Ostin viikko sitten uuden vaa'an, ja siinä vaiheessa viimeistään elämä räjähti käsiin. Uusi vaaka näyttää suunnilleen kilon enemmän kuin vanha. Olen varma, että uusi vaaka on oikeassa ja vanha vain valehtelee. Vaikka tiedän, että olen laihtunut, olo on kuin kuvassa. Ja käytös myös. Olen ahminut ja ahminut. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Joka päivä jotain turhaa ja järjetötä. Jotenkin tuo kaikki hulluus tuntuu vievän merkitystä siltä, että paino on todellisuudessa pudonnut hieman.

Viime viikolla olin jälleen synnyinkaupungissa. Jälleen viinin, siiderin, oluen, lonkeron ja Cherryn kanssa pimeydessä, hiivittiin katulampun valokeilasta toiseen, jumpattiin puistossa (tunnettiin olomme vähän tyhmiksi), käveltiin. Yksi pieni häpeällinen salaisuus sai ensimmäisen ja viimeisen kuulijan. Koskaan. Ikinä. Ja se ilta oli jälleen kaunis.

Nyt vain ahdistaa, eikä minulla ole enää mitään kerrottavaa.

Yöperhosten matkassa

 Elämäni jumittaa, painoni jumittaa, opintoni jumittavat. Ensi viikolla on tentti, johon pitäisi lukea 200 sivua A4:sta molemmin puolin aiheesta, joka ei kiinnosta. Pitäisi ensi vuoden opintoja suunnitella, ilmoittautua kursseille, mutta vain ahdistaa koko asia. Ahdistaa ja hävettää olla näin huono opiskelija. 

Keskiviikkona menin synnyinkaupunkiini ja tapasin Cherry Darlingin, jolla oli punaiset sukkahousut. Se ilta oli suloinen. Pullo viiniä mieheen, pari Koff litea ( :D ) ja Cherry taisi maistella jotain likööriäkin. Se ilta oli puistonpenkkejä, juomapeliä, humalaa ja salaisuuksia. Seuraava aamu ei ollutkaan enää niin suloinen, mutta siitäkin selvittiin.

Torstaina näin synnyinkaupunkini toisella tavalla, kun kuljin sen halki bussilla. Entisen työläiskapungin ja suomenkielisen kirjallisuuden keskuksen sijaan näin kaupungin, jonka talojen laasti oli halkeillutta ja likaista, kadut kivetty tupakantumpein, näin kuolleeksi tallattua nurmikkoa, pysäkinpenkillä nukkuvan pulsun, kerjäläisiä pahvimukeineen. Näin kaduilla roudan musermamaa asfalttia, piittaamatonta liikennekäyttäytymistä ja liian kireässä kaulapannassa koiran, jonka korvat olivat luimussa ja katseessa pelkoa. Ehkä tämä ei olekaan se kaunis ja onnellinen kaupunki, jossa kasvoin.

Yö rakentaa sen illuusion yhä uudestaan. Kun taivas pimenee ja ne harvat tähdet syttyvät, joita näkee ison kaupungin valosaasteen lävitse, syttyvät myös oranssinhehkuiset katulamput, jotka saavat mustan asfaltin kiiltämään. Pienet lepakot lentelevät puistojen yllä, kauniisti valaistu suihkulähde vilvoittaa katupölyn tummentamia varpaita. Öisin se on edelleen se kaupunki, joka yhä uudestaan kutsuu minut luokseen.

Perjantaina tapasin pienen kummityttöni, ja voi että se on suloinen! Sillä on valtavat siniset silmät ja hentoa kiharaa. Puistossa se halusi leikkiä ruuanlaittoa ja ajella autolla. Omaa lasta en halua, mutta kummitytölle haluan olla turvallinen aikuinen, joka välittää ja myös näyttää sen. Haluan suojella pikkuista kaikelta siltä pahalta, miltä voin.

Perjantaina liftasin jälleen takaisin kotikaupunkiin. Jälleen kerran se sujui hyvin ja kyytiin ottaneet ihmiset olivat mukavia. Jouduin kerran vaihtamaan kyytiä, kun ensimmäinen ei ollut menossa kuin osan matkaa, mutta se ei juuri hidastanut matkantekoa. Minä rakastan liftaamista. Sitä pientä jännityksen tunnetta, kun kävelee tien reunaan tai pysäkille ja nostaa peukalon pystyyn. Ei minua pelota, ei yhtään, mutta jännitys tuntuu ihan fyysisenä. Silloin elämä maistuu joltakin.

Pörriäinen lentää hämärissä

Olen palannut isovanhempien mökiltä, keskeltä metsää, raudanmakuista kaivovettä, hikeä ja sudenkorentoja. Käsissä on hento rusketus työhanskan rajalta suuren T-paidan hihaan asti. Tämä on vahvin rusketukseni ikinä, ja ah niin tyylikäs. Kuumuus on ollut lähes sietämätöntä, joten hyttysten ja paarmojenkin uhalla olen hakannut halkoja, sahannut puita ja kuorinut seipäitä vähissä vaatteissa. Alkuviikon selkä- ja käsilihasten rauhoittava lihaskipu on mennyt, päivästä toiseen kestänyt sahaaminen, halkojen hakkaus ja risujen pilkkominen on tehnyt tehtävänsä.

Välillä minä laskin kirveen alas ja  jäin hetkeksi tuijottelemaan mäkimeiramin kukissa tanssahtelevia tuhansia kimalaisia. Voi että minä pidän niistä! Päivittäisillä kierroksillani poimin veden varaan joutuneita pörriäisiä sadevesiämpäreistä ja nostin auringon lämmittämälle pihakalliolle kuivumaan. Toisilla tauoilla kävin nyhtämässä mesiangervoa lieassa ympyrää jyystävälle vuohelle - kuinka äkäinen otus se onkaan! Jos uskalsin lähestyä tuota tuhkanharmaata parrakasta neitiä ilman herkkuja, se uhitteli sarvet tanassa, uskallakin tulla lähemmäs! Ja kerran jouduin tömistelemään norsunjaloillani pihassa, kun pienen pieni kyy otti aurinkoa talon seinustalla. Ei se minua häirinnyt, mutta pelkäsin koiran kiinnostuvan liikaa.

Iltaisin pihassa näkyi pieniä valoja, kuin sitruunankeltaisia diodeja kasteisella nurmella. Tuvan pihassa on kaikkina kesinä ollut paljon kiiltomatoja, ja toivon, etteivät ne ikinä katoa sieltä. Kun kukkien loisto peittyy illan hämärään, alkaa pihassa aivan toinen, hieman aavemainen näytelmä. Kiiltomatojen valo ei riitä valaisemaan taivasta, mutta jos aivan tarkkaan katsoo, saattaa nähdä pieniä lepakoita kiitämässä kallioiden yllä.

Kesän ensimmäiset mustikat on poimittu äidille, kirsikat kummitytölle (ja vähän minä maistelin niitä itsekin. Kirsikka on aivan parasta, mitä puussa voi kasvaa), kesän viimeinen huoleton viikko on mennyt ja viimeiset piilotupakat poltettu.

Kotiin palatessani käteni olivat mustikan värjäämät, vaatteet haisivat metsältä ja hieltä ja aamuinen vaa'alla käynti sai minut taas itkemään. Se kaikki on taas tältä kesältä ohi ja jäljelle jäi puolityhjä jääkaappi, otsan takana tykyttävä päänsärky ja sängyn alta kuiskiva vaaka.

Olen käynyt täällä monesti, tuijottanut tyhjää tekstilaatikkoa ja luovuttanut. Ei sillä, että minulla nytkään mitään kerrottavaa olisi. Olen palannut kotiin pari päivää sitten, enkkä ole uskaltanut käydä vaa'alla. Tiedän, että olen lihonut. Vaaka on tuottanut minulle monia pettymyksia viimeaikoina. Asiaa ei auta se, että Piisami osti tänään pakastepitsat molemmille lounaaksi.

Äiti tulee tänne yhdeksi yöksi ja pariksi päiväksi ylihuomenna. Painon putoamista ei siis ole tiedossa. Yksin ollessani olen saanut syömiset hyvin kuriin, mutta muiden kanssa on tullut syötyä ihan liikaa. Lauantaina lähden isovanhempien mökille reilu viikoksi. Siellä on paljon tehtävää, enimmäkseen ulkotöitä. Vaan niin on kyllä ruokaakin. Mummu on heti ihan varma, että ruuassa on jotain vikaa, jos en ota kahta kertaa lisää. Ajattelin ottaa koneen mukaan sinne, eli minulla on kyllä mahdollisuus kirjoitella sieltä. Olen kuitenkin huono ihminen, kun en osaa kirjoittaa säännöllisesti.

Auringonpaiste ja lintujen laulu kutsuivat minua kaukaa

Oli ihana  aamu. Aurinko paistaa, linnut laulavat ja minun on hyvä olla. Aamutee ei yleensä ole niin herkullista kuin tänään, eikä mikään olisi voinut olla kauniimpaa kuin aamutupakan savu parvekkeellani. Nälkä, jota en tunne, kaunistaa kaiken. Eikä minun ole pakko syödä yhtään enempää kuin haluan.

Eilenkin oli hyvä päivä. Sain yhden kurssin harjoitustyön valmiiksi, mutten voinut palauttaa sitä, sillä opettaja ei ollut paikalla. Hyvä niin, sillä stressasin kovin oikean käteni verestäviä rystysiä. Ei sillä, että yliopistossa enää opettajia kiinnostaisi opiskelijoidensa yksityiselämä, mutten silti halua esitellä heille itseäni sellaisena kuin olen. Hei, olen Therru, toista vuotta yliopistossa ja mulla on syömishäiriö. Ei, se ei kuulu heille. Ei, vaikkei heitä kiinnostakaan.

Eilinen oli siitäkin harvinainen päivä, että söin täsmälleen suunnitelmani mukaan muuten, paitsi jätin iltapalan pois. Ihanan kevyt olo, vaikka olenkin näin iso. Ja Nuppu, oma rakas Nuppuni, laittoi eilen viestiä. Hän saa aina minut hymyilemään ja tekee sen pienen läpättävän tunteen vatsaan ja rintalastan alle. Siinä on kyllä herttainen tyttö.

Tästäkin päivästä tulee hyvä. Teen siitä hyvän. Aion nauttia keveydestä, tuulesta ja niistä pienistä pysähtyneistä hetkistä, jotka joskus hipaisevat todellisuutta.

Oikein mukavaa päivää teillekin, rakkaat lukijani. <3