Pakkanen puree nenänpäätä ja korvannipukoita kun jätän taakseni jälleen yhden uuvuttavan työpäivän. Ohut lumi narskuu kenkien alla, kun kävenlen ratikkapysäkiltä kotiin ja korkkaan kaljan. Jälleen yksi kuluttava työviikko takana ja loputtomasti edessä. Pöydällä laatikossa odottaa malttamattomana töistä saatu viinipullo, jonka juon ystävän kanssa huomenna, kun millään ei taas ole mitään väliä.

Illat ovat ovat pysähtyneitä ja se valuu ikkunankarmeista hiljaa lattialle. En jaksa välittää. Kukaan ei kuule kuiskauksiani kuitenkaan eikä happi riitä huutamiseen. Kuulokkeista pauhaava musiikki peittää kellon sekuntiviisarin äänen, tik tak, tik tak, mutta se ei katoa koskaan. En jaksa enää riuhtoa, en huutaa enkä huitoa. Ympärillä on vain tyhjyys joka ei täyty.

Lääkäri kertoo miettineensä joka viikko, miten minulla menee. En sano mitään, tuijotan lasittuneesti lattiaa mutta kuuntelen kyllä. Se kiinnittää huomion positiivisiin asioihin, joita minä en enää näe, en ole aikoihin nähnyt. Lääkkeen annosta nostetaan ja soittoaika sitten joskus. Vuodenvaihteen jälkeen minulla ei ehkä ole lääkäriä, ja vaikka mitä koitan itselleni vakuuttaa, se ahdistaa. Se huokaa ja tunnen sen katseen kasvoillani vaikken katso sinne päin. Ovelta huikkaan heipat enkä katso taakseni.

Kalja alkaa nousta päähän ja täyttää vatsaa, eikä sinne jää tilaa iltapalalle. Olen lihavampi kuin koskaan ja vihaan jokaista solua tässä ruhossa. Kuvotan itseäni, mutta muiden edessä kannan itseni kuin ylpeänä ikään, eikä kukaan näe sitä mustuutta joka velloo sisälläni.

Väsymys painaa mieltä ja kehoa mutta minä vakuutan pomolle silmät kirkaana että kyllä minä jaksan. Jaksan mitä vain. Voi kun voisi vain nukkua kunnes kaikki on hyvin. Herätä vasta kun kaikki on paremmin. Kun joku olisi pessyt pyykit, laittanut ruuat, siivonnut ja hoitanut työt siihen asti. Kun joku olisi vienyt roskat ja tehnyt jotenkin tästä kaikesta siedettävämpää.

 Ei pidä valittaa kun on itse aiheuttanut.

Tuuli puhaltaa kuivia lehtiä hiuksiini ja jalkojen alla asfaltti on mustaa kuin noki. Syysilma täyttää keuhkot eikä kukaan enää laske tikkejä vaatteideni alla. Vain Tammi huokaa, se tietää jotain. Ei kaikkea, ei kukaan tiedä. Terapeutti tietää eniten, kaiken, mitä osaan kertoa. On paljon sellaista, mikä ei taivu sanoiksi, eti suostu tulemaan kerrotuksi edes kuiskaten.

Rappukäytävään jää veriset jäljet kun astelen lanssiin ja asunto näyttää teurastamolta. Aamulla joudun jälleen ilmoittamaan, etten pääse töihin tänään, sillä olen tipassa sairaalassa. Lopulta vuoto tyrehtyy eikä jalkaa tarvitse leikata ja minä pääsen kotiin pesemään lattioita. Aika on pysähtynyt, tulevaisuus kuollut ja minä haukon happea viimeisillä voimillani. Joku päivä tämä kaikki on ohi.

Hiki noruu selkää pitkin, olen juuri sopivasti ajoissa. Se soittaa lääkärille, joka tulee hetkeä myöhemmin. Sulla on ollut aika paljon näitä haavoja nyt. En katso sitä silmiin, kun se kyselee. Se puuduttaa huolellisesti vaikka sanon ettei tarvitse eikä se satu yhtään.

Ne ovat ehkä nimenneet minulle uuden hulluuden. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea psykoottinen masennusjakso lukee papereissa ja mun on vaikea uskoa, tai ainakaan hyväksyä, sitä todeksi. En minä ole sairas. Minä käyn töissä ja pesen hampaani. Olkoonkin, että joskus menee kaksi kuukautta niin etten jaksa viedä roskia, tiskata tai vaihtaa lakanoita.

Joskus musta mönjä valuu seinien raoista eikä se saisi tulla. Tiedättekö, se on maailma, jossa epätosi voikin olla totta. 

Kevät on tullut sillä välin kun olen suljettuna. Lopulta niillä ei ole perustetta pitää minua siellä ja pääsen pois. Nurmikko on vihreä kun kävelen pysäkille. Kotona odottaa täysi kaaos, jossa aika on pysähtynyt ja tunkkaiset varjot valuvat seinillä.

Yöllä hoitaja toteaa tylysti, että tuo ei ole tullut kaatumisesta. Se nostaa puntteja ja takinhihoja ja tivaa, onko näitä enemmän. Odottaessa aika on niin hidas. Kotona odotan, että saisin nukkua. Aamulla odotan, että pääsen töihin. Töissä odotan, että pääsen kotiin. Kotona taas odotan, että tulisi yö.

Tämä ei ole uutta, mutta pahempaa ja hallitsemattomampaa. Muutama päivä osastolla ei katkaissut kierrettä, ja sielläkin onnistuin satuttamaan itseäni. Tikit tikkien perään silloin kuin jaksan ne hakea. Aina en jaksa, joskus vain lyön siteen päälle ja annan kehon tehdä sen, mitä sen kuuluu. En jaksa ravita sitä oikein, mistä lääkäri muistuttaa jatkuvasti. Labrat ei ole kunnossa, mutta mä en vittu jaksa välittää.

Ne katsoo että hyötyisin pitkästä jaksosta, mutten voi olla töistä pois. Tilanne olisi toinen, jos mulla olisi toisenlainen työ ja sellainen, mistä en tykkäisi. Mutta minä pidän työstäni ja se on ainoa, millä on väliä.

Jos osaisin lentää, en ehkä lentäisi pois. Missään ei ole parempi.