Tulesta polttavan asfaltin yllä

Juhanusaattona tullessani kotiin yli kahden viikon poissaolon jälkeen minua odottaa kasa mainoksia sekä kaksi kirjekuorta. Toinen on palkkalaskelma yliopistolta, toinen on paksun oloinen kuori YTHS:ltä. Oikeastaan arvaankin, mitä siellä on, mutta yllätyn kuitenkin. Se on oliivisilmäiseltä tädiltä.

Hammaslääkärini on lähettänyt hyvin vanhan mutta asiallisen opasvihkosen syömishäiriöiden vaikutuksesta suuhun. Päällä saatesanat keltaisella post it-lapulla Hei Therru! -- Hyvää kesää! Yst terv Oliivi ja nimenselvennys.

Tulee hyvä mieli. Hän muisti minut. Vaikka se onkin hänen työtään, tuntuu hyvältä. Jotakuta oikeasti on edes hetken verran kiinostanut. Samalla mietin, eikö hänellä todellakaan ole tärkeämpää tekemistä kuin lähetellä osuvia opasvihkosia syömisvammaiselle luuserille. Hän ei tiedä, etten varmaankaan tule enää hänen riesoikseen.

Luettuani vihkosen oksennan uudelleen ja kieltäydyn tuntemasta mitään, sillä niin on parempi. Silmiä painaa edellisen yön alle kahden tunnin unet, mutta valvon myöhään, hyvin myöhään. Luen vanhaa päiväkirjaa kymmenen vuoden takaa, mistä tulee vain paha olo. Jo silloin 13-vuotias Therru on odottanut kuolemaa, jopa kutsunut sitä luokseen, vihannut itseään ja läskejään, painoindeksiä 20,5, ja kuiskannut tuuleen Ota minut mukaasi, vie minut pois täältä ja piirtänyt vihan punaisen merkin rintaansa.

Juhannuspäivänä astun vaa'alle. Vaikka olenkin tapani mukaan varautunut pahimpaan, meinaan romahtaa suorilta jaloilta. Olkoonkin, että ylläni on paljon vaatetta ja mahassa kahvia, tekisi mieli repiä hiukset päästä, raapia nilkat verille ja viimeistellä kokonaisuus salakaapissa malttamattomana odottavilla terillä. Päätän, että tänään en syö mitään, enkä sitten syökään.

Pesen pari koneellista pyykkiä, siivoan vaatekaapin, jätän huomiotta ovikellon soiton. Askartelen kaksi vuotta toimettomana roikkuneen pyöräni ajokuntoon, vien pyörälenkillä kassillisen vaatteita keräykseen. Juon teetä, kahvia, mehua, ja nälkä riuhtoo sisuksiani ensimmäistä kertaa vasta illalla.

Yöllä istun rannalla yksin, juon pari olutta ja kirjoitan tupakka huulessa elämääni. Ajatukset riehuvat mutta kynä on hidas ja kömpelö. Lammen pinta on peilityyni eikä lehtikään värähdä puissa sen takana.

Palaan kotiin, juon täyden juomalasillisen Sourz Applea sellaisenaan ja otan pari huikkaa 59-volttista Pohjanpoikaa, luottoystävääni. Rajaan silmäni ja maalaan huuleni liian punaisiksi, tänään haluan edes pienen hetken tuntea itseni kauniiksi.

Kävelen tuttuja lenkkipolkuja eivätkä kevyenraskaat jalkani petä minua kertaakaan. Annan huulteni punata filtterin toisensa jälkeen ja olen tarpeeksi minä ollakseni välittämättä muutamasta humalaisesta huutelusta. Lammen yllä lentää pieniä lepakoita, minusta ne ovat kauniita.

Punaisempaa kuin mansikat kesällä

Yöllä mielessäni kaikuvat sanat, joita olen eri aikoina ja eri ihmisiltä kuullut. Keskustelunpätkiä, kuiskauksia, hiljaisia ääneen lausuttuja ajatuksia ja suoria hyökkäyksiä.

"Mulla on 104 kurssia nyt."

"Siltä sä olet vähän näyttänytkin, että niitä on vähän liikaa."

 

"Oletpas luiseva." Tanssidiplomin ohjaaja pukusovituksessa.

 

"Mee pois."

 

"Te vaaditte multa liikaa."

"Me ei voida vaatia yhtään vähempää."

 

"Olet aika hyvässä lihassa."

 

"Näytät kehitysmaalapselta."

 

"Pieni luurankotyttö." Ehkä kauneinta, mitä minulle on koskaan sanottu, ja sekin yhden yön seikkailussa.

 

"Hyi!"

 

"Hullu akka."

 

"Tytölle vaatteita ostamassa?"

"Itelleni."

 

"Aattelitko oikeesti syödä kaiken ton?"

"Oletpas sä kasvanut!"

 

"Kenelle sä yrität todistaa jotain?"

 

"Aterioilla pitäisi juoda rasvatonta maitoa."

 

"Etkö sä tosiaan osaa sanoa ei?"

 

"Siili. Mitä lähemmäs sua tulee, sitä enemmän sattuu."

 

syö enemmän syö vähemmän liian lihava liian laiha liian ahkera liian laiska liian hullu liian rationaalinen liian perfektioisti liian piittaamaton liian liian liian liikaa eikä se lopu koskaan

Avaruuksissa

Ensimmäinen aamu synnyinkaupungissa, ja aamiaisen jälkeen minä istun taas vessan lattialla verestävin silmin nojaamassa päätäni kylmään kaakeliseinään, mietin elämän ja kaiken tämän tarkoitusta ja vihaan itseäni ihan pikkuisen. Aikani kuluksi raavin vähän nilkkaa vaikkei edes kutita, mutta mitä väliä, kun käsivarret ovat jo raidoilla, ruvilla ja mustelmilla.

Saan sovittua ensi yön työhöntuloaikani 02.35 eikä se ole ihan viereisessä kaupunginosassa. Kuin päivän huipennukseksi huomaan nimeni loistavan poissaolollaan yhden hakukohteeni valittujen listalla. Ei tunnu oikeastaan miltään, ja minä jatkan henkistä valmistautumistani siihen, että mikäli olen täällä näkemässä syksyn, minun on hypättävä, vaikken uskaltaisi.

(Ja onhan minun oltava täällä, sillä äiti on päässyt ammattikorkeaan ja tarvitsee sen vuoksi minua sijaistamaan muutamana yönä.)

Jossain miljoonien valovuosien päässä on jotakin, mitä haluaisin koskettaa, mutta arpia janoavat käteni ovat liian lyhyet ja liian paksut tavoittaakseen edes heijastuksia siitä.

Jumalat juhlivat öisin

Melkein viisi päivää irti arjesta. Ei kiirettä, ei pakkoa, ei päämäärää. Monet aamu-, päivä- ja iltasavut parvekkeella kaukana kiireisten katujen ylöpuolella ja vaikka keskellä yötä, aavistuksen usvaisia kävelyitä halki hämärtyvän kaupungin, jossa en ole koskaan asunut. Viisi päivää unta, josta on pakko herätä, pudota takaisin todellisuuteen, aikaan, verille raavittuihin käsivarsiin.

Päätän, että nyt on kesä. Kontulan metroasemalla E kertoo tuoreesta samppanjasta kuplivalla äänellä tarinaa, jonka olen jo unohtanut, mutta sitä tunnetta en unohda, kun jokainen soluni hymyilee ja kaikki tuntuu elämältä. Rakot jaloissa, punaiseksi maalatut huulet vähän taittuneen tupakan ympärillä, tuulen sekoittama kampaus, samppanjaa ja pinkkiä kuohuviiniä shottilaseista.

African tunnistan jo kaukaa, vaikkei sillä ole punaista takkia niin kuin minulla on, sillä on se hymy ja se katse, jota en voi vastustaa, ja se tuoksu, jota en unohda, jota aika ei patinoi. Kun en katso peiliin enkä alas, voin hetkeksi unohtaa turvonneen olemukseni ja vihan silhuetin, nähdä sen läpi ja maistaa palan hattaraa.

Vaikka melankolia yrittää hiipiä hiuksiin ja iholle, karistan sen pois, sillä hetken vielä haluan hengittää elämää ja unta, lukea vielä pari sivua erästä lempikirjoistani, jota minun ei äidin mielestä pitäisi enää lukea, kun olen jo kerran lukenut. Tai kaksi tai kolme.

Yöllä näen unta Aurorasta ja vähän muustakin, vaikkei se ole minulle tuttu, näen kun unihahmot liikkuvat ja mitä tapahtuu, kun hoitaja löytää yöpöydän laatikosta siistissä rivissä suklaapatukoita, lakritsia ja valkoisia purkillisia täynnä keltaisia laksoja. Silti hymyilen herätessäni ja minun on hyvä olla.

Vielä junassakin, matkalla unesta aikaan, tuoksun Africalta, melkein valveilla kuulen E:n kutsuvan minua lempinimelläni ja miltei tunnen pohjoistuulen siipisulissani.

Puolittain poissa

Viimeinen ilta maalla. Kuinka onnellisuus ja hyvä olo voikin olla ristiriitaista. On onnea, kun metsä ei koskaan ole kielletty, ei hiljainen, kun koira löytää aina uuden kepin ja erakkomehiläiset eivät edes yritä pistää. Kun käsissä on rakot ja hiuksissakin pihkaa, mutta ketään ei haittaa. Missään muualla kuin saunan eteisessä ei ole peilejä, portteja pois, ja vaaka on vanha ja rikki.

Jos vain voisin elää ilman keskivartaloa ja turpeita reisiä. Ja ruokaa. Enää en siedä edes omaa kosketustani turpean mahani päällä enkä kyljissä. En kestä. Reidetkin ovat pehmeät, ne ovat räjähtäneet rasvaksi, sellaiseksi kauheaksi pehmeäksi hytiseväksi massaksi, joka ei sammuta vihaa, vaan ruokkii sitä. En osaa enkä halua kertoa, mitä tunnen, se on liian paksua.

Joskus hyvä olo ja paha olo limittyvät toisiinsa, onni käpertyy tuskan ja vihan yhteiseen syliin eikä mikään ole niin kuin pitäisi. Onneksi ajan voi  pysäyttää joskus, jos on oikein --