Ihan rauhassa nyt vaan

Minä muistan ne sanat, kun se silitteli päätäni, vaikken yleensä antanut koskea. Se silitti vain ja sanoi ettei ole mitään hätää.

Ihan rauhassa nyt vaan.

Siitä on jo ainakin ikuisuus ja enemmänkin, ja minä vain muistan. Tahdon takaisin sinne ja pedemmällekin. Mikä helvetti siinä on, kun haluan vain syvemmälle kuin koskaan, vaikka nytkin olen löysännyt niin, ettette voi uskoakaan.

Olen lihava ja heikko, ja juuri sen vuoksi vihaan itseäni. Vihaan, kuuletko!

Yritän vain raahautua kohti syyskuussa koittavaa vapautta, kun muutan omaan kotiin uuteen kaupunkiin, jossa en tunne vielä ketään. Valehtelen itselleni, että kestän kyllä nämä kilot, koska sitten yksin omassa kodissa en syö ja minusta tulee täydellinen. Mutta se on vale. En minä kestä edes siihen asti. Tekisi mieli kirkua ja repiä, rikkoa, tuhota ja satuttaa itseäni, mutta minä istun hiljaa ja otan äidin tekemää ruokaa. Otan silloinkin, kun kukaan ei näe.

En tiedä, mitä hän pelkää. Ei kai vihani näy päällepäin, kun hymyilen. Enkä minä häntä vihaa, itseäni vain.

Anteeksi.

Ne luulevat, että haluan olla kaunis. Ne luulevat minun luulevan, etta laihuus tarkoittaa kauneutta. Kuinka väärässä ne ovatkaan! En tavoittele kauneutta. En vammaile niin pinnallisen asian vuoksi. Tavoittelen täydellisyyttä. Täydellisyyttä!

Vihaan ruumistani, tätä mätänevää heikkoa lihaa. Vihaan fyysisyyttäni, haluan siitä eroon. Vihaan lihallisia tarpeitani ja haluan voittaa ne. Eikö sellainen elämä kuulosta ihanalta, jossa ei tarvitse syödä eikä nukkua?

Ruumiini on saastainen. En tiedä täsmälleen, mistä se johtuu. Minulla on kuitenkin aavistus. Olen pitänyt itseäni lihavana melkein viisitoista vuotta. Olen siitä asti inhonnut fyysisyyttäni. En ole arvostanut kehoani oikeastaan koskaan.

Ja tähän päivään. Tämä kuumuus tekee hulluksi. En kerta kaikkiaan kestäisi tällaisia lämpötiloja. Pakkasta kestän vaikka kuinka paljon, mutta kuumuus, se on liikaa. Olen hikinen, vaikken tee mitään. Tupoan aina helteellä, ja jopa hetkellinen turvotus on painajaiseni.

Odotan innolla uuteen kaupunkiin muuttoa. Asuntoa ei vielä ole, toivottavasti ennen opintojen alkua saan. Odotan innolla mutta myös kauhulla. Ajatelkaa, kun asun yksin, kukaan ei ole pelastamassa minua itseltäni. Nyt olen vielä puolitoista kuukautta äidin valvovan silmän alla.

En saa itsestäni irti mitään henkevää, suokaa anteeksi. Olen tainnut aiemminkin avautua siitä, etten oikein osaa kirjoittaa enää. Kuin olisin kadottanut sanat.

Kun vihdoin olen taas täällä, pääni on tyhjä kuin mikä lie tyhjä asia. On kesä, ja kesällä kuuluu olla lomaa. Jos tarkkoja ollaan, en ole ollut päivääkään lomalla tänä kesänä. Ensin opiskelin 5.6. asti, sitten olin kuusi päivää virallisesti työtön, sitten työsopimus astuu voimaan. Työt tosin aloitan vasta ensi yönä.

Therru on ylioppilas. En olisi ikina voinut kuvetella joutuvani tyytymään noin paskoihin papereihin. Olen vähän pettynyt. Yo-tulokset ovat ihan eri henkilön kuin lukion päättötodistus, joka keskiarvo on tosin vain 9,2 ja kursseja 131. Kävin tosin nelivuotisen.

Joku voisi sanoa, että vaikkeivät paperini ole kummoiset, niin riittävän hyvät kuitenkin. Pääsin meinaan haluamaani yliopistoon suoraan todistusvalinnassa (ja pariin muuhunkin). Jos teen sen loppuun asti, valmistun fyysikoksi. Kuulostaa hienolta, eikö? Toivon, että voin unohtaa epäonnistumiseni(kirjoituksissa), kun pääsen jyvälle uudessa koulussa.

Tämä kuumuus vie järjen ja saa minut voimaan pahoin. Hyvää tässä on se, että se myös vähentää ruokahalua. Olen tosin joutunut jonkin verran syömään muiden kanssa. Aloitan aiempaa. Alkukesästä pääsin aika hyvälle malille. Paino tippui tasaisesti ja tunsin oloni hyväksi. Mutta sitten lähdin perheeni kanssa Saksaan yhdeksäksi pitkäksi päiväksi, ja voitteko kuvitella, paino nousi yli kaksi kiloa! Tuo aika otti muutenkin kovelle, kun piti kätkeä valkeat arvet käsivarsissa ja reisissä, enkä edes polttanut ainuttakaan tupakkaa reissusa. Olkaa ylpeitä minusta.

Toivon, että fyysinen työ auttaa minua elämään kuten haluan elää. Hirvittää tosin ensimmainen jakso. Esimieheni pahoitteli, että minulle tulee heti alkuun melkein tuplaraskas putki. Kun selviän siitä ja saan unirytmini kuntoon, olen voittaja.

Pää on tykossa eikä ajatus kulje. Minulla olisi niin paljon kerrottavaa. Yritän kertoa myöhemmin. Ajattelin laittaa jossain vaiheessa poimintoja päiväkirjasta -postauksenkin, sellaisen, jossa on 13-vuotiaan ja sitä vanhemman Therrun ajatuksia.

Ja tervetuloa, uudet lukijat!

Kotona taas. Tuntuu, etten missään muualla enää käykään. Paitsi kupungissa kävin hakemassa fysiikankirjan ja palauttamassa viimeisen kirjan kirjastoon. Laskuakin oli kestynyt melkein 45 euroa. Todella huolimatonta minulle. Ottaa päähän maksaa ihan tyhjästä.

Ostin myös askin tupakkaa, askin pastilleja ( jotka söinkin jo), Pepsi maxin (asiallista!) ja 80g tomaattikeittoaineksia. Sitä en syö tänään, olkoon kaapissa pahan päivän varalle. Perjantai saattaisi olla sellainen paha päivä, kun olen koko päivän yksin kotona, eikä kukaan ole kyyläämässä syömisini. Tai sitte voipi olla, että nimenomaan silloin menee ihan överiksi. Ja täytyy perjantaina sentään käydä isoveljen kanssa ostamassa äidille äitienpäivälahja.


Tänä aamuna vaaka sanoi +500g maanantaista. Eilen en vaa'alle uskaltanut. Iltaan mennessä, tai viimeistään huomisaamuun, se varmaan tasoittuu. Nyt on jo paljon parempi olo. Olen syönyt tänään ne pastillit (97,5 kcal), pepsi maxin ja kahvin, johon lorautin jopa kaurakermaa, omaa rakasta turvakermaani. Hedelmäsalaattia ehkä täytyy iltapäivällä vielä ottaa, kun pikkuveljet suunnittelivat koulun jälkeen tekevänsä. Jos teen kunnon lenkit koirien kanssa illalla, voin ehkä antaa itselleni anteeksi sen hedelmäsalaatin.

Mutta miksi ihmeessä minun pitäisi edes pyytää anteeksi itseltäni?! Jos minä tahdon syödä annoksen hedelmäsalaattia, niin eikö minulla ole automaattisesti oikeus sellaiseen. Miksi minun pitäisi anoa armahdusta itseltani, tai oikeastaan siltä hirviöltä, joka sisälläni asuu. Tai ehkä se olen minä, se hirviö. Mitä minä kuvittelen saavuttavani rajoittamalla energiansaantiani? Mielenrauhaa sillä ei saa. Vuosi sitten painoin 6 kiloa vähemmän, ja pidin itseäni aivan hirvittävän lihavana. Puristelin läskejäni itseinhon vallassa ja häivyin tupakalle, kun muut menivät syömään. Ei tuntunut yhtään paremmalta silloin. Ja silti minä yritän kulkea historiaani taaksepäin siihen pisteeseen, että ne voivat pakottaa minut ihan mihin vaan.

Hei hyvät ihmiset, mikä helvetin tarkoitus tässä on?


Edit: ärsyttää, että selaimeni temppuilee eikä anna ladata uutta profiilikuvaa. Ärsyttää myös se, etten tuon selaimen takia pysty kommentoimaan Violenceen eikä vittusaatana edes linkittään sitä tähän!

Vihaan

tätä elämää. Vihaan itseäni, sillä en osaa sanoa ei. Vihaan K:ta, joka lykkäsi tämän tekstin just minulle. Vihaan itseäni, sillä en saa sitä tehtyä. En palauttanut sitä eilen. Vihaan itseäni, sillä en osaa kirjoittaa. Vihaan mahaani, joka on turvonnut ja kipeä. Vihaan öitä, jolloin en nuku. Vihaan E:tä, joka on liian humalassa puhuakseen. Vihaan itseäni, sillä en osaa elää.

Vihaan.