Haaveilen mukavasta illasta ystävien kanssa. Söisimme hyvin ja ennen kaikkea normaalisti. Minulle ei tulisi mitään morkkista enkä oksentaisi. Meillä olisi hauskaa, kikattelisimme tyhmille jutuille ja loppuillasta kuiskisimme suuria salaisuuksia hämärässä.

Koulu alkoi, mutta olen pettynyt. Kuin se olisi ollut vain halpa kopio koulusta. Lukujärjestys on sekava ja mahdollisimman epäedullinen pikku Therrulle, jolla on omanikäistensä keskuudessa eniten kursseja. Mutta kylmä siellä oli. Tuli niin tuttu tunne, kun tuijotin tyhjyyteen, kavereiden hölpötys valui yli koskettamatta minua ja se kylmyys oli vallannut koko suuren kehoni.

Koulun vessassa minua katsoi peilistä vain osittain tuttu tyttö. Tälle tytölle minä kerroin, miltä minusta tuntuu; rakas Therru, minulla on tunne, että tämä vuosi tulee viemään sinut pidemmälle kuin koskaan. Ole vahva, ole kunnianhimoinen äläkä luota niihin. Ne puhuvat kauniisti, mutta sinä olet vahvempi. Muista hymyillä niille nätisti.

Kotona usein makaan sängyssä ahdistumassa. Tuntuu kuin kaikki kahdeksan ainetta, jotka kirjoitan, painaisivat minua ainakin kymmenen kilon massalla kukin. Kuin iso mies makaisi päälläni yrittäen tukahduttaa hengitykseni.

Haluaisin vihata koko maailmaa ja teitä kaikkia. Haluaisin vihata, jottei teidän tuskanne koskettaisi minua. Haluaisin vihata, ettei teidän itkunne, huolenne ja anelunne saisi minua epäröimään ja vihaamaan itseäni vielä enemmän, koska satutan teitä. Haluaisin vihata, ettei tarvitsisi välittää.

Mutta minä välitän. En vihaa teitä, mutta itseäni kyllä. Tuntuu pahalta satuttaa teitä. Mutta mitä ikinä teenkin, en voi sille mitään. Rakkaat, olisi parasta, jos voisin täysin vetäytyä maailmastanne.

Haluaisin lopettaa tämän salailun, peittelyn, välttelyn, tekonaurun ja ruuan kantamisen roskikseen. Mutten pysty. Antakaa anteeksi.

En osaaa päästää irti. Tiedän, että joskus minulla oli mahdollisuus kääntyä takaisin. En kääntynyt, ja nyt minulla ei ole. Ne luulevat, että minulla menee nyt niin hyvin. Näytän ehkä terveeltä joo, mutta onneksi ne eivät näe sisälle. Näytän paremmalta ja vanhat vaatteet pysyvät päällä. Mutta hyvät ystäväni, mitä luulette tapahtuvan, kun koulu alkaa? Alkaa uusi vuosi täydellisyyden tavoittelua, nälkää, kylmyyttä, väsymystä, itkua ja pelkoa. Mutta ne näkevät siitä vain murto-osan. Ne näkevät, että teen yli voimieni, mutteivät voi mitään! Ajatelkaa, ne voivat olla vaikka kuinka huolissaan, mutta niillä ei ole valtaa peilimaailmassa.

Yli viikon ajan olen vain ahminut. Mutta minulla on mennyt suht. hyvin. E:n kanssa olemme koheltaneet päivittäin, liftanneet Helsinkiin, vaihtaneet rekasta henkilöautoon moottoritiellä ja yöpyneet eduskuntatalon portailla. Elämä on maistunut seikkailulta. Olemme olleet suurimman osan ajasta yhdessä ja meillä on ollut mukavaa ja jännittävääkin.

Tänään söin aamiaiseksi tomaatteja ja punaherukoita. Ja sitten naksahti taas. Ahmin leipää kuin hullu ja oksensin myös kuin hullu. Tuntui, kuin tuon teon myötä olisi poistunut myös se elämänhalu. Jatkoin vielä leivällä ja pannukakulla. Voi, kuinka lupasin ja vannoin itselleni, ettei ikikä enää, ei ikinä! Ja taas minä kumarsin posliinijumalaa niin hartaasti. En vain osaa lopettaa. Joskus uskoin huomiseen, enää en jaksa.

Kun koulu alkaa, teidän niiden mitttailevan minua katseellaan. Onko se lihonut? Näyttääkö se väsyneeltä, puhuuko se sekavia? Onko se läsnä täällä vai niissa omissa maailmoissaan?

Minun piti olla tänään oikein ahkera fysiikan kanssa, mutta se tyssäsi siihen, etten löytänyt MAOLia. Että ärsyttää, en saanut kuin pari tehtävää tehtyä! Tämän kurssin päässä siintää ihana palkinto: englanninkielinen novellikokoelma. Se on sentään jo kaunokirjallisuutta. Suomenkieliseen en varmaan ehdi ikinä. Ehkä kirjoitusten jälkeen. Ja pääsykokeiden. No, ehkä joskus, jos elän vielä silloin.

Mikään ei muutu. Seinät kaatuvat päälle. En näe valoa. Toivo paremmasta on kuollut. Minua ei kiinnosta mikään enkä jaksa mitään. Mielessä pyörii ruoka. Näen unia ruuasta nukkuessani ja ajattelen sitä valveilla ollessani. Onneksi äiti on jo sopeutunut tilanteeseen eikä enää odotakaan minun syövän mitään hänen nähtensä. Tai muutenkaan.

Masennuksesta paranemiseen tarvitaan oma halu. Mutta minä en jaksa haluta. Vihaan itseäni. Kotona turhautuessani luon sääntöjä, joiden rikkomisesta seuraa rangaistus. Minä en voi sille mitään. En jaksa voida. Ei saa syödä muuta kuin sokerittoman Mynthonin tupakan jälkeen. Ei saa nukkua liikaa. Mitä vähemmän sen parempi. Ei saa näyttää pahaa oloaan. Ei saa lukea kaunokirjallisuutta ennen kuin rästissä olevat kouluun liittyvät ja liittymättömät tietokirjat on luettu. Ei siis koskaan. Ja minä janoan kaunokirjallisuutta! Pääsisin pois täältä edes yhden kirjan ajaksi kerrallaan. En osaa selittää suhdettani kaunokirjallisuuteen, mutta se on intohimoinen.

Mutta sekin himo on sammumassa. Odotan kuolemaa. Odotan. Hautausmaalla kävely on rauhoittavaa. Onnen tyyssija. En näe tästä ahdistavasta maailmasta muuta tietä ulos.

En kuitenkaan ole tehnyt itsemurhasuunnitelmaa. Ajelehdin vain enkä ole yhtään varovainen missään. En pelkää, sillä minulla ei ole mitään menetettävää. K on eri mieltä.

Vietän lomani kotona ahdistuen ja omaan maailmaani eristäytyneenä. Ajoittain ihan täysin. En puhu ihmisille, en tapaa heitä. Olen kotona ja tupakoin. Istun parvekkeen lattialla kippurassa selkä ovea vasten. Painan pään polviin, puhaltelen savusta kuvioita. Suljen silmät ja nautin siitä tunteesta. Ajattelen asioita, mutta uusia ajatuksia ei tule. Olen ajatellut kaikki ajatukseni niin moneen kertaan, että osaan niiden reitit ulkoa.

En tee mitään.