Kotona taas. Tuntuu, etten missään muualla enää käykään. Paitsi kupungissa kävin hakemassa fysiikankirjan ja palauttamassa viimeisen kirjan kirjastoon. Laskuakin oli kestynyt melkein 45 euroa. Todella huolimatonta minulle. Ottaa päähän maksaa ihan tyhjästä.

Ostin myös askin tupakkaa, askin pastilleja ( jotka söinkin jo), Pepsi maxin (asiallista!) ja 80g tomaattikeittoaineksia. Sitä en syö tänään, olkoon kaapissa pahan päivän varalle. Perjantai saattaisi olla sellainen paha päivä, kun olen koko päivän yksin kotona, eikä kukaan ole kyyläämässä syömisini. Tai sitte voipi olla, että nimenomaan silloin menee ihan överiksi. Ja täytyy perjantaina sentään käydä isoveljen kanssa ostamassa äidille äitienpäivälahja.


Tänä aamuna vaaka sanoi +500g maanantaista. Eilen en vaa'alle uskaltanut. Iltaan mennessä, tai viimeistään huomisaamuun, se varmaan tasoittuu. Nyt on jo paljon parempi olo. Olen syönyt tänään ne pastillit (97,5 kcal), pepsi maxin ja kahvin, johon lorautin jopa kaurakermaa, omaa rakasta turvakermaani. Hedelmäsalaattia ehkä täytyy iltapäivällä vielä ottaa, kun pikkuveljet suunnittelivat koulun jälkeen tekevänsä. Jos teen kunnon lenkit koirien kanssa illalla, voin ehkä antaa itselleni anteeksi sen hedelmäsalaatin.

Mutta miksi ihmeessä minun pitäisi edes pyytää anteeksi itseltäni?! Jos minä tahdon syödä annoksen hedelmäsalaattia, niin eikö minulla ole automaattisesti oikeus sellaiseen. Miksi minun pitäisi anoa armahdusta itseltani, tai oikeastaan siltä hirviöltä, joka sisälläni asuu. Tai ehkä se olen minä, se hirviö. Mitä minä kuvittelen saavuttavani rajoittamalla energiansaantiani? Mielenrauhaa sillä ei saa. Vuosi sitten painoin 6 kiloa vähemmän, ja pidin itseäni aivan hirvittävän lihavana. Puristelin läskejäni itseinhon vallassa ja häivyin tupakalle, kun muut menivät syömään. Ei tuntunut yhtään paremmalta silloin. Ja silti minä yritän kulkea historiaani taaksepäin siihen pisteeseen, että ne voivat pakottaa minut ihan mihin vaan.

Hei hyvät ihmiset, mikä helvetin tarkoitus tässä on?


Edit: ärsyttää, että selaimeni temppuilee eikä anna ladata uutta profiilikuvaa. Ärsyttää myös se, etten tuon selaimen takia pysty kommentoimaan Violenceen eikä vittusaatana edes linkittään sitä tähän!

Vihaan

tätä elämää. Vihaan itseäni, sillä en osaa sanoa ei. Vihaan K:ta, joka lykkäsi tämän tekstin just minulle. Vihaan itseäni, sillä en saa sitä tehtyä. En palauttanut sitä eilen. Vihaan itseäni, sillä en osaa kirjoittaa. Vihaan mahaani, joka on turvonnut ja kipeä. Vihaan öitä, jolloin en nuku. Vihaan E:tä, joka on liian humalassa puhuakseen. Vihaan itseäni, sillä en osaa elää.

Vihaan.

Minä haluaisin nauraa ja tanssia ja lentää. Haluaisin laulaa suurella koloratuuriäänellä. Haluaisin, ettei kukaan ymmärrä, miten näin pienestä ihmisestä lähtee niin mahtava ääni. Haluaisin tutkia kvarkkeja, niin, ja gravitoneja. Haluaisin suojella uhanalaista possessiivisuffiksiamme, osata infiniittiattribuutit ja päätteettömät akkusatiiviobjektit ja transitiivilauseet ja ja ja... Minä haluaisin niin paljon. Itseltään voi odottaa mitä vain, mutta ei kai elämältä sentään..? Olen onnistunut vakuuttamaan itseni siitä, että kun olen pieni, niin höyhenen kevyt että lävitseni näkyy, osaan tuon kaiken helposti, olen täydellinen tai ainakin kiduttavan lähellä sitä. Uskon siihen, vaikka järkeni jo sanookin, että SE ON TÄYTTÄ PASKAA! Minä vain lihon ja lihon ja lihon, ja on taas monta kiloa alipainoon. Se tekee minut onnettomaksi, vihaiseksi, epäonnistuneeksi. Niin epätäydelliseksi, että tekisi mieli viiltää, repiä, hakata, hypätä. Miten ihmiset selviävät tällaisessa maailmassa? Minä en selviä, en kauaa, jos tämä ei päästä minua. Tai ehkä jos minä en päästä irti. Enkä minä osaa. En uskalla. En muista, mitä elämä on vapaana. Jälleen minä olen vannonut, että matkan jälkeen. Sitten tottelen taas sitä petoa. Se tekee minut hiukan onnellisemmaksi ja paljon surullisemmaksi. Se kuitenkin vetoaa perfektionismiini. Olen ostanut taas paketin laksoja ja täydensin kofeiinivarastojani. Matkan jälkeen laitan itseni sellaiseen kuntoon, etten pysty syömään. Syön vaikka kaikki tabletit kerralla, kunhan tämä ei jatku! Pystyn syömään kuin normaali. Ainakin yhtä paljon. En kuitenkaan tunne ja ajattele kuten normaali, en ruuan suhteen. Ne eivät näe, sillä en näytä niille. Haluan syödä yksin, sillä en halua näyttäytyä kenellekään sen ahdistuksen kanssa. En halua, että kukaan näkee tätä vihaani. 

E:n kanssa olen jälleen etääntynyt. Emme ole riidoissa, mutta käytännön syistä tapaamme harvoin. Yhteisiä asioita on yhä vähemmän. Menemme opiskelemaan eri paikkakunnille eri aineita, ja arvomaailmamme eivät taida enää kohdata. Juttumme ovat yhä pinnallisempia. Meillä on takana yli vuoden ystävyys. Lyhyt ja intensiivinen symbioosi, jossa olemme jakaneet ilot ja surut, rehtorin puhuttelun, opettajakunnan paheksunnan, kauhun vahoilla kylpylänraunioilla, interrailin Istanbuliin ja liftausmatkat, yölliset eduskuntatalon portaat ja mielikuvitusmaailman. Ja nyt minä olen niin yksin.

Se on täytetty nyt. Therrusta tulee ylioppilas. Eilen viimeinen rutistus, ja sitten, sitten - niin mitä sitten? Ajatukset harhailevat.

Sain eilen kuulla myös joitakin alustavia tuloksia. Jos matikka ei laske, voin päästä suoraan papereilla yliopistoon. Jos fysiikasta tulee C, niin sitten pääsen varmasti. Onpas hyvin taas asiat. Kemiakin meni läpi, tosin aivan säälittävän huono suoritus. Kai siitä B tulee, opettaja veikkasi. Nyt vain jännäämme matika pysymistä sekä fysiikkaa.

Joskus muinoin, silloin kun olin vielä minä, en olisi voinut kuvitellakaan tyytyväni papereihin, joissa on vain yksi laudatur. Nyt se saa luvan riittää. Tuntuu kyllä vähän pahalta, mutta enää en voi korjata. En aio uusiaa yhtään mitään. Tosi epätherrumaista, mutta voipi olla, että nuo paperit riittävät.

Kävin torstaina allekirjoittamassa työsopimuksen kesäksi. Sai huomattavasti haasteellisemman paketin kun ennen, mutta selviän siitä kyllä, eikö niin? Kai minä olen aika otettu tuollaisesta luottamuksen osoituksesta, mutta vähän jännäkin. Toki myös se, että minun täytyy sitten kesällä olla siinä kunnossa taas, että pystyn tekemään rankkaa fyysistä työtä. Jotain on siis pakko syödä silloinkin. Toisaalta voin sitten kesällä lohduttautua silla, että pelkästään työyön aikana kulutan yli tuhat kaloria. Toisinaan paljon enemmänkin.

Jotenkin tuossa kirjoitusten alla en yhtään jaksanut tapella vastaan. Aamut ja päivät olin syömättä, ja illalla sitten syömis-oksentamiskierros. Meneehän se niinkin. Minulla oli monta mahdollisuutta oppia syömään kirjoituksissa, mutta yhdenkään kokeen aikana en syönyt, ja toisinaan unohdin vessareissutkin. Eväät oli tietysti aina näön vuoksi mukana. Olen istunut syksyn ja kevään aikana 9 kirjallista koetta, enkä minä silti oppinut syömään.

Eilen kirjoitusten jälkeen meinasin pyörtyä bussipysäkillä. Maha oli niin tyhjä että oksetti. Heikotti, ja pelkäsin tuupertuvani siihen ison tien varteen. Se vasta olisi ollut noloa! Bussissa mussutetut kurkunpalat ja kirsikkatomaatit auttoivat vähän. Loppuilta menikin niin, etten oksentanutkaan niitä reilua tuhatta kaloria, jotka päivän aikana keräsin. Nytkin mahaa painaa iso pala pannukakkua. Se oli onneksi aika kevyt versio, enkä erehtynyt laittamaan mitään päälle.

Tule takaisin, täydellisyys!

Anteeksi inaktiivisuuteni jälleen. Kirjoitukset lähestyvät, eikä aika riitä edes niihin lukemiseen. Paniikki iskee ja ehdistaa koko touhu. En enää ikinä kirjoita ylioppilaaksi!

Jumalani syömishäiriö tiukentaa otettaan, ja minä antaudun. Tätä minä haluan. Tai en tiedä, haluanko, mutta tämä on oma tuttu ja turvallinen ahdistukseni. Ruoka. Kun se ahdistaa tarpeeksi, ei tilaa jää koko elämän ahdistukselle. Eikä ruokakaan ahdista kuin sosiaalisten tilanteiden yhteydessä, kun en saa itse päättää.

Paino on pudonnut hieman. Nyt se on vähän vähemmän kuin tasan vuosi sitten. En halua samaan kuntoon kuin viime keväänä. Haluan paljon pidemmälle. Olen vielä just normaalipainoinen, mutta pian, hyvin pian en enää ole.

Yksi asia, jota kaipaan ehkä eniten viime keväässä, on perfektionismi. Olen perfektionisti edelleen, mutten yhtä ehdoton. Minä tyhmä olen alkanut ajatella ja kyseenalaistaa. Ei niin saa tehdä! Vaikka viime vuosi oli tosi raskasta aikaa, koko kevään tasapainoilin burn outin partaalla (yksin olisin sinne suistunutkin), se oli tavallaan helpompaa. Ei ollut sitä epävarmuutta. Tiesin, mitä tahdoin. Täydellisyyttä. Tiesin, mihin pyrin. Täydellisyyteen. Tiesin, kuinka minun tulee toimia. Täydellisesti. Haluan edelleen samaa, mutten ole enää ollenkaan varma siitä, mitä se täydellisyys on.