perjantai 28. elokuuta 2015

Kun yöt vielä laulavat

Kun kenkä kopsahtaa juostessa esteeseen, jonka olen osannut aina välttää, ehdin käydä läpi yllätyksen, ärsyyntymisen ja turhautumisen tunteet ennen kuin osun asfalttiin. Liuku märällä asfaltilla on yllättävän pitkä. Mieli mustana vedän tyhjentyneisiin keuhkoihini ilmaa, keräilen itseni maasta ja käyn vahinkotarkistuksen. Vaatteet ehjät, kämmenet auki, polvet auki, lantiolta iho auki. Kuraa kaikkialla. Tekee mieli kääntyä kotiin, mutta minä painan musiikkia kovemmalle ja jatkan matkaa. Kävelen välillä, koska sattuu, mutta teen suunnitellun lenkin ja lasken mustelmat vasta aamulla.


Mielellä riittää askarreltavaa, ja sateinen yö on hyvää aikaa siihen. Edellisen päivän lääkäri on ihan mukava, ei sellainen mulkero kuin terveyskeskuksessa. Se kyselee ja tekee muistiinpanoja, eikä musta tunnu pahalta. En tiedä, mikä käynnin tarkoitus on, sillä se ei lopulta kirjoita yhtään lähetettä (kerrottuani, etten kuitenkaan hyötyisi siitä ja tästä ja tosta) eikä siitä jää käteen oikein mitään muutakaan. Vain keskustelua siitä, miten menee ja miten on ennen mennyt.


Seuraavana päivänä se iskee vasten kasvoja. Se on kirjoittanut mulle diagnoosin F50.0, jonka kriteereitä en edes täytä. Mitään muuta se ei sitten olekaan kirjoittanut. Painan monta sataa grammaa enemmän kuin tuo edellyttäisi, vaikka en kyllä varmaan enää, mutta silloin. Ja menkat tulee roiskuen joka vitun kuukausi, joten ei. Psykan aika on vasta ensi viikolla, joten minun on elettävä tämän kanssa vielä melkein viikko. En ole varma, ahdistaako minua diagnoosi itsessään, vai se, etten täytä sen kriteereitä. Tiedän, ettei minun pitäisikään, mutta silti se tuntuu kumman puristavalta.


Mä tiedän, etten saisi, mutten osaa muutakaan.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Älä katso

Hyvinä päivinä minua ympärövät ihmiset, joista pidän niin valtavasti, etten osaa edes kertoa. Sellaisina hetkinä tuntuu, että minusta pidetään juuri sellaisena kuin olen. Tai ainakin sellaisena kuin he minut näkevät, mutta sillä ei ole väliä.

Niitä päiviä on vähän. Suurimman osa ajasta vietän kaksin koiran kanssa tai yksin töissä yön hiljaisina tunteina. Siitäkin minä pidän. Kuitenkin joskus on mukavaa saada ympärilleen ihmisiä, naurua, ääntä.

Ja joskus minä tunnen aivan vääriä tunteita aivan vääriä ihmisiä kohtaan. Sopimattomia tunteita ja kiellettyjä ihmisiä. Onneksi Pessi ei tuomitse, vaan silittää selkää ja hymyilee. Eikä ne tunteet haittaa, kun olen kiellettyjen ympäröimä, eivät lainkaan, sillä kielletyt ovat tärkeitä ja kauniita, ja minä tykkään katsella niitä ja kuunnella, ja joskus minäkin uskallan hymyillä ja katsoa silmiin.




Joinakin aamuina, kun muu maailma vielä nukkuu, harvahampainen raksamies tulee ihailemaan minun jalkojani. Se sanoo olevansa kuvanveistäjä, ja minusta se kaikki on vähän kiusallista.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Don't

Illalla nukahdan raukeana Pessin kainaloon ja mulla on hyvä olla. Herään myöhemmin illalla Pessin helliin silityksiin ja kuskauksiin. Taas sen täytyy mennä. Aina sen täytyy, ja niin sen kuuluu olla.

Uni ei hälvene helpolla. Unessa on Africa, muttei suuria seikkailuita. Sen tunnelataus on niin valtava, että herättyäni meinaan pakahtua siihen tunteeseen, jota en osaa nimetä. Taistellessani itseäni valveille mulla on aivan jumalaton ikävä Africaa.

Katson Pessiä kun se silittelee minua. Se katsoo takaisin ja hymyilee. Melankolia, joka on maalannut maailmaa siniseksi jo jonkin aikaa, syvenee minussa, mutta mun ei ole paha olla. Sillä se ei ole tuskaa tai pahaa oloa, vaan syvän sininen meri sisälläni. Se on hiljaisuutta ja haikeutta, se on kaukaisuuteen suunnattuja lasittuneita katseita työpaikan kahvipöydässä. Se on hiljaisia askeleita hämärässä ja yksinäistä savua yössä. Se on melankoliaa ja elämää.

Kysyn itseltäni, miksi minulla on hoitosuhde. Mietin, riittääkö motivaationi, vai onko kaikki sittenkin turhaa. Tiedän, että käyn siellä vapaaehtoisesti ja voin lopettaa koska vain. Käyn siellä, koska haluan. Mutta haluanko minä oikeasti niin paljon, että olen valmis luopumaan siitä, mitä ilman en osaa kuvitella eläväni. Haluaisin haluta, mutta uskallanko minä. Tiedän, että se tulee sattumaan enemmän kuin helvetisti, että siitä luopuminen on ehkä kivuliaampaa kuin mikään muu. Onko elämää sen jälkeen. Saanko minä mitään tilalle, vai jääkö minusta jäljelle vain murto-osa siitä, mitä olen nyt. En minä kipua pelkää, vaan tyhjyyttä. Mikä on se hinta, jonka joudun maksamaan siitä. Olenko todella valmis siihen, ja mitä jos kaikki meneekin päin helvettiä. Mua pelottaa.

Ja kuitenkin minulla on elämä, jota ehkä jopa rakastan.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Varjot alikulkutunnelissa

Pyydän esimieheni esimiehen esimiehen pieneen neukkariin. Minulla on asiaa. En pääse ensimmäisen lauseen loppuun, kun se tulee. Jo vähän aikaa pidätelemäni itku ryöppyää esiin täydessä mahdissaan. Heitän nenäliinan toisensa jälkeen roskiin ja koitan muodostaa ehjiä lauseita. Selitän sekaisin varsinaista asiaani ja edellisen työyön tapahtumia, ja välillä vain itken äänettömästi ja katson lattiaa.

Vaikka kyse ei ole suuresta tapahtumasta, vaikka aamulla vain nauratti ja sitten ei tuntunut miltään, se puskee itkun silloin, kun vähiten olisi varaa siihen.

Yöllä jouduin uhkaavaan tilanteeseen töissä. En ollut varinaisesti osallisena tilanteeseen, mutta kesken puheluni hätäkeskuksen kanssa uhkaavasti käyttäytynyt mieshenkilö suuttuu minulle ja käy käsiksi kasvoihini. Liikkeenä se ei ollut lyönti, mutta siinä oli voimaa ja se sisälsi tarkoituksen satuttaa. Ennen kaikkea se tunkeutui minun henkilökohtaiselle alueelleni. Vaikka kipu laantui nopeasti eikä jälkiä jäänyt, minuun jäi öljyinen tunne, että fyysistä koskemattomuuttani oli rikottu. Ja vielä kasvoihin!

Minua hävettää, kun vaivaan sitä tällaisella. Vielä enemmän minua hävettää, kun senpäiväiset työtehtäväni joutuu hoitamaan joku muu. Olen vihainen itselleni. Hän on kauhean mukava ja osaa hoitaa tilanteen. Mutta minua vain hävettää. Hänen kasvonsa ovat täysin meikittömät niin kuin minunkin, ja hän on persoonallisella tavalla aivan jumalattoman kaunis. Minä pidän siitä, ja ehkä juuri siksi minä painan pääni ja katson kenkiäni.

Hän vie minut työterveyteen vaikka minusta en tarvitse sitä. Kieltäydyn saikusta, sillä en tarvitse sitäkään. Lopuksi en osaa sanoa kuin kiitos, ja senkin hiljaa.

Uni ei tule, ja kun se viimein seuraavan työyön jälkeen tulee, nukun aivan liikaa. Ruoka maistuu puulta eikä oikein mene kurkusta alas. Olen saamaton, laiska, turhautunut ja ahdistunut, mutta se ei liity eiliseen. Päälimmäisenä on häpeä siitä, että nostin sellaisen episodin mitättömästä asiasta.

Minun elämäni on kuitenkin ihan hyvää ja monella tapaa tyydyttävää. Silti se tasapaino on vielä niin kovin hauras. Ehkä se on aina. Ehken voi koskaan enää hengittää vapaasti pelkäämättä, että kaikki sortuu.

Käyn parin viikon välein tapaamassa uutta psykologia, paitsi nyt kun se on lomalla. Näin kolmannen kerran jälkeen luulen, ettei se ole ainakaan niin munapää kuin edellisen paikan hoitaja. Ehkä opin pitämään tästä yllättävän nopeasti.

Kaikki kiltit tytöt syövät jotain suolaista joka päivä, joten otan palan juustoa (leipää ei ole), annan puolet siitä koiralle ja taistelen loput kurkusta alas. Sekin maistuu paskalta ja tuntuu kuvottavalta, enkä ole ihan varma, olenko iloinen vai kauhuissani siitä, että ruoka ei maistu.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Merry go round

Kun kävelen ensimmäistä kertaa sinne, mihin terveyskeskyksen psykologi lähetti, aamu on kuulas ja kaunis. Tunnen, kuinka kahvi virtaa suonissani ja lyhenevää tupakkia pitelevät sormet tärisevät. Hoitaja on ystävällinen, yli-inhimillisen tyyni ja lempeä, ääni pehmeä kuin käsirasva, ja minua ällöttää. Kamalinta on, kun se kysyy, miltä tää susta itestä tuntuu? tai mitä sä ite tästä mietit? Tekee mieli huutaa sille päin naamaa, että vitustako mä tiedän!, paiskoa tavaroita, kiroilla tai jotain, mikä saisi aikaan reaktion siinä. Tehdä jotain, mikä rikkoisi sen tahmean ylipehmeyden. Ja jotta varmasti saan toisenkin tilaisuuden, saan uuden ajan ja sen jälkeen vielä yhden.

Muutamaa päivää myöhemmin kävelen viimeistä kertaa terveyskeskukseen siihen vihreään tuoliin. Jo viimeksi menin viimeistä kertaa, mutta nyt tiedän, että tämä on se oikea viimeinen. Psykologi on kuin edellisen hoitajan vastakohta, ja minä tykkään siitä. Se nauraa paljon muttei ole ylipositiivinen, se kestää kiroilua ja äänen korottamista, sillä on hyvä huumorintaju ja se on sopivasti vähän ronski. Se onkin ollut ensimmäinen ja näillä näkymin myös viimeinen positiivinen kokemus julkisen terveydenhuollon mielenterveyspuolella.

Sieltä ei ole helppo lähteä, mutta minä en näytä sitä. Lopuksi psykologi halaa minua oikein lujaa, en ollut tajunnutkaan, kuinka lyhyt se on, ja toivottaa kaikkea hyvää moneen kertaan. Vannottaa, että tyhjän päälle et sitten jää. Jos tuolta toisesta paikasta lähdet, niin tulet sitten takaisin tänne, laitat viestiä suoraan hänen numeroonsa, joohan. En uskalla luvata, ja vielä lopuksi se sanoo hiljaa mutta painokkaasti mä luotan suhun.

Olo on jotenkin tyhjä, kun kävelen kevätauringossa ja katupölyssä kotiin. Olen kuitenkin käynyt tuolla yli vuoden, vaikkakin harvoin. Tiesin koko ajan, ettei se ole lopullinen paikka, että se on vain kauttakulkuhuone ja että minä olen käynyt siellä poikkeuksellisen pitkään, mutta silti viimeinen kerta tuntuu liian lopulliselta. Tuntuu, kuin olisin nyt jo tyhjän päällä, vaikka viikon päästä on seuraava aika sille toisen paikan hoitajalle.

Elämässä on kuitenkin vielä, tai paremminkin jo, paljon asioita, joista olen ihan mielettömän onnellinen. Akvaarioprojektini itkuineen ja iloineen, itse kasvatetut nuoret kalat, yllätyspoikaset ja ikuiset suunnitelmat pitävät mielen ahkerana silloinkin, kun se saisi levätä, ja asunnossa kuuluu lakkaamaton veden ääni. Kun kevätaurinko on avannut viimeisetkin tiet, minä kiillotan visiirin, sillä alkaa kesän paras kausi. Jos minä jotain rakastan, niin vauhtia ja vapautta.

Työt, turhauttavat, ihanat, palkitsevat, rasittavat työt, pitävät minut kasassa. Vaikka harmittaa, turhauttaa, ärsyttää, niin minä pidän työstäni. En oikein osaisi elää ilman. Lähes joka viikko vapaille jäädessa jokaisessa raajassa on vähintään yksi työperäinen kipupiste tai rasitusvamma, ja lähes joka vapailla ehdin palautua melkein riittävästi. Työ on tarpeeksi kova motivaation lähde, että melkein joka aamu ennen töihin lähtöä syön sen tylsän pussipuuron. Työ on syy pitää keho toimintakykyisenä, ja tässä tapauksessa se tapahtuu syömällä liikaa tarpeeksi. Olen vihainen ja pettynyt kehooni jokaisen rasitusvamman ja kivun vuoksi, sillä vaikka minä kuinka syön ja syön ja syön ja pää kärsii siitä, niin kroppani palkitsee minut näin. Kivulla. Ja kaikkein eniten minua jännittää loppukevään parin kuukauden projekti konttorilla, kahdeksasta neljään sisätiloissa ilman liikuntaa, liian julkinen lounas ja pakolliset pullakahvit. Minun on pärjättävä yli kaksi kuukautta ilman työni fyysistä, päätä kasassa pitävää puolta. Ja siitä huolimatta minun on ruokittava kehoni. Kai?

Jälleen kerran minun pitäisi olla jo nukkumassa, mutta sidon lenkkarit jalkaan ja vedän pipon päähän, pujotan pannan maailman parhaalle koiralle ja suuntaan kohti yötä. Vaikka töissä yöt ovat minun, vain minun, niin nämä yöt ovat eri. Kävelen koiran kanssa hetken mielijohteesta kauemmas kuin oli tarkoitus, mutta se ei haittaa, koska nämä yöt ovat meidän.