Väsymys painaa mieltä ja kehoa mutta minä vakuutan pomolle silmät kirkaana että kyllä minä jaksan. Jaksan mitä vain. Voi kun voisi vain nukkua kunnes kaikki on hyvin. Herätä vasta kun kaikki on paremmin. Kun joku olisi pessyt pyykit, laittanut ruuat, siivonnut ja hoitanut työt siihen asti. Kun joku olisi vienyt roskat ja tehnyt jotenkin tästä kaikesta siedettävämpää.

 Ei pidä valittaa kun on itse aiheuttanut.

Tuuli puhaltaa kuivia lehtiä hiuksiini ja jalkojen alla asfaltti on mustaa kuin noki. Syysilma täyttää keuhkot eikä kukaan enää laske tikkejä vaatteideni alla. Vain Tammi huokaa, se tietää jotain. Ei kaikkea, ei kukaan tiedä. Terapeutti tietää eniten, kaiken, mitä osaan kertoa. On paljon sellaista, mikä ei taivu sanoiksi, eti suostu tulemaan kerrotuksi edes kuiskaten.

Rappukäytävään jää veriset jäljet kun astelen lanssiin ja asunto näyttää teurastamolta. Aamulla joudun jälleen ilmoittamaan, etten pääse töihin tänään, sillä olen tipassa sairaalassa. Lopulta vuoto tyrehtyy eikä jalkaa tarvitse leikata ja minä pääsen kotiin pesemään lattioita. Aika on pysähtynyt, tulevaisuus kuollut ja minä haukon happea viimeisillä voimillani. Joku päivä tämä kaikki on ohi.

Hiki noruu selkää pitkin, olen juuri sopivasti ajoissa. Se soittaa lääkärille, joka tulee hetkeä myöhemmin. Sulla on ollut aika paljon näitä haavoja nyt. En katso sitä silmiin, kun se kyselee. Se puuduttaa huolellisesti vaikka sanon ettei tarvitse eikä se satu yhtään.

Ne ovat ehkä nimenneet minulle uuden hulluuden. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea psykoottinen masennusjakso lukee papereissa ja mun on vaikea uskoa, tai ainakaan hyväksyä, sitä todeksi. En minä ole sairas. Minä käyn töissä ja pesen hampaani. Olkoonkin, että joskus menee kaksi kuukautta niin etten jaksa viedä roskia, tiskata tai vaihtaa lakanoita.

Joskus musta mönjä valuu seinien raoista eikä se saisi tulla. Tiedättekö, se on maailma, jossa epätosi voikin olla totta. 

Kevät on tullut sillä välin kun olen suljettuna. Lopulta niillä ei ole perustetta pitää minua siellä ja pääsen pois. Nurmikko on vihreä kun kävelen pysäkille. Kotona odottaa täysi kaaos, jossa aika on pysähtynyt ja tunkkaiset varjot valuvat seinillä.

Yöllä hoitaja toteaa tylysti, että tuo ei ole tullut kaatumisesta. Se nostaa puntteja ja takinhihoja ja tivaa, onko näitä enemmän. Odottaessa aika on niin hidas. Kotona odotan, että saisin nukkua. Aamulla odotan, että pääsen töihin. Töissä odotan, että pääsen kotiin. Kotona taas odotan, että tulisi yö.

Tämä ei ole uutta, mutta pahempaa ja hallitsemattomampaa. Muutama päivä osastolla ei katkaissut kierrettä, ja sielläkin onnistuin satuttamaan itseäni. Tikit tikkien perään silloin kuin jaksan ne hakea. Aina en jaksa, joskus vain lyön siteen päälle ja annan kehon tehdä sen, mitä sen kuuluu. En jaksa ravita sitä oikein, mistä lääkäri muistuttaa jatkuvasti. Labrat ei ole kunnossa, mutta mä en vittu jaksa välittää.

Ne katsoo että hyötyisin pitkästä jaksosta, mutten voi olla töistä pois. Tilanne olisi toinen, jos mulla olisi toisenlainen työ ja sellainen, mistä en tykkäisi. Mutta minä pidän työstäni ja se on ainoa, millä on väliä.

Jos osaisin lentää, en ehkä lentäisi pois. Missään ei ole parempi. 

Lääkäri on rauhallinen ja itsevarma ja minä istun tuolissa kun se kirjoittaa koneelle ja soittaa puhelun. Vessaan saan mennä kun en laita ovea lukkoon ja lääkäri odottaa oven takana. Punapukuiset miehet tulevat hakemaan ja sitten mennään taas.

Aurinko paistaa ikkunan takana elottomille pelloille, mutta ovi on lukossa enkä pääse pois. Tupakkahuoneen seinään kettingillä kiinnitetty sytkä on melkein irti. Ilmoitan, etten pääse viettämään äitienpäivää mutten kerro, missä olen.

Välillä on vaikea päättää, makaisiko selälteen vai mahalteen. Ne vievät multa myös vyön pois ja antavat lääkettä, joka vaivuttaa syvään uneen. Herätessäni olen edelleen täällä. Lukkojen takana vailla ulospääsyä.