Lopulta yhdessä lääkärin kanssa tulemme siihen tulokseen, että reilu neljä viikkoa osastolla riittää. Reilu neljä viikkoa tahdosta riippumattomassa hoidossa. Punainen muovimatto ja sairaalakengät vaihtuvat pölyiseen parkettiin ja villasukkiin, ikuisuudelta tuntuvat päivät kahdeksan tunnin työpäiviin ja tyhjiin iltoihin, jolloin ahdistus hiipii hämärimmistä nurkista kohti valoa ja kohti minua.

Tuntuu hyvältä palata töihin ja samalla tiedän, ettei se ole kestävää, ei ikuista eikä varmaa. Toisena työpäivänä juon energiajuomaa ensimmäisen ja toisen päiväkahvin välissä eikä mikään vie tätä uupumusta pois. Minä poltan kynttilää molemmista päistä ja toivon ettei se lopu koskaan ja samalla odotan sen loppuvan pian, hyvin pian.

Kukaan ei tee täällä ruokaa, ei siivoa, ei vie roskia. Villakoirat hyppivät nilkoille eikä pyykkivuori pienene yhtään sillä, että suljen oven perässäni. Sysään likaisen lautasen vähän kauemmas uhkaavasti täyttyvällä pöydällä ja vihaan itseäni kaiken sen syömisen johdosta. Terät kirkuvat ja kilistelevät rasiassaan eikä edelliset ole vielä parantuneet, kun piirrän jälleen valuvia viivoja itseeni.

Joku päivä vielä menen liian syvälle.

Sairaalakenkien narina punaisella muovimatolla alkaa kuulostaa kotoisalta. Huomenna tulee kolme viikkoa osastolla. 

Maa on liukas, kuin muhkuraista peiliä, jonka pinnalla pyörii muutama yksinäinen hiekanjyvä, kun kävelen terveyskeskukseen hakemaan tikkejä. Lääkäri on kovin empaattinen, sillä on lämpimät ja kauniit silmät. Kandi ompelee huolella, siinä menee ainakin tunti. Lääkäri on huolissaan eikä lopulta uskalla päästää minua kotiin. Se tekee sen saatanan M1:n, enkä minä edes yritä karata. Se seisoo vessan ovella kun pissaan. 

Ja täällä sitä taas ollaan, osastolla jossa on lukitut ovet ja kettingillä seinään kiinnitetty sytkä. Sisällä vailla ulospääsyä eikä musta tunnu miltään. 

Aika kuluu kuolettavan hitaasti ensiavun odotustilassa. Ihmisten puhe soljuu ylitseni tasaisena virtana. Minuun ei edes satu, vaikka haava on suurempi kuin koskaan. 

Eräänä iltana töissä alan itkeä. Itken vuolaasti kaksi tuntia ja pomo istuu siinä metrin päässä minusta lattialla kuten minäkin. Itken pientä virhettä, jonka olen tehnyt. Itken sitä, kuinka uupunut olen tähän kaikkeen. Itken sitä että haluan kuolla. Itken tulevia päiviä ja menneitä. Itken räkä poskella eikä se lopu. Ensimmäistä kertaa kerron pomolle miten mulla oikeasti menee ja se on huolissaan, surullinen ja ehkä helpottunutkin. Pato on murtunut.

Lääkäri ompelee hiljaisuuden vallitessa. Ensin rasvakudosta ja lopulta sulkee haavan. Nilkkaa se ei puuduta, vaan ompelee ilman puudutetta. Se sattuu vähän, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä tunnen. Lopulta se kysy, yritinkö tappaa itseni. Ei, en yrittänyt.

Kaiken tämän keskelläkään en yrittänyt tappaa itseäni. 

Kun mikään ei ole mitään eikä millään olisi väliä jos ei olisi töitä. Ahdistus hiipii ovenraosta ja leviää lattialle kuin öljy eikä siihen astumista voi välttää. Terät kilisevät malttamattomina rasiassaan enkä voi olla kuulematta sitä. Kun millään ei ole mitään väliä.