea.
Pahinta on se häpeä.
