You will never see me again

Kun samana päivänä on ensin aamuyöllä 800 kalorin pieni rupeama töissä, päivällä psyka, koiran vieminen hoitoon, kahden akvaarion vedenvaihto, kauppareissu, kahden reissun tavaroiden pakkaaminen ja illalla Stratovariuksen keikka, ei kauheasti ehdi ahdistua. Onko kiire oikeasti ainoa keino elää kuin ihminen?

 

Olisitte nähneet psykan ilmeen, kun julistan voitonriemuisena saaneeni työterveyden lakisääteisestä määräaikaistarkastuksesta puhtaat paperit. Kun minun työssäni on ilmeisesti erityinen sairastumisvaara. Sen ilme on niin tyrmistyneen epäuskoinen ja samalla se nauraa, voi kuulemma kuvitella, kuinka olen käyttänyt kielellisiä lahjojani. Onneksi ei tarvinnut. Minun työkykyni on moitteeton.

Sen linja on melko suora ja kaunistelematon, mutta niin on minunkin. Osaan kritisoida sen näkemyksiä ihan yhtä lailla kuin se minun, ja sen minä teen. Se on luottamusta. Minä todella luotan siihen. Mutta kun se taas muistuttaa sisätautiosaston ihanuudesta, että tätä tahtia olen siellä nopeammin kuin uskonkaan, minä nauran taas, vaikkei muuten juuri naurata. Se lukee ääneen kotitehtäväni, kirjeen syömishäiriölle ystävänä. Tuntuu oudolta kuulla jonkun lukevan minun tekstiäni, minun sieluni heijastuksia paperilla. Jotain niin henkilökohtaista.

Syksyinen päivä on kaunis, enkä millään malttaisi tulla lenkiltä kotiin. Onneksi koirallakin riittää intoa, vaikka varsinainen lenkki onkin jo tehty Pessin kanssa aiemmin. Yö on mukavan kirpeä ja tähtikirkas, ja jälleen tiedän, miksi rakastan työtäni. Miksi nousen joka vitun yö, herään vasta puolivälissä pyörämatkaa, hikoilen ja palelen, kiroan rikkinäistä hissiä ja talvella kiinni jäätynyttä postilaatikkoa. Kuuntelen humalaisten huutelut ja poimin niitä pikkujoulukaudella katuojista, väistelen lätäköitä, vaikka kaikki on jo märkää. Itken kiukkuisia penikoita ja rasittunutta säärilihasta, levitän linimenttiä ja syön tulehduskipulääkkeitä välttääkseni sairausloman.

Minä saan yöt ja tähdet, kaupungin ketut ja siilit, minä saan hiljaisuuden ja yksinäisyyden, nukkuvat ikkunat, kaikki uinuvan kaupungin unet. Pakkaslumen nitinän renkaiden alla, höyryävän hengityksen, lumen kimalluksen. Saan eturivin paikan vuodenaikojen näytelmään ja kaikkeen siihen, mitä päivän ihmiset eivät koskaan näe.

Joskus elämä vain on taiteilua, sillä tiedän, että kaikki se on uhattuna. Jos annan vain mennä, se kaikki liukuu sormieni välistä jättäen vain mustat tahrat. Joskus iltaisin ahdistus ja puhdas pelko tiivistyvät puristavaksi möykyksi rintaan ja se painaa niin, ettei meinaa saada henkeä. Silti monesti olen vielä se sama naurava ja iloinen Therru, jonka ne tuntevat, ja olen sitä aivan aidosti.

Älä sano ei

Yskä, räkä ja tukkoinen pää saavat vaakatason tuntumaan parhaalta asennolta, ja kuvittelen sen olevan tekosyy olla menemättä omille pikku lenkeilleni öisin. Koiran kanssa en silti osaa olla ulkoilematta - lenkkien kesto päivän mittaan on ainakin tuplaantunut loman aikana, olemme ulkoilleet melkein joka päivä myös valoisaan aikaan. Pitäähän sitä lomalla repäistä.

Syön kaksi riviä Fazerin sinistä, jonka sain viikko sitten, saadakseni kalorit lähemmäs tuhatta. Tottahan minä tiedän, että reilun viikon päästä menen taas töihin testaamaan kroppani kuntoa. Ja kyllähän sen tyhmempikin ymmärtää, että syömättä se kroppa ei niitä lehtiä kanna, tokkopa minuakaan.

Hoito on edelleen se elämän mietityttävin asia, tosin ei onneksi ainoa. Oikeastaan minä pidän tästä psykologista. Tykkään siitä, miten se nauraa päin näköä ja kuinka se, aavistuksen brutaalisti jopa, osaa osoittaa logiikkani irvokkaat epämuodostumat. Se osaa ottaa hätäni ja pelkoni vakavasti - paljon vakavammin kuin minä itse - ja välillä se osaa ennakoida vastaukseni pelottavan tarkasti. Niin, etpä tietenkään. Ja kun se sanoo niin ja huokaa syvään, pysähtyy katsomaan minua, en ole varma, onko sen kasvoilla aavistus hymyä, epäuskoa vai epätoivoa.

Se muistuttaa ystävällisesti, että jos en saa painonlaskua pysähtymään, se ei kestä loputtomasti. Että ennen kuin minulta loppuu paino, löydän itseni sairaalavaatteissa sisätautiosastolta letkuissa, ja sitähän minä en halua, enhän. Että siellä en sitten itse hallitse enää yhtään mitään, ja siitähän se Therru ei taida pitää. Saatanpa nauraa sille päin naamaa. Ei, en pitäisi. En myöskään pelkää sitä, sillä sellaista mahdollisuuttani ei minun kohdallani ole olemassa.

Jos joskus olen elämässäni ollut kahden vaiheilla, kahden pelottavan vaihtoehdon puolimatkassa kyvyttömänä tekemään päätöksiä, niin se on nyt. Haluanko elää puoliparantuneen melkein-terveen elämää lopun ikääni, kärsiä lihavuuskompleksista ja pitää kulissit korkealla, vai haluanko antaa mennä, katsoa, kuinka pitkälle leikkikaverini voi minut viedä. Sielläkin olisi niin paljon nähtävää vielä. Ehkä kyse ei oikeasti ole edes siitä, mitä haluan, vaan siitä, mitä osaan ja uskallan. Eikä sen tarvitse olla raskaskaan tönäisy, joka voi tehdä ratkaisusta naurettavan ilmiselvän.

Päivällä tapaan yhden kielletyistä lyhyesti, ensimmäistä kertaa ilman meikkiä ja lasit päässä. Se on yhtä kaunis, joskin eri näköinen, sen hymy on sama ja olemus yhtä jännittävä. Minä edustan itseäni tavanomaisen hehkeänä, ääni tukkoisena ja mieli voimattomana, mutta hetken aikaa vielä jaksan keskittyä ja skarpata. Jotkut asiat elämässä vain ovat niin tärkeitä.

Kun yöt vielä laulavat

Kun kenkä kopsahtaa juostessa esteeseen, jonka olen osannut aina välttää, ehdin käydä läpi yllätyksen, ärsyyntymisen ja turhautumisen tunteet ennen kuin osun asfalttiin. Liuku märällä asfaltilla on yllättävän pitkä. Mieli mustana vedän tyhjentyneisiin keuhkoihini ilmaa, keräilen itseni maasta ja käyn vahinkotarkistuksen. Vaatteet ehjät, kämmenet auki, polvet auki, lantiolta iho auki. Kuraa kaikkialla. Tekee mieli kääntyä kotiin, mutta minä painan musiikkia kovemmalle ja jatkan matkaa. Kävelen välillä, koska sattuu, mutta teen suunnitellun lenkin ja lasken mustelmat vasta aamulla.

Mielellä riittää askarreltavaa, ja sateinen yö on hyvää aikaa siihen. Edellisen päivän lääkäri on ihan mukava, ei sellainen mulkero kuin terveyskeskuksessa. Se kyselee ja tekee muistiinpanoja, eikä musta tunnu pahalta. En tiedä, mikä käynnin tarkoitus on, sillä se ei lopulta kirjoita yhtään lähetettä (kerrottuani, etten kuitenkaan hyötyisi siitä ja tästä ja tosta) eikä siitä jää käteen oikein mitään muutakaan. Vain keskustelua siitä, miten menee ja miten on ennen mennyt.

Seuraavana päivänä se iskee vasten kasvoja. Se on kirjoittanut mulle diagnoosin F50.0, jonka kriteereitä en edes täytä. Mitään muuta se ei sitten olekaan kirjoittanut. Painan monta sataa grammaa enemmän kuin tuo edellyttäisi, vaikka en kyllä varmaan enää, mutta silloin. Ja menkat tulee roiskuen joka vitun kuukausi, joten ei. Psykan aika on vasta ensi viikolla, joten minun on elettävä tämän kanssa vielä melkein viikko. En ole varma, ahdistaako minua diagnoosi itsessään, vai se, etten täytä sen kriteereitä. Tiedän, ettei minun pitäisikään, mutta silti se tuntuu kumman puristavalta.

Mä tiedän, etten saisi, mutten osaa muutakaan.

Älä katso

Hyvinä päivinä minua ympärövät ihmiset, joista pidän niin valtavasti, etten osaa edes kertoa. Sellaisina hetkinä tuntuu, että minusta pidetään juuri sellaisena kuin olen. Tai ainakin sellaisena kuin he minut näkevät, mutta sillä ei ole väliä.

Niitä päiviä on vähän. Suurimman osa ajasta vietän kaksin koiran kanssa tai yksin töissä yön hiljaisina tunteina. Siitäkin minä pidän. Kuitenkin joskus on mukavaa saada ympärilleen ihmisiä, naurua, ääntä.

Ja joskus minä tunnen aivan vääriä tunteita aivan vääriä ihmisiä kohtaan. Sopimattomia tunteita ja kiellettyjä ihmisiä. Onneksi Pessi ei tuomitse, vaan silittää selkää ja hymyilee. Eikä ne tunteet haittaa, kun olen kiellettyjen ympäröimä, eivät lainkaan, sillä kielletyt ovat tärkeitä ja kauniita, ja minä tykkään katsella niitä ja kuunnella, ja joskus minäkin uskallan hymyillä ja katsoa silmiin.

Joinakin aamuina, kun muu maailma vielä nukkuu, harvahampainen raksamies tulee ihailemaan minun jalkojani. Se sanoo olevansa kuvanveistäjä, ja minusta se kaikki on vähän kiusallista.

Don't

Illalla nukahdan raukeana Pessin kainaloon ja mulla on hyvä olla. Herään myöhemmin illalla Pessin helliin silityksiin ja kuskauksiin. Taas sen täytyy mennä. Aina sen täytyy, ja niin sen kuuluu olla.

Uni ei hälvene helpolla. Unessa on Africa, muttei suuria seikkailuita. Sen tunnelataus on niin valtava, että herättyäni meinaan pakahtua siihen tunteeseen, jota en osaa nimetä. Taistellessani itseäni valveille mulla on aivan jumalaton ikävä Africaa.

Katson Pessiä kun se silittelee minua. Se katsoo takaisin ja hymyilee. Melankolia, joka on maalannut maailmaa siniseksi jo jonkin aikaa, syvenee minussa, mutta mun ei ole paha olla. Sillä se ei ole tuskaa tai pahaa oloa, vaan syvän sininen meri sisälläni. Se on hiljaisuutta ja haikeutta, se on kaukaisuuteen suunnattuja lasittuneita katseita työpaikan kahvipöydässä. Se on hiljaisia askeleita hämärässä ja yksinäistä savua yössä. Se on melankoliaa ja elämää.

Kysyn itseltäni, miksi minulla on hoitosuhde. Mietin, riittääkö motivaationi, vai onko kaikki sittenkin turhaa. Tiedän, että käyn siellä vapaaehtoisesti ja voin lopettaa koska vain. Käyn siellä, koska haluan. Mutta haluanko minä oikeasti niin paljon, että olen valmis luopumaan siitä, mitä ilman en osaa kuvitella eläväni. Haluaisin haluta, mutta uskallanko minä. Tiedän, että se tulee sattumaan enemmän kuin helvetisti, että siitä luopuminen on ehkä kivuliaampaa kuin mikään muu. Onko elämää sen jälkeen. Saanko minä mitään tilalle, vai jääkö minusta jäljelle vain murto-osa siitä, mitä olen nyt. En minä kipua pelkää, vaan tyhjyyttä. Mikä on se hinta, jonka joudun maksamaan siitä. Olenko todella valmis siihen, ja mitä jos kaikki meneekin päin helvettiä. Mua pelottaa.

Ja kuitenkin minulla on elämä, jota ehkä jopa rakastan.