Pisaroita

Ei tule mitään. Ei. Ei paastoa. Oksensin sekä turvaruokia että pukluruokia sekaisin. Kuinka inhottavaa. Siis oikeasti, kaurapuuroa ja tomaattikeittoa. Viis siitä, että mukana oli myös maapähkinävoita, siirappia, voita... Ei ollut edes hyvää, ei yhtään. Vihaan itseäni.

Ahdistaa niin paljon, etten osaa kertoa. En halua kuolla mutten halua elääkään. Tämä kaikki on tätä samaa paskaa päivästä viikosta kuukaudesta vuodesta toiseen enkä minä jaksa enää. En koskaan jaksanut.

Jos vaikka huomenna onnistuisin juomaan itseni hengiltä. Vahingossa tietysti.

Siinä maalauksessa horisontit tanssivat

Tänään tein koiran kanssa reilun 40 minuutin "aamu"lenkin. Loppupuoli lenkistä oli jännittävä. Yritin tarkentaa katsettani huojuvaan horisonttiin naulitakseni sen paikoilleen, mutten onnistunut. En saanut tarkennettua katsettani niin kauas ja maisema jatkoi keinumistaan. Tällä kertaa hiki ei ollut kylmää, sillä minun oli kuuma. Katselin sitten tietä edessäni, vaikka sekin tuntui kummallisen epävakaalta. Rappukäytävän portaat olivat aivan tavallisen epämiellyttävät.

Aloitin sunnuntai-maanantaiyönä sadan tunnin paaston. En uskalla julistaa, että onnistun tässä, mutta parhaani teen. Olenhan tehnyt sen ennenkin varsin onnistuneesti. Sallin veden, kahvin ja teen lisäksi pieniä määriä mehua, joitakin hiilihapotettuja juomia sekä sokerittomat kurkkupastilli tarpeen mukaan, kunhan kalorit pysyvät pieninä. Tänään ongelmaksi muodostui kasvisliemi. Tunsin, kuinka kehoni kirkuu suolaa, ruokaa vaikken tunne nälkää, mausteita, jotain muuta kuin teetä, kahvia, vettä. Mietin pitkään, että saako paaston aikana juoda kasvislientä. Lopulta päätin sallia sen, sillä olo paranee suolan myötä ja kasvisliemi on ehkä ainoa järkevä tapa saada sitä nyt. Keitot eivät käy enkä aio syödä suolaa sellaisenaankaan, vaikka sain sunnuntaina isältä vaniljasuolaa (!!).

Valmistin sitten yhdestä kuutiosta ja reilu puolesta litrasta vettä tuota suolaista juomaa. Mukissa lillui rasvaa, vihreänkeltaisiä läikkiä nesteen pinnalla, ne tarttuivat mukin reunoihin kiinni ja kiilsivät ilkeästi. Sain juotua neljä desilitraa tuota rasvapommia. Enempää en vain saa alas, kun mielessä lilluu se rasva, joka tarttuu kitalakeen, valuu mukin laitoja pitkin ja myrkyttää ilmaa. Lasken kuitenkin kokonaisen liemikuution mukaan kalorit. Harmittaa. Olin ajatellut, että jos olen kiltti tyttö, niin saan laittaa illalla teehen hunajaa, mutta nyt joudun miettimään asiaa uudelleen.

Mutta miksi tämä kaikki? A) Synnyinkaupungissa kaikki meni taas aivan vituilleen ja tulin valaana takaisin. B) Perjantaina on hammaslääkäri. Jos oliivisilmäinen täti kysyy, niin haluan voida rehellisesti sanoa, etten ole oksentanut tällä viikolla. Valitettavasti nestepaasto on ainoa varma keino välttää se. Edelliset viikot ovat olleet niin hulvattomia oksennusbileputkia, että nyt on pakko saada se kierre katki. Tai no mikään pakko ole, mutta olisi mukavaa vaihtelua olla välillä oksentelematta. Vaikka se tarkoittaisi syömättä olemista.

Vaikeaa tulee siinä vaiheessa, kun loppuviikosta pitää taas tehdä leipää.

Heisenbergsche Unschärferelation

Ajattelin, että tänään voisi olla se toinen päivä tähän reilun viikon sisään, kun en oksenna. En halua ajatella hampaitani. Vaikea vain olla ajattelematta, kun jomottaa. Ja aina nostaessani päätä pöntöstä mietin ensimmäisenä hampaitani, etuhampaiden koveraa takapintaa, osittaista läpinäkyvyyttä ja niitä pystysuuntaisia juovia, jotka ovat vahvempia kuin ennen.

Olen leiponut kuin viimeistä päivää, viikon verran melkein pelkkiä viimeisiä päiviä. Patonkia, leipää, Hermannia, pitsaa, piirakkaa, kreikkalaista leipää ja täytekakun (päällä helvetin herkullinen suklaakuorrute). Yli puolet hereilläoloajastani menee kevyesti leipomiseen, loput tiskaamiseen, reseptien lukemiseen, suunnitteluun, syömiseen, oksentamiseen ja muuhun mukavaan. Rakkaat ystäväiseni, luulenpa, että minulla on ongelma.

Tämä kaikki saa minut jo välttelemään kavereitakin. Opiskelukaveri Jänis oli täällä perjantaina leipomassa kanssani (hänelle synttärikakkua, lauantain bileisiin pitsaa ja vähän kaikkea muutakin). Suurimman osan ajasta vain toivoin, että Jänis menisi pois, vaikka se on kaveri. Uskoin pääseväni pian oksentamaan ja kouluasiatkin painoivat pahasti päälle, joten kun kävi ilmi, että Jänis aikookin jäädä yöksi, meinasin purskahtaa itkuun. En voinut oksentaa. Olin vihainen sekä itselleni että Jänikselle, mutta nielin pettymyksen kyyneleeni ja ahdistukseni, joka oli niin mustaa ja paksua, etten saanut henkeä, ja menin parvekkeen kautta nukkumaan. Aamulla heräsin niin, että rintaa puristi ja vihloi. Nyt en halua nähdä Jänistä, vaikka se yrittää tulla mahdollisimman pian taas kylään. Hetken aikaa inhosin kaveriani sen vuoksi, etten voinut toteuttaa pahuuksiani rauhassa.

Lauantaina oli Nupun läksiäiset, se menee kesällä kauas pois. Siellä söin taas liikaa ja joinkin ihan riittävästi. Ja näin sellaisen naisen, johon olisin rakastunut oikopäätä jossain toisessa ajassa ja paikassa. Nyt vain nautin hänen seurastaan ja mietin haikeana sitä, että hänkin lähti kauas pois. Olenhan minä hänet pari kertaa aiemminkin tavannut, mutta nyt se tunne iski.

Eilinenkin oli saksanesitelmän tekemisen ohella pelkkää ruokapahuutta, vaikka rahaa ei olisi sellaiseen. Ei sillä, että hampaitakaan olisi enää yhtään enempää syövytettäväksi, mutta olen paha ihminen, enimmäkseen itselleni.

Tänään kokeilen taas sitä ainoaa keinoa olla oksentamatta: olla syömättä. En halua tavata enää ketään, etten joudu syömään, en lähteä mihinkään, ettei pahuus valtaa minua. Haluan nauttia teen täyttämästä tyhjästä vatsastani ja siitä ajatuksesta, että pian tämä on ohi. Sen täytyy olla. Ennemmin tai myöhemmin pettää joko pää tai keho ja sitten minun ei tarvitse enää koskaan palata.

Maailma on painava ja paha, mutta minä olen vielä pahempi, vielä painavampi.

Kirjoitan pari viimeaikaista asiaa epäloogisessa järjestyksessä ennen kuin juoksen pikaisesti käymään synnyinkaupungissa. Koska rahaa on aivan liikaa, niin täytyyhän sitä ainakin neljä junamatkaa viikossa tehdä?

Pääsiäinen oli helvetti, vielä paljon pahempi kuin osasin edes olettaa. Ei enää koskaan sellaista, en ole vieläkään toipunut. Vielä on yksi kilo tiputtamatta pääsiäiskiloista, joita tuli monta. En vieläkään ymmärrä, miten se oli edes mahdollista, kuinka paljon ihmiseen mahtuu ruokaa ja miten paljon voi paino nousta viidessä päivässä. Pitkästä aikaa harkitsin ihan oikeasti itseni vakavaa, nopeaa, veristä satuttamista. Harmikseni (mutta onnekseni?) tarvittava välineistöni ei ollut mukana, joten täällä minä vielä olen.

Tein kaksi taikinajuurta. Miksi? Leipä on varmaankin se ruoka, johon suhteeni on kaikkein monimutkaisin. En halua syödä leipää, vihaan sitä, rakastan, himoitsen ja tiedän samalla, että pitäisi syödä ja haluankin syödä sitä. Se ei ole turvaruokaa mutta harvoin myöskään niin hyvää, että sitä kannattaisi ahmia. Tai on se, mutta asia on liian monimutkainen, jotta voisin ymmärtää sitä itsekään. Eilen leivoin ensimmäisen leipäni ruishapanjuureen. Söinkin sen suurimmaksi osaksi ja oksensin tietysti. Se siitä, sama kierros vehnäjuuren kanssa varmaan loppuviikosta. Ja Hermanni-kakun.

Keskiviikkona on vuoden kovin ryyppytapahtuma tiedossa: Ynnän appro, jonne on vissiin tulossa tuttuja aika monesta kaupungista. Suoritan Laudaturin, joka tarkoittaa 18 annosta alkoholia yhdessä illassa. Vuosi tai kaksi sitten se olisi ollut lastenleikkiä, mutta nyt olen ollut ryyppäämättä liian kauan ja painan vähemmän kuin viimeksi ryypätessäni, joten tästä ei hyvä seuraa. Hyvä jos selviän hengissä. Onneksi osaan oksentaa, jos muistan ja raaskin. Viina on kallista.

Perjantaiaamuna sain yllättävän viestin iPuhelimeeni. K muisti minut. Hän olisi tarvinnut minua erääseen työasiaan. Siihen, missä minä olen paras, jopa parempi kuin entinen kemianopettajani. K olisi siis tarvinnut minua pitämään ilmeisesti kemiantunnin lukiolaisille. Valitettavasti jouduin kieltäytymään, sillä olin väärässä kaupungissa ja menossa tenttiin, jota ei enää voi uusia. Mukavaa, että K muisti minua edes silloin, kuin olisin ollut hyödyllinen. Tuli kuitenkin paha mieli, kun en voinut mennä tekemään sitä, mikä oli ehkä niitä viimeisiä terveen minäni intohimoja. Tai en minä silloin enää terve ollut, mutta minussa oli vielä jotain, mikä oli minua itseäni.

Huomaan käyttäväni lähes päivittäin useita tunteja ruokaan. Suunnittelen, teen kauppalistoja, käyn kaupassa, teen esivalmisteluja, valmistan, syön, mahdollisesti oksennan ja lopuksi tiskaan. Mittaan, punnitsen, lasken määrät ja kalorit ja kirjaan kaiken tarkasti ylös. Ja käytetty aika vähintään kaksinkertaistuu, jos lasketaan mukaan ruokablogien lueskelu ja hyvien reseptien etsiminen. Olen aivan koukussa pariin leipäblogiin. Viime yön unet jäivät kaksi tuntia lyhyemmiksi, kun suunnittelin makeisia Pandan sivuilla. Edellinen yö lyheni leipäreseptien vuoksi. Sitä edellinen oksentamisen vuoksi.

En tiedä, miten saan rahat ja ajan riittämään muuhun kuin ruoka-asioihin. En ehkä saakaan.

Olen yhä useammin ajatellut avun hakemista. Ajatellut, en harkinnut. En uskalla enkä kehtaa, en usko, että tämä voisi enää muuttua. Olen jumittunut jonnekin sairauden elinkaaren puoliväliin, kärsin ja nautin oireista, välillä toivon parempaa kuitenkaan kykenemättä luopumaan mistään tähän liittyvästä. Unelmani, pelkoni, rituaalini, kaikki liittyy tavalla tai toisella syömiseen, paastoamiseen, ruuanlaittoon ja muuhun tärkeään. Olen nähnyt toistuvasti unta lakritsista.

Häpeä ja ahdistus ovat liikaa kestettäväksi.

Etuhampaita on vähän vihlonut.