Raskas askel, keveneekö se koskaan?

On ollut urakkaa. Nyt olen selvillä siitä, mitä teille kuuluu, rakkaat. Olen lukenut kirjoituksenne, vaikken olekaan kommentoinut. Ehkä sekin aikanaan.

Makaan sängyllä vielä pyjamassa. Takana on pari lusikallista karpalohilloa ja iso muki mustaa kahvia. Suussa mastuu tupakka. Pitäisi lähteä kauppaan. Ja ulkoiluttaa koira. Piisami haluaa syödä kunnolla tänäänkin. Minä haluaisin omenan tai pari tälle päivälle. Omenan ja energiajuomaa, lightia tietysti. Eikä unohdeta tupakkia, eihän.

Olen ihan hirvittävän lihava. En ole viikkoihin uskaltanut katsoa painoa. Normaali se on, sen tiedän, mutta ei paljon lohduta. Kun ei pitäisi olla niin paljon. Olen taas päättänyt, että se lähtee laskuun, hinnalla millä hyvänsä. Piisamin on vain kestettävä se, että saa syödä yksin karkkinsa, sipsinsä, pitsansa.  Ei minun edes tee mieli sellaisia, ei ole tehnyt pitkään aikaan. Tämä taitaa olla ihan oikealla ruualla kerättyä läskiä. Puhdasta läskiä.

Ja taivaalla valot

Vanha vuosi on lopuillaan. En usko uudesta vuodesta tulevan sen parempaa, en millään tavalla. En lupaa mitään uutena vuotena, en toivo mitään uudelta vuodelta. Samaa kuraa tämä kuitenkin on aina ja ikuisesti. Mies on sentään kiva, minun Pisamini.

Ja te, rakkaat lukijani, te olette lisääntyneet taas, vaikken ole edes kirjoitellut pitkään aikaan. Kiitos siitä. Haluaisin luvata teille, että kirjoitan jatkossa useammin, mutta sitä lupausta en välttämättä pysty täyttämään. Lupaan kuitenkin, etten unohda teitä. Olette tärkeitä.

Therru kuittaa.

Kaikkien kirjoittamattomien sanojen takaa minä huudan

Minulla olisi niin paljon kerrottavaa, mutta se jääköön nyt. Olen äidin luona, eikä aikaa ole paljon.

On kuuma. Minulla on vanhan villapaidan alla paljon, liikaa, helvetillisesti läskiä. Lämmintä ja löysää, pelottavaa, vihattavaa, hyllyvää läskiä. Piisamilla on ollut minuun erittäin lihottava vaikutus. Hänen kanssaan tulee syötyä miten sattuu. En halua sen jatkuvan, lihomisen siis, mutten osaa lopettaakaan sitä. Kuinka se nyt on niin vaikeaa?

No, tehän tiedätte, että joulu tulee. Tulee vaikkei sitä ehkä aina tahtoisi. Kaikki se ruoka, suklaa, lämpö ja imelyys. Pelottavaa. Kaikki se stressi, paketeista tuleva roska, kuusen varistamat neulaset. Kamalaa. Kaikki se hymyily, iloisuus ja kuulumisten vaihtaminen. Mitä jos joku vuosi en jaksakaan sitä enää? Tästä joulusta aion selvitä kunnialla, mutta joskus se raja tulee väistämättä vastaan. Silloin minä lähden kauas pois, varaan ehkä hotellin ja otan mukaan hyvän kirjan. Yksin tietysti.

Tuntuu kuin eläisin sumussa. En minä tiedä mitään.

Silloin huulipunan ei tarvinnut peittää mitään, sillä hymyilin sen allakin

En ole kauheasti taas ehtinyt kirjoitella teille, rakkaat lukijani. Piisami on melkein asunut luonani viimeiset viikot. En valita, minusta on ihanaa, kun saan haistella hänen tuoksuaan, katsella hänen kasvojaan ja kiehnätä kainalossa. Ainakin enimmäkseen ihanaa.

Piisamilla on minuun lihottava vaikutus. Hänen kanssaan tulee syötyä ohan miten sattuu: leipää, pitsaa, sipsiä, juustoja... Ja olutta. Sitä on kulunut paljon. Mutta tänään emme syö Piisamin kanssa. Olen syönyt n. 500 kcal, eikä enempää tule. Piisamille se on ihan ok, ettei tänään syödä. Minun kokoni ei taida olla hänelle mikään juttu, kunhan se on suunnilleen normaali.

Ja onhan tässä tapahtunut muutakin kuin Piisami. Viikonloppuna olin hienoissa juhlissa edustamassa ainejärjestöäni. Minulla oli kaunis punainen iltapuku ja olin jopa meikannut. Alkoholia kului, humalluin, tanssin, hymyilin. Kaikki oli jotenkin erilaista nyt, kun tiedostin koko ajan, että minulla on oma ihana poikaystävä odottamassa. Ei se häirinnyt yhtään, päinvastoin. Oli jotenkin turvallisempi olo, kun tiesin, etten kuitenkaan päädy kenenkään kanssa sänkyyn. Ei minua kiinnosta muut kuin Piisami. Ehkä minun seksuaalisesti holtittomimmat aikani ovat takana. Ja hyvä niin.

Elämä on kovin erilaista, kun sen jakaa jonkun kanssa. Emme toisiaan asu yhdessä Piisamin kanssa, mutta vietämme paljon aikaa keskenämme. Thdet tuikkivat kirkkaammin, tuuli on raikkaampaa ja kynttilöiden liekit, ne ovat kauniimpia kuin koskaan.

Jos vielä saisin yhdistettyä tähän ahkeran opiskelun (johon en ole koskaan kyennyt) sekä lauhduttamisen, olisin onnellinen.

JA silti välillä ahdistaa. Paljon.