Auringonpaiste ja lintujen laulu kutsuivat minua kaukaa

Oli ihana  aamu. Aurinko paistaa, linnut laulavat ja minun on hyvä olla. Aamutee ei yleensä ole niin herkullista kuin tänään, eikä mikään olisi voinut olla kauniimpaa kuin aamutupakan savu parvekkeellani. Nälkä, jota en tunne, kaunistaa kaiken. Eikä minun ole pakko syödä yhtään enempää kuin haluan.

Eilenkin oli hyvä päivä. Sain yhden kurssin harjoitustyön valmiiksi, mutten voinut palauttaa sitä, sillä opettaja ei ollut paikalla. Hyvä niin, sillä stressasin kovin oikean käteni verestäviä rystysiä. Ei sillä, että yliopistossa enää opettajia kiinnostaisi opiskelijoidensa yksityiselämä, mutten silti halua esitellä heille itseäni sellaisena kuin olen. Hei, olen Therru, toista vuotta yliopistossa ja mulla on syömishäiriö. Ei, se ei kuulu heille. Ei, vaikkei heitä kiinnostakaan.

Eilinen oli siitäkin harvinainen päivä, että söin täsmälleen suunnitelmani mukaan muuten, paitsi jätin iltapalan pois. Ihanan kevyt olo, vaikka olenkin näin iso. Ja Nuppu, oma rakas Nuppuni, laittoi eilen viestiä. Hän saa aina minut hymyilemään ja tekee sen pienen läpättävän tunteen vatsaan ja rintalastan alle. Siinä on kyllä herttainen tyttö.

Tästäkin päivästä tulee hyvä. Teen siitä hyvän. Aion nauttia keveydestä, tuulesta ja niistä pienistä pysähtyneistä hetkistä, jotka joskus hipaisevat todellisuutta.

Oikein mukavaa päivää teillekin, rakkaat lukijani. <3

Aikaa ei voi analysoida

Se on kaikki niin samanlaista. Vappu, ei kauhean erilainen kuin viimeksi. Paitsi että olin (olen) sidottu Piisamiin. Join sopivasti, kävelin 6 km kotiin, mutta se on liian vähän. Huomenna ostan koiralle vetovaljaat, niin päästään kokeilemaan yhdessä juoksemista. Ostan, jos on kokoja. Sen pitää istua just eikä melkein.

Olen syönyt liikaa, kokeillut juoksemista pitkästä aikaa (melkein tykkäsin, ja se tuntui joltakin määrittelemättömältä), nähnyt sukulaisia ja syönyt liikaa lisää. Eilen pidin pienet juhlat sukulaisille, vietin ne synnyinkaupungissa, äidin luona. Siellä minä aina keväisin pidän. Sielläkin söin liikaa.

Tänään aamiaiseksi täytekakkua ja gluteenittomia suolakeksejä (jääneet juhlista yli, en ole keliaakikko), päivällä kourallinen mysliä, pari keksiä. Kotona, täällä omassa pesässäni, marjoista ja maustamattomasta jugurtista tehtyä mössöä. Äsken teki mieli ruokaa - vai oliko jopa nälkä, en tiedä. Join puolen litran lonkeron. Eikä edes light. Näillä mennään. Elämäni on yhtä kaoottista kuin ennenkin.

En lupaa olla parempi ihminen, koska en kuitenkaan ole. 

Illalla en syö mitään. Täytän pääni tenttikirjalla, joka pitää perjantaina osata kannesta kanteen ja sitten yksi toinen kirja vielä.

Tyttö ja punainen rannekoru

 Eilen ahmin taas, ja se oli ihan hirveää. Tuli niin paha olo fyysisestikin, etten varmaan syö enää ikinä chilipähkinöitä. Piisami oli nimittäin ostanut niitä taas puoli kiloa. Pitkään vastustin kiusausta, mutta lopulta se joku paha minussa työnsi järjen ja minut pois ja alkoi päättäväisesti kouria chilipähkinöitä suuhun, pureskella niitä ja lopuksi niellä. Se oli täydellistä itsekontrollin puutetta. Kruunasin illan vielä parilla itse tekemälläni sämpylällä. Kyllä, ruoka hallitsee minua, vaikka kuinka yritän kiistää sen.

Tänään vaa'an lukema oli eilisen ahmimisen mukainen, yli kilo oli tullut lisää yhdessä päivässä! Enkä minä tainnut tänään parantaa tilannetta yhtään. Minulla oli jalot suunnitelmat, mutta söin kaksi sämpylää liikaa, ja taas meni yli tuhannen. Olen taas vihainen itselleni. Mutta minä olen aina. Inhoan itseäni.

Samoilla kursseilla (minun sivuaineessani) kanssani on eräs hirmu pikkuinen tyttö (pienellä tarkoitan nyt nimenomaan laihaa), jolla oli tänään juuri sellainen klassinen punaisista puuhelmistä tehty rannekoru. Mietin, onko sillä anoreksia vai voiko se olla puhdasta sattumaa. En tiedä, enkä todella ole menossa kysymään. En ole varmaan ikinä jutellut hänen kanssaan.

Peiton alla on lämmin

Elämä on alkanut taas tuntua nälältä. Tarkoitan sitä kaunista tyhjyyttä, kylmyyttä ja vaa'an penempää numeroa. Se pienenee siitä huolimatta, että syön ihan joka päivä monta kertaa. Se ei kasvanut edes niistä päivistä, jolloin söin laskennallisen kulutukseni verran (johon en itse usko ollenkaan). Siis paljon. Eilinen tuhat kaloria aiheutti kuolemanmustaa ahdistusta, jota Piisami ei voinut helpottaa haleillaan.

Minä toivon, että tämä jatkuu ikuisesti. Pienenen hitaasti, mutta pienenen yhtä kaikki. Se on tärkeintä. En minä halua olla näin iso, näin paljon, liikaa kaikkea. En, vaikka Piisami ei näytä pitävän siitä, millaiseksi tämä minut tekee. Häntä kummastuttaa hiljaisempi, vaisumpi, hajamielisempi Therru, joka ei hakeudu kainaloon eikä tarvitse sitä tyydytystä, mitä hän voi tarjota.

Ne sanovat, että tämä on itsensä satuttamista. Minusta tämä on ainoa keino olla inhoamatta itseään niin paljon. Minusta tämä on helpottavaa. Näin vain täytyy tehdä, ja jos en tee, siitä ei seuraa mitään hyvää, ei mitään kaunista, ei mitään tervettä.

Mutta joskus elämä tuntuu jotenkin yksinäiseltä. Joskus toivoisin, että joku kulkisi vähän matkaa kanssani.

Lihavuuskompleksi

Ääh, olette ihania! <3 Edellisen postauksen kommentit tosiaan piristi kummasti. En iloitse siitä, että joku muu kärsii samasta asiasta kuin minä, mutta on jotenkin helpottavaa, etten ole ainoa ja yksin tämän kanssa. Alisa tiivisti asian tosi hyvin kommentissaan. Se vaan on niin väärin!

Ehkä tämä elämä ei ole vielä niin synkkää kuin joskus tuntuu, mm. edellistä postausta kirjoittaessa. En vain haluaisi ajatella itseäni muutaman vuoden päästä saman kokoisena sotanorsuna kuin nyt. Minä pystyn estämään sen, eikö vain?

Tänään oli kaksi tenttiä. Toinen meni ihan hyvin, toinen, no en tiedä. Ei oikeasti mitään hajua. Oli tosi yllättäviä kysymyksiä, joihin en todella ollut valmistautunut. No, onneksi voi uusia. (Yritän siis löytää jotain positiivista tilanteessa, jossa olen epävarma omasta onnistumisestani.)

Tämä on taas ihan typerää, mutta olen taas miettinyt (vaikka se miettiminen ei taida olla minun lajini). Haluaisin olla joko sellainen klassinen syömishäiriöinen, juuri sellainen perfektionistinen keiju (jota melkein joskus olinkin, vaikken sitä itse nähnyt silloin) taikka sitten ihan oikeasti terve. Nyt minulla on ne ajatukset, se pelko, inho, se pakonomainen kalorien laskeminen ja lihavuuskompleksi, mutta ne eivät näy ulospäin. Siis en minä todellakaan halua, että kaikki tietävät, etten ole ihan sinut ruuan ja itseni kanssa. Tarkoitan lähinnä sitä, että vaikka joskus haluaisin päästä kaloreita pakoon ja vapautua lihavuuskompleksistani, olen liian lihava hakemaan apua.

Enkä minä oikeastaan edes halua, en nyt. Ehkä joskus, tai sitten ei koskaan.