Viisaritanssi

Moi. Mulla on täällä nyt tää Therru, kakskytviisvuotias, tuli tikkien poistoon. Mut täällä on taas uudet haavat. Joo, samassa paikassa kuin viimeksi. Tää on nyt kolmas kerta. ... Okei. Tehdään näin.

 

Hoitajan ilmeestä saatan päätellä, ettei lääkäriltä tullut kaunista kieltä. Se on sama kuin viimeksi. Se on kovin vakavana pakatessaan jalkaani jälleen. Se kutsuu apukäsiksi toisen hoitajan, että painesiteestä tulee tiukempi. Toinen hoitaja koittaa hakea katsekontaktia, pyyhkäisee hiukset sivuun kasvojeni edestä ja kumartuu eteeni, mutta minä tuijotan tiukasti lihavia jalkojani. Ensimmäinen hoitaja ei edes yritä.

 

Se kirjoittelee koneella ja soittaa pari puhelua. Se meinaa lähettää minut keskussairaalan ensiapuun ja vihjailee jopa M1:stä, enkä osaa muuta kuin puistella päätäni. Laitan sen odottamaan taksia ulkona, että voin polttaa. Se maksaa taksikortilla ja menee sisälle vasta kun auto lähtee pihasta.

 

Ensiavun HTA:n hoitaja on mukava ja asiallinen ja ymmärtää, että minulla on psyka reilun kolmen tunnin päästä, sinne pitäisi ehtiä. Lähetteessä lukee, että ensin on tyrehdytettävä verenvuoto. Se laittaa vain löysän paketin siksi aikaa kun odotan lääkäriä.

 

Kello ryömii eteenpäin. Aika on tahmeaa, se valuu pitkin seiniä, hidastaa ovenkarmeissa ja liimaa lopulta ovet kiinni. Ihmiset ympärillä vaihtuvat yksitellen, paitsi kättään kannatteleva tyttö, se on tullut ennen minua. Minä odotan. Jalka on aika märkä, ja rukoilen joka hetki, ettei se ala sotkea lattiaa.

 

Kun pitkä viisari on aloittanut kolmannen kierroksensa, etsin käsiini jonkun ja selitän, että alle tunnin päästä joudun lähtemään vaikka menisin taksilla ja että psykan jälkeen ei ehkä voi enää tikata. Se juoksee vähän aikaa minun lähetteeni kädessään, minä odotan. Odotan yhteensä kaksi ja puoli tuntia ennen kuin minut hakee elämäänsä kyllästyneen oloinen setä. Kävelemme loputtomia käytäviä, joihin meinaan eksyä vaikka seuraan sinipukuista miestä.

 

Saan huonot tikit ja tylyä kohtelua ja lopuksi ne soittaa taksin kun pyydän. En minä silläkään enää ajoissa ole, mutta psyka tietää sen. Taksikuski jutustelee mukavia, ja tuntuu hyvältä olla hetken aikaa jollekulle jotain muuta kuin potilas.

 

Psykalla on kandi istumassa takanurkassa. En jaksa kieltää sen läsnäoloa. En jaksa välittää. Kun kerron, että ensiavussa niitä ei vittuakaan kiinnostanut enkä voi niitä siitä moittia, psyka on eri mieltä. Ne ovat kuulemma soitelleet sieltä peräänkin. Saikkua ne sen sijaan eivät jatkaneet, mistä psyka järkyttyy enemmän kuin minä. Sille on aivan selvää, ettei tällä jalalla juosta portaita. Se tarjoaa saikkua psykiatriselta, mutten ota vastaan.

Olo ei varmaan koskaan ole ollut yhtä tyhjä. Kuin ei olisi oloa ollenkaan. Vain tunteeton tyhjiö, eikä se tunnu pahalta. Edes se ei tunnu miltään, etten tiedä tikkien tarkkaa määrää. Kai 34 tai 36, eikä ne poistaneet yhtään vaikka piti.

Varaan ajan seuraavalle päivälle terveyskeskukseen, missä joku eri hoitaja poistaa muutaman tikin, ei kysele tyhmiä eikä yritä saada minua puhumaan. Joku random lääkäri käy jatkamassa saikkua seuraavaan tikkienpoistoon asti, eikä esimieheni ilmekään värähdä, kun vien sille uuden lapun.

Tänään tainnutan itseni Oxaminilla koska en halua olla hereillä yhtään kauemmin kuin on pakko.

Fireworks

Aivokemiallinen ilotulitus jää aamulla vaatimattomammaksi. Niin kuin kaikki muukin minussa, vaatimatonta ja tylsää. Löysää. Kipu kuitenkin katoaa nopeammin kuin koskaan ja iho irvistää irvokkaan koomisesti kuin kauhuelokuvan klovni. Sen hymy on syvä ja julma eikä yhtään hauska. Sen suupielestä valuu punainen vana, se on ahnas.

Sukka ja kenkä ovat märät, kun pääsen terveyskeskukseen asti, vaikka sinne on vain kahden tupakan mittainen matka ja olen sitonut sen hyvin. Hoitaja on eri kuin viimeksi, nuori mutta tyynempi. Onneksi minulla on uusi katto tuijoteltavana, uudet laatat laskettavana ja erilainen lamppu kuin neljä päivää sitten. Kipu ja häpeä ovat vain haalistuneita muistoja, joista ei saa kiinni vaikka vähän pinnistelee. En tunne mitään. Olo on absoluuttisen tyhjä.

Omalääkärikin on ihailtavan tyyni, vaikka suusta meinaa lipsahtaa jotain julkaisukelvotonta, kun se näkee irvistävän nilkkani. Se muistaa hyvin viime kerran, mutta ei minun nimeäni. Kukaan ei tänään kysy, olenko itsetuhoinen. Sen sijaan se koittaa pelotella minua hermovauriolla, että leikkaushoito voisi olla paikallaan. Pudistan päätäni, mua ei pelota. Nilkkaan ei kuulemma jäänyt sitten enää mitään ommeltavaa. Se kirjoittaa oxaminit vaikken halua. Täytyyhän ihmisellä tarvittavat olla. Lopuksi lupaan hoitajalle että haen ne heti tänään, eikä minulla oikeasti ole aikomustakaan tehdä niin.

En ole varma, onko tyhjyys ihanaa vai ihan kamalaa. Kaikki on epätodellista. Haluan pakonomaisesti tietää, montako tikkiä se laittoi, mutta ne ei kertoneet, enkä saa avata pakettia ennen keskiviikkoa. Vähän kuin olisi syönyt jotain, minkä energiasisältöä ei tiedä.

Huomenaamulla lähden yli vuorokaudeksi olemaan seurallinen, oppimaan edunvalvontaa ja ennen kaikkea juhlimaan. Hymyni on melkein yhtä aito kuin kauhuelokuvan klovnilla.

Kivun vihreä

Viha valuu terveyskeskuksen päivystävän hoitajan alustalle, kun se erehtyy kurkkaamaan ideaalisiteen alle. Onko sulla itsetuhoisia ajatuksia? Pudistan päätäni. Kato mua. Onko sulla oikeasti itsetuhoiset asiat mielessä? Toimenpidehuoneen avustaja katsoo hoitajan laittaman siteen alle. Ehdin nähdä, kuinka puistatus kulkee sen lävitse, se kääntää katseensa pois, peittää näkemänsä ja alkaa painaa haavaa voimakkaasti, mutta mua ei satu. Pahinta kaikessa on kivuntunteen katoaminen. Koskaan en ole katsonut niin syvälle itseeni kuin tänään.

 

Yhtätoista tikkiä myöhemmin vakuutan liian monetta kertaa, etten ole itsetuhoinen, tuijotan lattiaa, seinää, lamppua, roskista. Joo kyllä mulla on ystävä, jonka voin pyytää luokseni täksi päiväksi. Ne käskevät soittaa psykalle, että jos viikon päästä olevaa tapaamista voisi aikaistaa. Tiedän, ettei sitä voi enkä soita. Ehkä laitan huomenna viestin. Lähden kävellen kotiin kädessäni viikon sairauslomatodistus, haavan hoito-ohjeet ja sidetarpeita, aika tikkien poistoon (ja jos ei ole vielä kunnolla kiinni, niin poistetaan vaikka vain joka toinen tikki), liikuntakielto ja vasemmassa kädessä siisti rokotusjälki keskellä tatuointia. Uusi esimieheni on asiallinen, kun soitan sille, etten mene yöllä töihin mutta huomiset päivätyöni hoidan kyllä.

 

Uusi tukka on kiva, mutten halua katsoa peiliin. En tunne mitään. Kun Pessi tulee, tarjoan sille karkkia, höpöttelen vilkkaasti ja aidon hyväntuulisesti kunnes puhe hidastuu ja muuttuu puuroksi ja lopulta nukahdan sen kainaloon.

 

Huomenna menen töihin kohtaamaan kaikki ne kysymykset ja kasvot, mutta onneksi on uusi tukka, niin kukaan ei huomaa että kävelen hassusti.

Pohjaton

Ulkona on valkoista ja kaunista, etenkin öisin, kun minun maailmani herää. Vaikka työ on merkittävästi raskaampaa kylmässä, minä pidän siitä. Se kauneus ja pysähtyneisyys on sen arvoista, jopa sen, että täytyy syödä enemmän. Kun koirasta ei ole lenkkikaveriksi ja olen liian laiska lähteäkseni yksin, fyysinen työ on välttämätön. Pää pysyy kasassa ja ruoka mahassa.

 

Välillä naurattaa ja välillä itkettää, kun mietin omaa logiikkaani, tai oikeastaan logiikan irvikuvaa. Kaapissa kummittelee toista kiloa pähkinöitä, seitankinkkuainekset, siemeniä, kaikenlaista hyvää ja terveellistä. Kuitenkin pähkinät ovat liki mahdotonta ruokaa. Karkki on helpompaa, paljon helpompaa. Mikähän siinäkin on. Onko mahdollista, että juuri se terveellisyys pelottaa, se että pähkinöissä on pelkän sokerin sijaan oikeasti ravintoaineita.

 

Minä tiedän, että psykalla on sananen sanottavanaan pähkinöistä. Ja minä tiedän, että se on oikeassa. Senkin minä tiedän, että psyka ei voi tehdä tätä minun puolestani, ja itse en vain osaa. En pysty. Kuin seisoisin hyppytornissa katsellen vettä alapuolellani uskaltamatta koskaan hypätä. Välillä mietin, onko mitään järkeä viedä hoitavan tahon resursseja tällaiseen, kun en minä kuitenkaan koskaan pysty siihen. Toivoton tapaus. En minä aina haluakaan pystyä, mutta toisinaan itkettää, kun on niin kamala nälkä enkä uskalla syödä enempää. Joskus haluan sitä niin kamalan paljon, että sattuu.

 

Nälkä, niin turvallinen tunne kuin se onkin, on ihan hirveää. Kun heti ison, siis oikeasti todella suuren, lämpimän aterian jälkeen nälkä riipii sisuskaluja ja etenkin mieltä, kun se tuntuu kipuna nukkumaanmennessä, se kalvaa koko ajan taustalla. Vaikka kuinka lapan suuhuni ruokaa, lämmintä ja kylmää, nälkä ei mene pois vaan tekee minut päivä päivältä hulluksi. En usko, että sille riittää mikään.

 

Olisi vähän helpompi syödä riittävästi, jos ylipäätään mikään määrä olisi riittävästi. Mutta kun se on suuri musta aukko, ja kun sen aukaisee, se on täytettävä heti. Mutta kun mikään määrä ruokaa ei täytä sitä, se on aina yhtä ahnas ja pohjaton.



Tänään siirsin blogin vanhasta profiilista uuteen. Tämä ei kuitenkaan ole uusi alku, ei uusi minä tai mitään muutakaan uutta. Kaikki on niin kuin ennenkin.