Ikaros

Tänäänkin olen kiitollinen pilvistä, vaikka ne vähän tiputtelevatkin vettä taas uudelle tukalleni. Kevätaurinko on auringoista julmin, sen valo on terävää ja hyökkäävää, ja vaikka se saa talvitakin tuntumaan tukalalta, se ei lämmitä tarpeeksi, että uskaltaisin kaivaa nahkatakin esiin.

 

Välillä jännittää ja ahdistaa, mutta enimmäkseen olen hyvilläni siitä, että pääsen pian takaisin töihin. Pitkä sairausloma ja melkein heti perään alkanut talviloma ovat pehmentäneet minua liikaa, tehneet minusta entistäkin löysemmän muttei yhtään vähemmän väsynyttä. On jotenkin rauhoittavaa päästä taas kiinni normaaliin elämään, portaisiin, rasitusvammoihin ja proteiinijauheisiin, vaikka ne maistuvatkin kamalalta.

 

Terveyskeskuksessa on taas harjoittelija molemmilla kerroilla, eikä särmätön omahoitajani oikein tiedä, mitä minulle pitäisi tehdä. Annan sen jäädä siihen uskoon, että nämä kaikki ovat pintanaarmuja, vaikkei se pidä paikkaansa. Olen vain saanut teipattua ne niin umpeen, että syvyyttä on mahdoton arvioida. Se yrittää vähän kysellä jotain, mutta tyypilliseen tapaani annan sille vain yksisanaisia vastauksia, jos niitäkään. Se on taas odottanut jotain totaalista henkistä strippausta. Turhaan. Naurahdan mielessäni vetäessäni toppia pään yli. Nännit ovat kuin pienet punaiset helmet paidan alla, ja se on laittanut haavalaput niin, että ne menevät ryppyyn niiden päällä. Harjoittelija on vaiti, mutta olen varma, että se avaa sanallisen arkkunsa heti, kun olen sulkenut oven perässäni.

 

Kun kerron psykalle kummitytöstä ja siitä, mitä olemme tehneet yhdessä ja kuinka sillä oli miljoona ja yksi vesirokkonyppyä rasvattavaksi ennen nukkumaanmenoa, psyka huokaa syvään. Voi kun hoivaisit itseäsikin noin, olisit hellä ja arvostaisit. Se ei taaskaan päästä minua helpolla, ja olen aika tolaltani lähtiessäni. Se on taas varannut minulle lääkäriajan "diagnoosin tarkentamista varten". Viimeisen, ennen kuin tuo lääkäri lopettaa. Tiedän, mitä ne tarjoavat sieltä, ja mieli tekee valehdella itsensä ulos siitä tilanteesta. En ole varma, olisiko se uskomattoman typerää vai aivan loistokas ratkaisu.



Kerro mulle

 

Keskiviikon lääkäri on kiltti, niin kiltti ja myötätuntoinen (säälivä?), että minun on vaikea suhtautua siihen. Se kirjoittaa, että potilas istuu koko vastaanoton ajan kädet tiukasti nyrkissä jalkojaan yhteen puristaen koko keho jännittyneenä ja hiukset kasvojen peittona. Katsekontaktia ei ota lainkaan. Vastailee kysymyksiin lyhyesti, eikä tuota spontaania puhetta lainkaan. Minua ahdistaa niin että rintaa puristaa ja on vaikea hengittää.

 

En ota lääkitystä enkä mitään muutakaan, mitä se tarjoaa, vaikka osa niistä kuulostaa jopa ihan järkevältä. En vain osaa. En koe tarvitsevani. En lupaa mitään, emme sovi mitään, eikä kumpikaan meistä taida tulla hullua hurskaammaksi. Miten tämä kaikki on tullut näin mahdottomaksi.

 

Potilas on hyvin ahdistunut ja syömishäiriöoireilu hankalaa, se jatkaa kirjoitustaan. Ei, kyllä se on aivan tavattoman helppoa, ja samalla niin surrealistisen vääristynyttä, ettei aina voi erottaa oikeaa vasemmasta eikä kattoa lattiasta. Ei naurata yhtään. Tiedän, että psyka lukee tekstin huolella, syynää sen jokaista välilyöntiä myöten löytääkseen särön, johon iskeä. Mutta se ei ole minun tekstini. Se on kiltin lääkärin teksti tapauksesta Therru, täynnä johtopäätöksiä ja spekulaatiota.

 

Mitä minä vielä räpiköin, olen vajonnut niin syvälle, että olen käytännössä jo hukkunut. Olen kai luovuttanut jo kauan sitten, ja tämä kaikki on turhaa. Joskus tekisi mieli laittaa psykalle tekstari, etten tule enää. Päästää vain irti ja antaa mennä. En tiedä, mikä estää, miksen ole tehnyt sitä jo, vaikka ote lipsuu yhä pahemmin eikä paluuta ole, sillä joitakin polkuja kuljetaan vain yhteen suuntaan.

 

Vai onko jossain vielä jotain, minkä vuoksi räpiköidä? Jotain, mitä en näe nälän ja hulluuden sokaisemilla silmilläni, kuiskauksia tuulessa, jota en tunne vaikka se puhaltaa lävitseni.

Kaikki kauniit

Ja taas mennään. Aamulla, Kun on jo vähän hoppu konttorille, yksi nilkan haavoista, niistä joiden tikit poistettiin perjantaina, päättää räjähtää. Se raottaa kapeita huuliaan vain puoli senttiä, ja kaikkialla on mustaa hyytynyttä verta ja vähän myös punaista. Pahkurainen nilkkani onkin äkkiä tasaisempi ja paineen tunne poissa. Oikeastaan ei tunnu miltään.

Vasta töiden jälkeen ehdin soittaa terveyspalveluiden neuvontaan, ja siinä vaiheessa haava irvistää jo pidemmältä matkalta. Ne komentavat minut terveyskeskuksen iltavastaanotolle, missä pienen odottelun jälkeen nuutuneen oloinen hoitaja hakee minut huoneeseen. Tämä on taas ihn uusi hoitaja minulle. Ei noin vanhalle haavalle voi kuulemma mitään tehdä, paitsi jos sen leikkaa uudelleen auki ja ompelee kiinni. Mutta se ei ilmeisesti ole nyt vaihtoehto. Hoitaja puhdistaa haavan, teippaa sen huulet yhteen ja paketoi sen ja soittaa lääkärille sairaslomasta. Ja niin minulla on jälleen lisää sairaslomaa ja haavan puhtaanapito-ohjeet.

Huomenna on se lääkäri, mistä meinasin saada raivarin viime viikolla. En perunut sitä vaikka mieli teki, psykan kanssa keskusteltuani olen valmis menemään sinne. Voin aina kävellä pois, eivätkä ne voi pakottaa minua mihinkään, kun olen sekä aikuinen että lihava, mutta silti minua hermostuttaa, kun en yhtään tiedä, mitä on tulossa.

Jos huominen ei tulekaan

Päivät, jolloin ei ole mitään kalenterissa, ovat samaan aikaan ihanan rentoja ja rauhallisia ja aivan kamalia. Pitkiä, tahmeita ja tunkkaisia, ja sellaisina päivinä päätäni särkee aina, siis aivan joka kerta.

Tekemistä riittää kyllä, ainakin hetken aikaa uskon niin. Tiskiä, pyykkiä, akvaarioiden hoitoa. Koira vaatii ja ansaitsee enemmän huomiota ja sään salliessa enemmän ulkoilua. Ruuan teen alusta asti itse ja aina pidemmän kautta. Enkä koskaan unohda laskea kaloreita. Silti joudun katsomaan jakson Game Of Thronesia saadakseni ajan kulumaan. Koska on nälkä. Kun katson yhden jakson, kello on sen verran, että voin taas syödä. Koira tarkkailee kauempaa, odottaa vuoroaan, ja nuolee lopulta lautasen aivan puhtaaksi. Se taitaa tykätä parsakaalista enemmän kuin minä.

Haluaisin vain nukkua näiden päivien yli. Ettei tarvitsisi vain odottaa ja koittaa tahdonvoimalla saada viisaria kulkemaan nopeammin. Ei nukuta. Käyn tupakilla. Kahdesti. Kolmesti. Ahdistus ryömii pölyn seassa sohvan alla, tihkuu yöpöydän laatikosta ja huurustuu keittiön ikkunaan eikä sitä pääse pakoon.

A moi

Tiistaina on toinen tikkienpoisto. Taas on sellainen hoitaja, jota en ole ennen nähnyt. Se on asiallinen ja ystävällinen muttei säälivä tai myötätuntoinen. Jotenkin pehmeä ja särmätön, ja inhoan sitä ihan periaatteesta. Se laittaa yhteen haavaan tukiteipit, kun se tikeistä huolimatta irvistää, ja pyytää lääkäriä kirjoittamaan vielä muutaman päivän saikkua.

Kun olen kotiutunut taas vähän vähemmillä tikeillä, posti tuo seuraavan raivarin aiheen. Paperin, jossa kerrotaan, että minulle on varattu lääkäriaika psykiatrian poliklinikalle, sinne, missä psykakin on. Kiroilen kalanpoikasille kun muitakaan ei ole, mutta pyydän kyllä lopuksi anteeksi. Enkä ymmärrä itsekään järjetöntä raivoani ja hoitovastaisuuttani. Onneksi olen lähdössä töihin, niin on pakko kerätä itsensä ja käyttäytyä.

Tänään astun psykan huoneeseen, suljen oven perässäni, en tervehdi enkä katso sitä. En osaa, ja sitäpaitsi olen ehtinyt kerätä kierroksia matkalla. Pamautan postin tuoman paperin sen eteen ja kysyn matalalla, raivoa tihkuvalla äänellä Miksi?

Koska ne on sekä terveyskeskuksesta että ensiavusta olleet yhteydessä lääkäriin. Lääkäri sitten päätti kutsua minut käymään. En halua. Ei minulla ole asiaa lääkärille. En ole tiennyt, että tämä on minun hoitava lääkärini, ja potilashan on hoitavan lääkärin vastuulla. Kuulemma. Olen minä tämän kerran tavannut, viime lokakuussa, ja se oli ok. En vain ymmärtänyt silloin enkä ymmärrä vieläkään, että miksi. Psykan mielestä olen julma itselleni. Omasta mielestäni vain oikeudenmukainen.

Huomenna on kolmas, toivottavasti viimeinen, tikkienpoisto.

Tunnen itseni lihavammaksi kuin koskaan.