Merry go round

Kun kävelen ensimmäistä kertaa sinne, mihin terveyskeskyksen psykologi lähetti, aamu on kuulas ja kaunis. Tunnen, kuinka kahvi virtaa suonissani ja lyhenevää tupakkia pitelevät sormet tärisevät. Hoitaja on ystävällinen, yli-inhimillisen tyyni ja lempeä, ääni pehmeä kuin käsirasva, ja minua ällöttää. Kamalinta on, kun se kysyy, miltä tää susta itestä tuntuu? tai mitä sä ite tästä mietit? Tekee mieli huutaa sille päin naamaa, että vitustako mä tiedän!, paiskoa tavaroita, kiroilla tai jotain, mikä saisi aikaan reaktion siinä. Tehdä jotain, mikä rikkoisi sen tahmean ylipehmeyden. Ja jotta varmasti saan toisenkin tilaisuuden, saan uuden ajan ja sen jälkeen vielä yhden.

Muutamaa päivää myöhemmin kävelen viimeistä kertaa terveyskeskukseen siihen vihreään tuoliin. Jo viimeksi menin viimeistä kertaa, mutta nyt tiedän, että tämä on se oikea viimeinen. Psykologi on kuin edellisen hoitajan vastakohta, ja minä tykkään siitä. Se nauraa paljon muttei ole ylipositiivinen, se kestää kiroilua ja äänen korottamista, sillä on hyvä huumorintaju ja se on sopivasti vähän ronski. Se onkin ollut ensimmäinen ja näillä näkymin myös viimeinen positiivinen kokemus julkisen terveydenhuollon mielenterveyspuolella.

Sieltä ei ole helppo lähteä, mutta minä en näytä sitä. Lopuksi psykologi halaa minua oikein lujaa, en ollut tajunnutkaan, kuinka lyhyt se on, ja toivottaa kaikkea hyvää moneen kertaan. Vannottaa, että tyhjän päälle et sitten jää. Jos tuolta toisesta paikasta lähdet, niin tulet sitten takaisin tänne, laitat viestiä suoraan hänen numeroonsa, joohan. En uskalla luvata, ja vielä lopuksi se sanoo hiljaa mutta painokkaasti mä luotan suhun.

Olo on jotenkin tyhjä, kun kävelen kevätauringossa ja katupölyssä kotiin. Olen kuitenkin käynyt tuolla yli vuoden, vaikkakin harvoin. Tiesin koko ajan, ettei se ole lopullinen paikka, että se on vain kauttakulkuhuone ja että minä olen käynyt siellä poikkeuksellisen pitkään, mutta silti viimeinen kerta tuntuu liian lopulliselta. Tuntuu, kuin olisin nyt jo tyhjän päällä, vaikka viikon päästä on seuraava aika sille toisen paikan hoitajalle.

Elämässä on kuitenkin vielä, tai paremminkin jo, paljon asioita, joista olen ihan mielettömän onnellinen. Akvaarioprojektini itkuineen ja iloineen, itse kasvatetut nuoret kalat, yllätyspoikaset ja ikuiset suunnitelmat pitävät mielen ahkerana silloinkin, kun se saisi levätä, ja asunnossa kuuluu lakkaamaton veden ääni. Kun kevätaurinko on avannut viimeisetkin tiet, minä kiillotan visiirin, sillä alkaa kesän paras kausi. Jos minä jotain rakastan, niin vauhtia ja vapautta.

Työt, turhauttavat, ihanat, palkitsevat, rasittavat työt, pitävät minut kasassa. Vaikka harmittaa, turhauttaa, ärsyttää, niin minä pidän työstäni. En oikein osaisi elää ilman. Lähes joka viikko vapaille jäädessa jokaisessa raajassa on vähintään yksi työperäinen kipupiste tai rasitusvamma, ja lähes joka vapailla ehdin palautua melkein riittävästi. Työ on tarpeeksi kova motivaation lähde, että melkein joka aamu ennen töihin lähtöä syön sen tylsän pussipuuron. Työ on syy pitää keho toimintakykyisenä, ja tässä tapauksessa se tapahtuu syömällä liikaa tarpeeksi. Olen vihainen ja pettynyt kehooni jokaisen rasitusvamman ja kivun vuoksi, sillä vaikka minä kuinka syön ja syön ja syön ja pää kärsii siitä, niin kroppani palkitsee minut näin. Kivulla. Ja kaikkein eniten minua jännittää loppukevään parin kuukauden projekti konttorilla, kahdeksasta neljään sisätiloissa ilman liikuntaa, liian julkinen lounas ja pakolliset pullakahvit. Minun on pärjättävä yli kaksi kuukautta ilman työni fyysistä, päätä kasassa pitävää puolta. Ja siitä huolimatta minun on ruokittava kehoni. Kai?

Jälleen kerran minun pitäisi olla jo nukkumassa, mutta sidon lenkkarit jalkaan ja vedän pipon päähän, pujotan pannan maailman parhaalle koiralle ja suuntaan kohti yötä. Vaikka töissä yöt ovat minun, vain minun, niin nämä yöt ovat eri. Kävelen koiran kanssa hetken mielijohteesta kauemmas kuin oli tarkoitus, mutta se ei haittaa, koska nämä yöt ovat meidän.

Sleeping sun

Jotenkin vielä räpiköin pinnan tuntumassa kuin kultakala hapettomassa maljassaan. Kaappi on täytetty jälleen pussipuuroilla ja -keitoilla. Ei sillä, että ne olisivat erityisen halpoja tai vähäenergisiä tai edes lempiruokiani. Ne ovat vain pieniä, helposti hallittavia kokonaisuuksia. On paljon helpompaa yöllä kahden aikaan heittää pussipuuro ja vettä päälle kuin mitata kaurahiutaleita paketista kattilaan ja miettiä, tuliko liikaa. Ensimmäistä kertaa sitten toissa kesän minä syön Elovenan omena-kaneli-pussipuuroa, ja se maistuu Africalta. Minä muistan ne kasvot, ne hiukset, ne liikkeet. Ja sen puuronkin minä muistan, se on ihan hyvää. Mietin, kuinka paljon maku voi tuoda muistoja ja mielikuvia, onko se osa ruuan voimaa vai vain omaa mielikuvitustani.

Punasilmäinen tyttö vierailee peilissä silloin tällöin, pari kertaa viikossa ehkä, tai joskus vain kerran. Pessille en sitä tyttöä näytä, koska se ei ole iso osa elämääni. Vaikka Pessi tuntee minut pelottavan hyvin, siellä jossain usvassa on jotain, miltä aion Pessiä suojella. En oikein vieläkään ymmärrä, miten siitä voi olla jo yli vuosi, kun Pessistä alkoi tulla Pessi, mutta yhtä kaikki minä tykkään siitä koko ajan vain enemmän.

En ole oppinut rakastamaan kehoani. Tiedän, että toiset voivat nauttia siitä, jopa minä itse voin nauttia siitä, mutta se ei riitä. En pidä itsekään liian laihoista tytöistä. He ovat kauniita katsella kuvissa, aivan jumalattoman kauniita, kyllä te tiedätte ne kuvat, mutta sopusuhtainen ja jopa muodokas nainen on kauniimpi koskea ja oikeasti katsoakin. En minä kaneuden takia syö laihaa keittoa ja jätä suklaata kauppaan, enkä minä rumuuteni takia inhoa heikkoa kehoani. Sitä vain liikaa ja se on hallitsematonta.

Tilannetta ei yhtään helpota oikean hartian rasitusvamma, eikä vasen lonkka, joka kiukkuaa läpi yön ensin sängyssä ja sitten töissä.

Alkuviikosta posti toi kirjeen, jossa oli ilmoitus ajanvarauksesta sairaanhoitajalle, ilmeisesti tai toivottavasti prinsessatauteihin erikoistuneelle, sekä nipun tyhmiä kyselyitä, joita pitäisi täyttää. Aika on ensi kuussa ja niin aikaisin aamulla, etten ehdi töiden jälkeen käydäkään sängyssä. Vastaanotolle pitäisi ottaa yhteenvedot aiemmista hoidoista sekä reseptit mukaan, mutta minä en ota. En liioin sitä läheistä, joka myös käskettiin ottaa. Ja jos siellä on joku harjoittelija mukana, niin en puhukaan mitään säätilaa henkilökohtaisempaa. Olen selkeästi ihan liian innokas saamaan apua.

Kuitenkin jossain mielen äärissä elää toivo. En ole varma, toivonko salaa, että niillä siellä, tai jollakulla jossain, olisi antaa minulle vielä syy jatkaa ja pysytellä pinnalla, vai toivonko sittenkin, että joku antaisi syyn päästä irti ja pudota, sysäisi minut takaisin sinne, mistä joskus päätin nousta ja oppia hengittämään.

Illusia

Lämpötila liikkuu nollan tienoilla ja pyörä on raskas ajaa lumessa. Portaissa tulee hiki, ja vaikka kaipaankin pakkasia, jäätähtiä ja erityisesti aurattuja teitä, minä viihdyn töissä. Olen työnantajan käytettävissä käytännössä yötä päivää, ja juuri siksi parin viikon takainen talviloma tuli enemmän kuin tarpeeseen. Lupasin olla vastaamatta työpuheluihin ja lähdin talviseen Kosovoon, yhteen Euroopan köyhimmistä ja monitasoisimista maista, lähdin raunioiden ja lasipalatsien, järjestäytyneen rikollisuuden ja ihmiskaupan maahan, lähdin sinne, missä maaseutu on kuraisena kurja näky, mutta tuulessa leijuu toivo ja tulevaisuus. Palasin takaisin, palasin töihin.

Pessin huomaavat kaiken, ne tuntevat kehoni jokaisen kulman ja mutkan, luun, lihaksen ja makkaran. Erityisen hyvin ne löytävät kerta toisensa jälkeen ne pisteet, joista minä lennän taivaaseen ja lopulta raskaasti hengittäen silmät kiinni tunnen eläväni enemmän kuin koskaan. Ja ehkä juuri noiden käsien vuoksi minua pelottaa. Ensimmäistä kertaa varmaan yli vuoteen minä kohtaan vessan peilistä sen, mitä vihaan ja rakastan, pelkään ja himoitsen yli kaiken. Tapaan kahtena iltana peräkkäin sen tytön, jonka silmät vuotavat punaisina, jonka posket ovat turvonneet ja kurkku käheä, mutta tärkeintä kuitenkin on tyhjä vatsa. Minä olen palaamassa, halusin tai en. Ja minä haluan.

Tunnen itsessäni sekä niin sanotun paranemisen että sairauden huonot puolet, tunnen valtavan ruhoni ja ne ajatukset ja vihan, jotka eivät ole kadonneet minnekään. Hyviä puolia ei kumpikaan ole elämääni tuonut, ei ainakaan niin paljon, että jaksaisin ponnistella. Olen tilanteessa, jossa joko pään tai kehon on muututtava, ja minä tiedän, ettei pää muutu. Että tämä on samaa tahmaa loppuun asti. Vielä minä voisin kai kääntyä sinne, minne olen ollut matkalla viimeiset puolitoista vuotta, mutta minua ei kiinnosta. Voin yrittää pitää kiinni siitä, mitä minulla on tai sitten antaa vain mennä, enkä minä enää osaa pitää kiinni.

Ennen töitä syötävä aamiainen on ainoa ehdoton, kaikki muu on vapaata riistaa leikittäväksi. Olen lihonut vuoden takaisesta kokonaiset puolitoista kiloa, ja juuri nyt se on aivan liikaa. En vain kauheasti kestä. Töissä minä hymyilen ja otan karkkia, jota joku on tuonut yleiseen jakoon, joskus tuon itsekin. Vitsailen työkaverin mukana siitä, ettei karkkia voi syödä liikaa ja kuuntelen ihmettelyt siitä, kuinka karkinsyönti ei näy minussa. Katson poispäin tai irvistän, en aio lähteä mukaan siihen leikkiin, että "sähän liikut niin paljon, siitä se varmaan tulee".

Tänään olen ehkä turhankin rehellinen siitä, mitä tunnen ja mitä mietin. Terveyskeskuksen täti, jota olen tavannut viimeisen vuoden ajan kerran kuussa paitsi silloin, kun olen töiden vuoksi joutunut perumaan, alkaa puhuttaa minua jatkoon. Että tämä ei selkeästi riitä. Istuttuani tunnin vihreässä tuolissa annan lopulta periksi, ja niin lähtee lähete syömishäiriön hoitoon. Mutta kun minä en halua. Kun mikään ei lopulta kuitenkaan muutu, vaikka välillä näkisi unta enkeleistä. Saan vielä yhden ajan tälle mukavalle tädille ja lupaan, että jos siellä toisessa paikassa ei ole hyvä, palaan takaisin tähän tuoliin.

Ja niin minä makaan taas sängylläni miettimässä, onko ennen töitä oikeasti aivan pakko syödä.

Kerran vielä

Vaikka kaikki on niin kamalan hyvin, niin jotain on väärin. En saa siitä kiinni, eikä sen hahmo piirry edes silmäkulmaan, sinne näkökentän rajoille, mihin katse ei koskaan tarkennu. Kuin elämässä olisi varjo tai tahra, joka väistyy, kun siihen katsoo suoraan.

Pessillä on syli, johon käpertyä, sillä on pehmeä kieli ja kädet, jotka tekevät ihmeitä.

Joskus yhä tekee mieli oksentaa, ei ahmia,  vaan oksentaa, tuntea se polte kurkussa, suoristaa selkä ja katsoa peiliä punaisiin silmiin. Joskus yhä minun tarinani kuiskii hiljaa, pyytää tulla kirjoitetuksi viivoina reisiin ja lantiolle, valua punaisena vetenä suihkun lattialle. Joskus yhä minä haluan niin kovasti palata takaisin ja unohtaa, että joskus näin edes unta muusta.

ja kuitenkaan en ole kääntynyt. En vieläkään tiedä, mikä minua pitää pystyssä, mutta helvetin hauras se on.

Psykologi kuvaa elämääni kahdella sanalla. Kauhun tasapaino.

Entä jos

Entä jos kaikki on niin saatanan hyvin.

Tai ainakin me leikitään niin. Me hukutetaan aika pois, tehdään töitä, me valvotaan, nauretaan, naidaan, seikkaillaan ja nautitaan siitä kaikesta ihan kamalasti, ja samalla me vältetään kohtaamista sen kanssa, mitä me ei uskalleta kohdata.

Elämä on monin tavoin hyvää, liiankin hyvää. Minulla on yhä laajempi työnkuva, teen mitä vain ja tykkään siitä. Minulla on hyvä työ. Joskus muulloin, useinkin, ihollani vaeltavat kädet, jotka vievät taivaaseen ja mereen, kädet, jotka osaavat ottaa kiinni ja puristaa, raapia, painaa ja hyväillä. Kädet, joilla tehdään ihmeitä. Kädet, jotka tekevät minusta edes hetkeksi kauniin. Niille tunteille ei ole sanoja, ei kuvia, ja kaikki on salaista ja kiellettyä. Tiedän, ettei se voi päättyä hyvin, mutta se kaikki on kokemisen arvoista. Kukaan ei koskaan ole ollut minulle niin hellä, osoittanut arvostusta niin kuin hän, ja joskus se jopa saa minut hetken verran tuntemaan itseni arvokkaaksi.

Ja kuitenkin, vaikka kaikki on niin saatanan hyvin, mennyt ei aina ole vain mennyttä. Takaraivossa sykkii ja kuiskii tieto siitä, että olen lihava. Syön pullaa kakkua karkkia pähkinää hotelliaamiaisia kaikkea vain kamalasti, paisun kuin pullataikina ja vaikka se ei näytä haittaavan ketään muuta, minussa se herättää jotain, mitä en hallitse.

Viimeinen pisara oli aika lailla vuosi sitten ostettu mekko, kokoa 164 cm, joka silloin oli vähän löysä. Hain sen äidin vaatehuoneesta takaisin kotiin, ja se oli tiukka. Mahtui kyllä päälle, mutta istui liian napakasti. Ja kun minä riisuin sen mekon, ihollani luki että läski.

Entä jos kaikki on niin saatanan hyvin, ja minä olen vain kiittämätön tyhmä tyttö, joka ei osaa elää ja ajatella oikein.