Minun kirjassani on tyhjiä sivuja

Voisinkohan vain unohtaa. Kääntää sivua ja kulkea uuteen, vapaampaan lukuun. Ja vaikka voisinkin, onko minulla tarpeeksi tahtoa haluta sitä? Minä kävelisin pilven reunalla ja maistaisin sitä, taivaallisen makeaa hattaraa ja voisin ehkä hetken, edes hetken, olla onnellinen.

Ja vaikka minä voisin ja haluaisin, niin tekisinkö minä sitä siltikään?

Joskus minä puhkon peilin pintaa

Näitäkin päiviä siis tulee. Luulen syöneeni tänään kutakuinkin samalla tavalla kuin muutkin syövät. Luulen niin, sillä kosketukseni normaaliin syömiseen on kadonnut niin kauan sitten, etten voi tietää.

Ystävä on luonani nyt, nukkua tuhisee makuuhuoneessa, jonka varta vasten hänelle siivosin. Olemme syöneet hänen kanssaan tosiaan niin, että luulen sen olevan "oikein". Ja nyt on kummallinen olo, rakkaat lukijani. Minua ei ahdista juuri lainkaan. Valehtelisin, jos sanoisin, ettei ahdista yhtään, mutta nyt oloni on siedettävä, vaikka vatsani on täynnä turkkilaista jugurttia ja mustikoita.

Tämä on siis se terveyden tahra sairaan kauniissa maailmassani. Minussa siis todistettavasti on vielä jotakin, mikä ei ole vielä läpeensä turmeltunutta. Tiedän olevani typerä, kun en edes yritä pitää kiinni niistä terveyden rippeistä, jotka minulla vielä on. En välitä.

Jos minun pitäisi valita täydellinen terveys tai täydellinen sairaus, en todellakaan tiedä, kumman valitsisin.

Minä muistan päivän, jolloin äiti löysi huoneestani piilottamani ruuat. Ei kaikkia onneksi. Siitä nousi kuitenkin sota. Muistan, kuinka äiti itki. Se puhui ja itki. Kantoi ruuat roskiin ja huusi. Minä jätin äidin yksin itkemään. Lähdin ulos ja soitin E:lle. Taisinpa itkeä minäkin.

Siitä on jo vuosia. Kuinka aika liukuukaan. Välissä on tapahtunut paljon sellaista, mitä en muista lainkaan. Muistan laihimmalta ajaltani jotakin, mutten tarpeeksi. Jotenkin se on peittynyt sumuun.

Nyt asun yksin, eikä minun tarvitse piilotella ruokia. Kannan pilaantuneet ja liian vaaralliset ruuat roskiin itse. Ja silti olen lihava. L i h a v a ! En kestä tätä, ja silti syön. Tänään tosin vasta yksi omena, mutta lähdemme E:n kanssa seikkailemaan, ja taidamme ostaa jotakin, mikä tekee minusta possun.

Vihaan itseäni, tätä kuvottavaa lihaa ja etenkin ruokaa.

 

 

Minulla ei ole mitään kirjoitettavaa. Elämäni on tylsää ja merkityksetöntä. Tasaisen harmaata ja yhdentekevää. Aika harva asia merkitsee enä minulle kovinkaan paljoa. En tiedä, mikä on tärkeää. Niin tärkeää, että sillä olisi loppujen lopuksi mitään väliä.

En väitä, ettei kukaan huomaisi, jos kuolisin nyt. Ei, kyllä aika moni huomaisi. Surisikin. Kyllä minusta välitetään ja minä välitän. Entä sitten? Mitä vitun väliä sillä on, jos välitän, kun en kerran välitä tarpeeksi.

Katselen ikkunasta, kun aurinko paistaa, ihmiset elävät omaa enemmän tai vähemmän merkityksellistä elämäänsä. Pieni poika pyöräilee, ehkäpä hänellä on uusi hieno pyörä. Nuorehko äiti työntää vaunuja. Kuvittelen, että hän on vuosia kärsinyt lapsettomuudesta, mutta nyt hän onnellisena työntää esikoistaaan ja haaveilee toisesta lapsesta. Nainen ulkoiluttaa pientä mustaa koiraansa, joka liikkuu vastahakoisesti. Ehkä sen on kuuma. Rumakin se on, se koira. Silti se on varmasti hyvin tärkeä omistajalleen. Ehkäpä ainoa ystävä, joka todella välittää.

Enhän minä oikeasti tiedä mitään toisten elämästä. Hyvä jos omastani. Enkä taida edes haluta tietää. En jaksa oikeasti uskoa, mutta toivon silti, että kaikki muuttuu. Juon kupin kahvia nälkääni ja mietin, josko joskus olisin oikean kokoinen. En tiedä, mitä väliä silläkään on. Tavoittelen sitä, kun ei muutakaan tekemistä ole.

Ahdistuspaniikki. Olen syönyt tänään n. 650 kcal, ja vihaan itseäni sen vuoksi. Vihaan! Vihaan itseäni, kun en osaa olla normaali mutten kunnolla mitään muutakaan. Vammailen mukamas, mutten tarpeeksi kuitenkaan. Voi kun vain voisin olla joko täysin normaali tai kunnolla sairas, ei tätä välitilassa roikkumista perkeleeeee!

Ystäväni, jota olen tässä blogissa kutsunut vain joksikin kirjaimeksi (enkä nyt jaksa kaivaa esiin, että miksi kirjaimeksi), olkoon tästä lähin Tammi, tuo poika, joka on lähin ystäväni tässä kaupungissa. Hän aina joskus on huomautellut minun syömisistäni, ja olen miettinyt, epäileekö hän jotakin. Tavallaan toivon, että hän tietäisi. Että olisi joku, jolle voisin sanoa, että ruoka ahdistaa, pelkään itseäni ja vihaan myös. Toisaalta toivon, ettei hän tiedä. Miksi salaisin sen hyvältä ystävältäni, joka kerta toisensa jälkeen sanoo ja osoittaa, että välittää minusta ihan oikeasti. Toisaalta miksi kertoisin. En tiedä.  Jotakin ole heikkoina hetkinäni vihjaillut, mutten olen varma, mitä hän on tajunnut.

En ole tyytyväinen itseeni ja elämääni, en ollenkaan. Voisiko linnunluinen Therru rakastaa itseään ja elämäänsä enemmän kuin nykyinen Therru? Muuttaisiko keveys oikeasti mitään? Ja onko sen edes väliä, muuttuisiko mikään, kun en muutakaan voi kuin taistella painovoimaa vastaan.

Olen todennut, että elämä on yksi helvetin suuri valhe, ja ruoka etenkin.