Varjot alikulkutunnelissa

Pyydän esimieheni esimiehen esimiehen pieneen neukkariin. Minulla on asiaa. En pääse ensimmäisen lauseen loppuun, kun se tulee. Jo vähän aikaa pidätelemäni itku ryöppyää esiin täydessä mahdissaan. Heitän nenäliinan toisensa jälkeen roskiin ja koitan muodostaa ehjiä lauseita. Selitän sekaisin varsinaista asiaani ja edellisen työyön tapahtumia, ja välillä vain itken äänettömästi ja katson lattiaa.

Vaikka kyse ei ole suuresta tapahtumasta, vaikka aamulla vain nauratti ja sitten ei tuntunut miltään, se puskee itkun silloin, kun vähiten olisi varaa siihen.

Yöllä jouduin uhkaavaan tilanteeseen töissä. En ollut varinaisesti osallisena tilanteeseen, mutta kesken puheluni hätäkeskuksen kanssa uhkaavasti käyttäytynyt mieshenkilö suuttuu minulle ja käy käsiksi kasvoihini. Liikkeenä se ei ollut lyönti, mutta siinä oli voimaa ja se sisälsi tarkoituksen satuttaa. Ennen kaikkea se tunkeutui minun henkilökohtaiselle alueelleni. Vaikka kipu laantui nopeasti eikä jälkiä jäänyt, minuun jäi öljyinen tunne, että fyysistä koskemattomuuttani oli rikottu. Ja vielä kasvoihin!

Minua hävettää, kun vaivaan sitä tällaisella. Vielä enemmän minua hävettää, kun senpäiväiset työtehtäväni joutuu hoitamaan joku muu. Olen vihainen itselleni. Hän on kauhean mukava ja osaa hoitaa tilanteen. Mutta minua vain hävettää. Hänen kasvonsa ovat täysin meikittömät niin kuin minunkin, ja hän on persoonallisella tavalla aivan jumalattoman kaunis. Minä pidän siitä, ja ehkä juuri siksi minä painan pääni ja katson kenkiäni.

Hän vie minut työterveyteen vaikka minusta en tarvitse sitä. Kieltäydyn saikusta, sillä en tarvitse sitäkään. Lopuksi en osaa sanoa kuin kiitos, ja senkin hiljaa.

Uni ei tule, ja kun se viimein seuraavan työyön jälkeen tulee, nukun aivan liikaa. Ruoka maistuu puulta eikä oikein mene kurkusta alas. Olen saamaton, laiska, turhautunut ja ahdistunut, mutta se ei liity eiliseen. Päälimmäisenä on häpeä siitä, että nostin sellaisen episodin mitättömästä asiasta.

Minun elämäni on kuitenkin ihan hyvää ja monella tapaa tyydyttävää. Silti se tasapaino on vielä niin kovin hauras. Ehkä se on aina. Ehken voi koskaan enää hengittää vapaasti pelkäämättä, että kaikki sortuu.

Käyn parin viikon välein tapaamassa uutta psykologia, paitsi nyt kun se on lomalla. Näin kolmannen kerran jälkeen luulen, ettei se ole ainakaan niin munapää kuin edellisen paikan hoitaja. Ehkä opin pitämään tästä yllättävän nopeasti.

Kaikki kiltit tytöt syövät jotain suolaista joka päivä, joten otan palan juustoa (leipää ei ole), annan puolet siitä koiralle ja taistelen loput kurkusta alas. Sekin maistuu paskalta ja tuntuu kuvottavalta, enkä ole ihan varma, olenko iloinen vai kauhuissani siitä, että ruoka ei maistu.

Merry go round

Kun kävelen ensimmäistä kertaa sinne, mihin terveyskeskyksen psykologi lähetti, aamu on kuulas ja kaunis. Tunnen, kuinka kahvi virtaa suonissani ja lyhenevää tupakkia pitelevät sormet tärisevät. Hoitaja on ystävällinen, yli-inhimillisen tyyni ja lempeä, ääni pehmeä kuin käsirasva, ja minua ällöttää. Kamalinta on, kun se kysyy, miltä tää susta itestä tuntuu? tai mitä sä ite tästä mietit? Tekee mieli huutaa sille päin naamaa, että vitustako mä tiedän!, paiskoa tavaroita, kiroilla tai jotain, mikä saisi aikaan reaktion siinä. Tehdä jotain, mikä rikkoisi sen tahmean ylipehmeyden. Ja jotta varmasti saan toisenkin tilaisuuden, saan uuden ajan ja sen jälkeen vielä yhden.

Muutamaa päivää myöhemmin kävelen viimeistä kertaa terveyskeskukseen siihen vihreään tuoliin. Jo viimeksi menin viimeistä kertaa, mutta nyt tiedän, että tämä on se oikea viimeinen. Psykologi on kuin edellisen hoitajan vastakohta, ja minä tykkään siitä. Se nauraa paljon muttei ole ylipositiivinen, se kestää kiroilua ja äänen korottamista, sillä on hyvä huumorintaju ja se on sopivasti vähän ronski. Se onkin ollut ensimmäinen ja näillä näkymin myös viimeinen positiivinen kokemus julkisen terveydenhuollon mielenterveyspuolella.

Sieltä ei ole helppo lähteä, mutta minä en näytä sitä. Lopuksi psykologi halaa minua oikein lujaa, en ollut tajunnutkaan, kuinka lyhyt se on, ja toivottaa kaikkea hyvää moneen kertaan. Vannottaa, että tyhjän päälle et sitten jää. Jos tuolta toisesta paikasta lähdet, niin tulet sitten takaisin tänne, laitat viestiä suoraan hänen numeroonsa, joohan. En uskalla luvata, ja vielä lopuksi se sanoo hiljaa mutta painokkaasti mä luotan suhun.

Olo on jotenkin tyhjä, kun kävelen kevätauringossa ja katupölyssä kotiin. Olen kuitenkin käynyt tuolla yli vuoden, vaikkakin harvoin. Tiesin koko ajan, ettei se ole lopullinen paikka, että se on vain kauttakulkuhuone ja että minä olen käynyt siellä poikkeuksellisen pitkään, mutta silti viimeinen kerta tuntuu liian lopulliselta. Tuntuu, kuin olisin nyt jo tyhjän päällä, vaikka viikon päästä on seuraava aika sille toisen paikan hoitajalle.

Elämässä on kuitenkin vielä, tai paremminkin jo, paljon asioita, joista olen ihan mielettömän onnellinen. Akvaarioprojektini itkuineen ja iloineen, itse kasvatetut nuoret kalat, yllätyspoikaset ja ikuiset suunnitelmat pitävät mielen ahkerana silloinkin, kun se saisi levätä, ja asunnossa kuuluu lakkaamaton veden ääni. Kun kevätaurinko on avannut viimeisetkin tiet, minä kiillotan visiirin, sillä alkaa kesän paras kausi. Jos minä jotain rakastan, niin vauhtia ja vapautta.

Työt, turhauttavat, ihanat, palkitsevat, rasittavat työt, pitävät minut kasassa. Vaikka harmittaa, turhauttaa, ärsyttää, niin minä pidän työstäni. En oikein osaisi elää ilman. Lähes joka viikko vapaille jäädessa jokaisessa raajassa on vähintään yksi työperäinen kipupiste tai rasitusvamma, ja lähes joka vapailla ehdin palautua melkein riittävästi. Työ on tarpeeksi kova motivaation lähde, että melkein joka aamu ennen töihin lähtöä syön sen tylsän pussipuuron. Työ on syy pitää keho toimintakykyisenä, ja tässä tapauksessa se tapahtuu syömällä liikaa tarpeeksi. Olen vihainen ja pettynyt kehooni jokaisen rasitusvamman ja kivun vuoksi, sillä vaikka minä kuinka syön ja syön ja syön ja pää kärsii siitä, niin kroppani palkitsee minut näin. Kivulla. Ja kaikkein eniten minua jännittää loppukevään parin kuukauden projekti konttorilla, kahdeksasta neljään sisätiloissa ilman liikuntaa, liian julkinen lounas ja pakolliset pullakahvit. Minun on pärjättävä yli kaksi kuukautta ilman työni fyysistä, päätä kasassa pitävää puolta. Ja siitä huolimatta minun on ruokittava kehoni. Kai?

Jälleen kerran minun pitäisi olla jo nukkumassa, mutta sidon lenkkarit jalkaan ja vedän pipon päähän, pujotan pannan maailman parhaalle koiralle ja suuntaan kohti yötä. Vaikka töissä yöt ovat minun, vain minun, niin nämä yöt ovat eri. Kävelen koiran kanssa hetken mielijohteesta kauemmas kuin oli tarkoitus, mutta se ei haittaa, koska nämä yöt ovat meidän.

Sleeping sun

Jotenkin vielä räpiköin pinnan tuntumassa kuin kultakala hapettomassa maljassaan. Kaappi on täytetty jälleen pussipuuroilla ja -keitoilla. Ei sillä, että ne olisivat erityisen halpoja tai vähäenergisiä tai edes lempiruokiani. Ne ovat vain pieniä, helposti hallittavia kokonaisuuksia. On paljon helpompaa yöllä kahden aikaan heittää pussipuuro ja vettä päälle kuin mitata kaurahiutaleita paketista kattilaan ja miettiä, tuliko liikaa. Ensimmäistä kertaa sitten toissa kesän minä syön Elovenan omena-kaneli-pussipuuroa, ja se maistuu Africalta. Minä muistan ne kasvot, ne hiukset, ne liikkeet. Ja sen puuronkin minä muistan, se on ihan hyvää. Mietin, kuinka paljon maku voi tuoda muistoja ja mielikuvia, onko se osa ruuan voimaa vai vain omaa mielikuvitustani.

Punasilmäinen tyttö vierailee peilissä silloin tällöin, pari kertaa viikossa ehkä, tai joskus vain kerran. Pessille en sitä tyttöä näytä, koska se ei ole iso osa elämääni. Vaikka Pessi tuntee minut pelottavan hyvin, siellä jossain usvassa on jotain, miltä aion Pessiä suojella. En oikein vieläkään ymmärrä, miten siitä voi olla jo yli vuosi, kun Pessistä alkoi tulla Pessi, mutta yhtä kaikki minä tykkään siitä koko ajan vain enemmän.

En ole oppinut rakastamaan kehoani. Tiedän, että toiset voivat nauttia siitä, jopa minä itse voin nauttia siitä, mutta se ei riitä. En pidä itsekään liian laihoista tytöistä. He ovat kauniita katsella kuvissa, aivan jumalattoman kauniita, kyllä te tiedätte ne kuvat, mutta sopusuhtainen ja jopa muodokas nainen on kauniimpi koskea ja oikeasti katsoakin. En minä kaneuden takia syö laihaa keittoa ja jätä suklaata kauppaan, enkä minä rumuuteni takia inhoa heikkoa kehoani. Sitä vain liikaa ja se on hallitsematonta.

Tilannetta ei yhtään helpota oikean hartian rasitusvamma, eikä vasen lonkka, joka kiukkuaa läpi yön ensin sängyssä ja sitten töissä.

Alkuviikosta posti toi kirjeen, jossa oli ilmoitus ajanvarauksesta sairaanhoitajalle, ilmeisesti tai toivottavasti prinsessatauteihin erikoistuneelle, sekä nipun tyhmiä kyselyitä, joita pitäisi täyttää. Aika on ensi kuussa ja niin aikaisin aamulla, etten ehdi töiden jälkeen käydäkään sängyssä. Vastaanotolle pitäisi ottaa yhteenvedot aiemmista hoidoista sekä reseptit mukaan, mutta minä en ota. En liioin sitä läheistä, joka myös käskettiin ottaa. Ja jos siellä on joku harjoittelija mukana, niin en puhukaan mitään säätilaa henkilökohtaisempaa. Olen selkeästi ihan liian innokas saamaan apua.

Kuitenkin jossain mielen äärissä elää toivo. En ole varma, toivonko salaa, että niillä siellä, tai jollakulla jossain, olisi antaa minulle vielä syy jatkaa ja pysytellä pinnalla, vai toivonko sittenkin, että joku antaisi syyn päästä irti ja pudota, sysäisi minut takaisin sinne, mistä joskus päätin nousta ja oppia hengittämään.

Illusia

Lämpötila liikkuu nollan tienoilla ja pyörä on raskas ajaa lumessa. Portaissa tulee hiki, ja vaikka kaipaankin pakkasia, jäätähtiä ja erityisesti aurattuja teitä, minä viihdyn töissä. Olen työnantajan käytettävissä käytännössä yötä päivää, ja juuri siksi parin viikon takainen talviloma tuli enemmän kuin tarpeeseen. Lupasin olla vastaamatta työpuheluihin ja lähdin talviseen Kosovoon, yhteen Euroopan köyhimmistä ja monitasoisimista maista, lähdin raunioiden ja lasipalatsien, järjestäytyneen rikollisuuden ja ihmiskaupan maahan, lähdin sinne, missä maaseutu on kuraisena kurja näky, mutta tuulessa leijuu toivo ja tulevaisuus. Palasin takaisin, palasin töihin.

Pessin huomaavat kaiken, ne tuntevat kehoni jokaisen kulman ja mutkan, luun, lihaksen ja makkaran. Erityisen hyvin ne löytävät kerta toisensa jälkeen ne pisteet, joista minä lennän taivaaseen ja lopulta raskaasti hengittäen silmät kiinni tunnen eläväni enemmän kuin koskaan. Ja ehkä juuri noiden käsien vuoksi minua pelottaa. Ensimmäistä kertaa varmaan yli vuoteen minä kohtaan vessan peilistä sen, mitä vihaan ja rakastan, pelkään ja himoitsen yli kaiken. Tapaan kahtena iltana peräkkäin sen tytön, jonka silmät vuotavat punaisina, jonka posket ovat turvonneet ja kurkku käheä, mutta tärkeintä kuitenkin on tyhjä vatsa. Minä olen palaamassa, halusin tai en. Ja minä haluan.

Tunnen itsessäni sekä niin sanotun paranemisen että sairauden huonot puolet, tunnen valtavan ruhoni ja ne ajatukset ja vihan, jotka eivät ole kadonneet minnekään. Hyviä puolia ei kumpikaan ole elämääni tuonut, ei ainakaan niin paljon, että jaksaisin ponnistella. Olen tilanteessa, jossa joko pään tai kehon on muututtava, ja minä tiedän, ettei pää muutu. Että tämä on samaa tahmaa loppuun asti. Vielä minä voisin kai kääntyä sinne, minne olen ollut matkalla viimeiset puolitoista vuotta, mutta minua ei kiinnosta. Voin yrittää pitää kiinni siitä, mitä minulla on tai sitten antaa vain mennä, enkä minä enää osaa pitää kiinni.

Ennen töitä syötävä aamiainen on ainoa ehdoton, kaikki muu on vapaata riistaa leikittäväksi. Olen lihonut vuoden takaisesta kokonaiset puolitoista kiloa, ja juuri nyt se on aivan liikaa. En vain kauheasti kestä. Töissä minä hymyilen ja otan karkkia, jota joku on tuonut yleiseen jakoon, joskus tuon itsekin. Vitsailen työkaverin mukana siitä, ettei karkkia voi syödä liikaa ja kuuntelen ihmettelyt siitä, kuinka karkinsyönti ei näy minussa. Katson poispäin tai irvistän, en aio lähteä mukaan siihen leikkiin, että "sähän liikut niin paljon, siitä se varmaan tulee".

Tänään olen ehkä turhankin rehellinen siitä, mitä tunnen ja mitä mietin. Terveyskeskuksen täti, jota olen tavannut viimeisen vuoden ajan kerran kuussa paitsi silloin, kun olen töiden vuoksi joutunut perumaan, alkaa puhuttaa minua jatkoon. Että tämä ei selkeästi riitä. Istuttuani tunnin vihreässä tuolissa annan lopulta periksi, ja niin lähtee lähete syömishäiriön hoitoon. Mutta kun minä en halua. Kun mikään ei lopulta kuitenkaan muutu, vaikka välillä näkisi unta enkeleistä. Saan vielä yhden ajan tälle mukavalle tädille ja lupaan, että jos siellä toisessa paikassa ei ole hyvä, palaan takaisin tähän tuoliin.

Ja niin minä makaan taas sängylläni miettimässä, onko ennen töitä oikeasti aivan pakko syödä.

Kerran vielä

Vaikka kaikki on niin kamalan hyvin, niin jotain on väärin. En saa siitä kiinni, eikä sen hahmo piirry edes silmäkulmaan, sinne näkökentän rajoille, mihin katse ei koskaan tarkennu. Kuin elämässä olisi varjo tai tahra, joka väistyy, kun siihen katsoo suoraan.

Pessillä on syli, johon käpertyä, sillä on pehmeä kieli ja kädet, jotka tekevät ihmeitä.

Joskus yhä tekee mieli oksentaa, ei ahmia,  vaan oksentaa, tuntea se polte kurkussa, suoristaa selkä ja katsoa peiliä punaisiin silmiin. Joskus yhä minun tarinani kuiskii hiljaa, pyytää tulla kirjoitetuksi viivoina reisiin ja lantiolle, valua punaisena vetenä suihkun lattialle. Joskus yhä minä haluan niin kovasti palata takaisin ja unohtaa, että joskus näin edes unta muusta.

ja kuitenkaan en ole kääntynyt. En vieläkään tiedä, mikä minua pitää pystyssä, mutta helvetin hauras se on.

Psykologi kuvaa elämääni kahdella sanalla. Kauhun tasapaino.