Kaikki on niin helvetin järjestyksessä. Työ on niin varma ja vakituinen kuin mikään duuni näinä aikoina, vuokra ei vieläkään noussut, koira on terve, kalanpoikaset kasvavat normaalisti ja Pessi on kivempi kuin koskaan.

 

Mutta vaikka työ on varmaa, niin jatko kuitenkaan ei ole. Olen vissiin käymässä vanhaksi. Olen elämäni ensimmäisellä yli yhden päivän sairauslomalla, aika pitkällä itse asiassa. Tosin ensi viikolla pitäisi taas mennä töihin. Rasitusvammoja molemmissa jaloissa, ja ne eivät ole vieläkään hyvät, vaikka olen lepuuttanut niitä jo yli kaksi viikkoa niin hyvin kuin osaan. Mikä ei toki ole kovinkaan erinomainen suoritus. En vain pysty, ei minun elämäni voi olla vain paikallaan. On pakko kulkea, mennä, kävellä. Kinesioteippi helpottaa, mutta voinko minä olla lopun työurani kinesioteipit jaloissa. Mielessä kypsyy ajatus siitä, että ehkä voisi kehittää elämään jotain muuta, opiskelua vaikkapa, mutta kun silläkään ei elä. Muutos on väistämätön. Kaikki se on vain täyttä kaaosta.

Psyka kertoo, että on tottunut katselemaan syömishäiriöisten ruokavalioita, mutta että minulla on ehdottomasti oudoin. Kiitos. En tiedä, mitä sanoa, niin katson numeroitua pistorasiaa lattianrajassa. Sitä, jota aina katson, kun en osaa katsoa silmiin. Psyka on oikeastaan aika kaunis, ja kun katson sen kasvoihin, tiedän, että se on tosissaan. Että nyt ihan oikeasti on tapahduttava jotain.

Mutta kun en minä osaa.

Tyrmään sen ehdotukset järjestelmällisesti. Ei pähkinöitä päivittäin. Eikä juustoa. Eikä ainakaan sitä leipää! Ravitsemusterapeutille on ihan ok, etten syö leipää. Lopulta päädymme siihen, että ensin koitetaan selvitä joulusta hengissä, mikä ei ole ollenkaan itsestäänselvyys, ja sitten ensi vuonna katsellaan, miten jatko.

Ja jälleen olen onnistunut toteuttamaan pelkuruuttani ja välttämään jokaisen mahdollisesti eteenpäin suunnatun askeleen ottamisen. Vaikka siksihän minä siellä olen. Ja kyllä minä haluan. En vain osaa enkä uskalla.

Joulu on ollut oikein onnistumisen juhlaa: en ole oksentanut, viiltänyt enkä kuollut. Siitä kiitän ystävääni bemaria. Ensimmäistä kertaa jouluna minä olen vapaa saapumaan paikalle vasta päivällisen jälkeen ja lähtemään, kun alkaa ahdistaa liikaa. Olen vapaa pakkaamaan koira ja ajamaan metsätielle tupakille, rämpimään kurassa ja lähtemään keskellä yötä huoltoasemalle vain koska voin. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta tänä jouluna minun henkeni ja ihoni pelasti auto.

Kaikki vain on niin kamalan kaoottista, kun suljen silmäni.

I'm lost without a trace

Ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen nukun huoneessa, jonka toinen seinä on peiliä. Käperryn peiton alle koiran kanssa, ja meidän on hyvä olla. Olohuoneen kellon tikitys kuuluu oven raoista kuin muistutuksena siitä, että arki on olemassa kuitenkin, vaikka hetkeksi voimme paeta sitä johonkin, missä jokapäiväinen elämä ja tekemättömät työt eivät kosketa meitä.

Aikanaan se alkaa taas. Viime kerralla psyka ei ollut oikein tyytyväinen kehitykseeni, joten se varasi minulle taas ajan lääkärille ja laittoi lähetteen ravitsemusterapeutille. Huomenna menen sitten taas tapaamaan psykaa ja keskiviikkona lääkäriä. Ainakaan paino ei ole kauheasti laskenut, vaikka tällä syömisen ja kulutuksen suhteella sen kai pitäisi, joten psyka voi olla tyytyväinen. Lääkäri sen sijaan on eri kuin viimeksi, koska se viimekertainen on äitiyslomalla nyt. Olen jo ennakkoon aivan varma, että se on munapää.

Syksy on kaunis, ja vaikka sisältä hiipivä kylmyys, minun oma ikiroutani, kangistaa alati sormia, haluan nauttia upeasta säästä, sinisestä taivaasta ja keltaisista lehdistä. Syksyllä minun kaupunkini on kauneimmillaan, enkä halua menettää siitä hetkeäkään. Koira kiittää ja minä kiitän myös, sillä sitä parempaa seuraa en voi seikkailuilleni saada. Tuntuu, että siteemme vain vahvistuu vuosi vuodelta, ja niitä vuosiakin on takana liki kymmenen. En kestä ajatusta ensimmäisestä syksystä ilman sitä, mikä on minulle tärkeintä elämässä.

Olen haluton irrottautumaan yksinäisestä hiljaisudesta, kokonaan nukutusta yöstä, tästä pysähtyneestä tilasta, jossa isomummun vanha tikittävä kello on ainoa muistutus siitä toisesta maailmasta, johon minun on palattava aivan liian pian.

Joskus elämä on silkkaa onnea. Se on syyssäätä ja riekaleista asfalttia, kolmen euron viinipulloja, liian pieniä kenkiä ja loistavaa seuraa. Se on sitä, että voi aloittaa aamunsa mukillisella cocavinoa ja lähteä liikenteeseen käymättä suihkussa.

I must walk away again

Aika multaa muistot, kuten tiedämme. Pienet elämän epämukavuudet, kuten ainainen palelu, se syvältä tuleva kylmyys, joka ei mene pois vaatteilla, on täällä taas. Vaikkei se ole koko ajan päälimmäisenä, se on alati siellä jossain taustalla, eikä katoa minnekään. Vähän kuin perusnälkä. Se kehon oma nälänhuuto, kuin pieni vaikerrus, joka ei vaimene lainkaan. Se ei lähde syömällä tai syömättä jättämisellä. Vaikka ahdan mahaani taas hotelliaamiaista liki neljännesvuosisadan harjoittelun hiomalla taidokkuudella ja jopa nautin siitä (voi luoja kuinka taivaallista, aivan oikeaa ruokaa, leipää ja kaikkea!), vaikka vatsa on täynnä ja kehon akuutit tarpeet tyydytetty, se ainainen ikinälkä ei muutu. Se vaanii taka-alalla kyltymättömänä syvänä tyhjiönä.

Kaikki tämä on niin tuttua, ei ollenkaan uutta. Olen vain ehtinyt unohtaa, millaista se todella on. Kuinka mieli osaakaan kaunistella mennyttä.

Ja kun koittaa päivä, jona päätän olla onnellinen, minä todella olen. Rummutan sormilla rattia ja laulan mukana Rammsteinia. Illalla syön sipsiä ja karkkia, ja silloin se tuntuu hyvältä.

My touch above your skin

Miten kaikki on yhtäkkiä kovin helppoa ja samalla niin helvetin vaikeaa. Tieto ja ymmärrys etääntyvät toisistaan kiihtyvällä tahdilla, eikä niillä yhteistä pintaa ole ollut vuosiin ja taas vuosiin. Tiedän, ettei tämän kuulu mennä näin, mutten vain osaa muutakaan.

Haluan tuntea taas niin kuin ennen. En muista, millaista se on, mutta kirjat kuvaavat sen niin kauniisti, niin väkevästi. Mutta kuka pysäyttäisi tähdenlennon ennen kuin se hiipuu, kuka saisi pääskysen jäämään kylmyyteen?