Hands of time

Kiitos, pienet pääskyseni. Minä selvisin, terät pysyivät rasiassaan, en edes avannut sitä, ruoka jäi kehoani ravitsemaan eikä lenkkipolku vienyt liian kauas kotoa. Minä voitin taas.

Ahdistusperjantain jälkeen koitti lauantai, joka oli onnea täynnä. Kävin ensin äidillä, mistä kipaisin kodin kautta vain vaihtaakseni vaatteet, suuntasin katsomaan burleskia. Kuinka upeaa se olikaan! Pari tuntia viekottelevia naisvartaloita, kaksi lonkeroa, verkkosukkahousuja, sukkanauhoja, korsetteja ja mitä kauneimpia vintagemekkoja. Minullakin oli kaunista päällä, oli valkoiset sukkahousut joissa oli mustia pilkkuja, lyhyt tyllihame, musta läpinäkyvä pitsipaita, jonka alla ihan uudet ja ihanat mustat rintsikat sekä päässä suuri punainen rusetti ja huulissa punaa. Enkä minä ollut liian lihava.

Burleskin jälkeen lähdin suoraan toiseen paikkaan, Hämeenlinnaan, katsomaan Stratovariusta, joka saa aina kasvolihakset kipeäksi hymyilystä, äänen käheäksi ja kuulon pois. Matkalla söin karkkia ja sipsiä, eikä sekään ahdistanut. En syönyt liikaa mutta tarpeeksi kuitenkin. Sopivasti. Bändi oli taas upea. Pääsin eturiviin, laitoin kyynärpäät lavan reunalle ja nautin. Se on aina silkkaa onnea, niitä elämän täydellisiä hetkiä, jollon mikään ei voisi olla paremmin. Ehkä näytin janoiselta, kun laulaja kävi antamassa vesipullonsa minulle. Lopuksi basisti, se jumalattoman komea basisti, irrotti lattiasta biisilistan ja antoi minulle, kun pyysin, eikä hymyni hyytynyt vielä silloinkaan, kun koitin poistaa vedenkestäviä meikkejäni aamun hämärinä tunteina.

 

Tänään nukuin taas pitkälle iltapäivään, kuinka mukavaa se onkaan varsinkin rankan työyön jälkeen, enkä edes jaksanut siivota, vaikka Nega Polaris oli tulossa käymään. Mutta ehkäpä minun ei niin tarvitse siivotakaan Negaa varten. Vieraita varten siivotaan, ei ystäviä.

Elämä ei ole täydellistä, mutta hyvää kuitenkin, juuri sellaista kuin sen kuuluu ollakin. Vähän vuoristorataa, suuria tunteita, se on kermaa sosekeitossa ja voita leivän päällä, kaupungin kauneimman naisen meikkiä valkoisessa rusetissani sieltä kolmen viikon takaa, se on vatsaa kutkuttavia sähköposteja ja äärimmäisiä suorituksia töissä. Se tuntuu joltain, paljon kaikelta, ja juuri niin sen kuuluukin olla.

Polvillaan

Ahdistaa niin paljon etten osaa kertoa. Teen kaikkeni pitääkseni terät rasiassaan ja ruuat mahassa, pinnalla pysyminen vie kaikki voimat. Itkettää ja rintaa puristaa liikaa, että kestäisin mutta mun on vain kestettävä. Enkä mä tiedä, mistä se tulee.

Tuhat ja yksi

Joskus se ahdistus sieltä ryömii kuitenkin, kiipeilee ihollani kuin tuhat hämähäkkiä. Yhtäkkiä tekee mieli lähteä töihin tyhjällä vatsalla, harmaus tummentaa sitä iloa, jonka olen löytänyt enkä ihan joka hetki uskalla luottaa niihin sanoihin, jotka hämmentyneenä kuiskattunakin kuulostivat niin kauniilta.

Olen ajanut itseni sellaisiin univelkoihin, ettei sitä kuitata muutamassa päivässä. Joskus itkettää silkasta väsymyksestä, mutta onneksi minä tiedän, että uni parantaa. Että tämä ahdistus helpottaa, kun herään huomenna virkeänä nukuttuani riittävästi töiden jälkeen. Tai oikeastaan se helpottaa jo töissä, kun katulamppujen luonnottoman oranssi valo kajastaa sieluuni asti ja tekee varjoista vähemmän tyhjiä, kun nikat kipeytyvät kymmenistä rappukäytävistä ja sormenpäitä pistelee, koska ne on pidettävä paljaana, kun jynssään turhaan painomustetta irti käsistäni. Silloin se jo helpottaa ja minun on taas hyvä olla.

Minä olen kuitenkin päättänyt hymyillä. Minä syön ennen töitä ja töiden jälkeen, eivätkä sormet edes etsi tietään kurkkuun. Vaikka maha tuntuu liian isolta ja reidet lyllyvät kuvottavina, ne ovat kuitenkin minun omani, ne ainoat, jotka minulla on, ja ne palvelevat minua hyvin. Ja minä tiedän myös, että ne ovat juuri sellaiset kuin kuluukin, lukuunottamatta niitä salaisuuksia, jotka olen kirjoittanut iholleni. Ja ehkä nekin kuuluvat.

Minä olen kulkenut jo niin pitkälle, etten anna minkään, en minkään työntää minua takaisin. Minä hymyilen maailmalle ja se hymyilee minulle takaisin.

Eikä me palata koskaan

Olen unohtanut muutamat ateriat vaikkei pitäisi, ihan oikeasti unohtanut. Vastapainoksi olen maistanut pulla- ja kakkutaikinaa, nuollut sähkövatkaimen vispilät, syönyt kermakakkua ja laittanut juustoa näkkärin päälle miettimättä asiaa sen kummemmin.

Olen tanssinut työkavereiden, esimiesten ja monien muiden kanssa, ja olen varma, että koko sali on nähnyt, mitä minulla on hameen alla. Olen keinuttanut lanteita, pyörinyt, pyörinyt pyörinyt monine alushameineni, jättänyt vastaanottamatta monia yhteystietoja ja jättänyt antamatta vielä useampia. Olen saanut suudelmia poskille, kaulaan, pilkullisten sukkahousujen peittämälle jalkapöydälle. Olen tanssinut lattialla ja korokkeella lasinsirujen keskellä. Olen suudellut kaupungin kauneinta naista, tarjonnut hänelle juomaa, olen tanssittanut häntä ja suudellut jälleen, eikä elämä olisi voinut olla täydellisempää, vaikka jalat ovat niin kipeät, että itkettää.