Arsenikkia aamukahviin

Kipu on läsnä päivittäin. Se istuu sylissä, kun juon aamukahvia kolmelta iltapäivällä. Se viiltää alavatsaa, kun seison pysäkillä ja tuijotan lasittunein silmin tyhjyyteen, järsii nilkkoja ja saa minut haukkomaan henkeäni, kun nousen tunnin istumisen jälkeen siitä tuolista. Kipu hipsuttaa jalkapohjia ja kuuluu hengityksessä, jos osaa kuunnella. Olen jo aika tottunut sen seuraan, eivätkä ne näe sitä, jos en anna niiden nähdä.

Henkistä kipua ne näkevät vieläkin vähemmän. Kun astun maailmaan, asetan kasvoilleni naamion, joka suojelee niitä minulta. Ne saattavat nähdä minut hiljaisena tai puheliaana, joskus hieman epävakaanakin, mutta vain sen verran, että se tekee hahmostani ihan pikkuisen mielenkiintoisemman. Naamion taakse ne eivät näe, eikä sen taakse kätketty hukuttava mustuus pääse vyörymään niiden päälle. Voin riisua sen oikeastaan vain terapiassa. Uskallan, koska tiedän että se kestää eikä minun tarvitse suojella sitä siltä, mitä se näkee. Mutta sekin on kohta ohi. Tunnen jo sen tyhjyyden, vaikka jäljellä on vielä yksi käynti.

Yhä vielä minä hengitän tätä tunkkaista ilmaa. Unen kaltaiset hahmot hiipivät nurkissa väistäen katsetta. Kellon sekuntiviisari käy, tik tak, tik tak, vaikka aika on pysähtynyt ja huomista ei ole. Minä hengitän ja koitan olla halkeamatta.

Ei kai koskaan ole väärä aika juoda vielä yhtä mukillista kahvia? 

Kultaseni, älä koskaan rakastu muusaan

Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä minä olen vielä täällä. Olen ollut kadoksissa teiltä ja vähän kai muiltakin. Anteeksi. Ette arvaakaan, kuinka monta kertaa olen halunnut kirjoittaa teille, mutta en ole saanut mitään ulos. Vähän kuin yrittäisi huutaa, mutta ääntä ei tule.

Paljon näistä vuosista on kadoksissa itseltänikin. Niin monesta päivästä, kuukaudesta, vuodestakin, on vain sumuisia muistoja, jos niitäkään. Kaikesta ei ole muistijälkeä ollenkaan, ja välillä ihan tosissaan pohdin, mitä on tapahtunut. Yhä saattaa kadota kokonaisia päiviä, joista ei tallennu muistiin mitään, mutta nykyään harvemmin.

Jotkut asiat minussa ja elämässäni ovat muuttuneet paljonkin, mutta se pohjaton toivottomuus ei ole mennyt minnekään. Minä piilotan sen ja hymyilen, teen työni ja hoidan velvollisuuteni, ja silti tunnen syyllisyyttä siitä, miten vääränlainen ihminen olen. Joskus vain tuijotan tyhjyyteen, jota ne eivät näe. Sanon kiitos ja anteeksi, mutta kun kotiovi sulkeutuu takanani ja jään yksin, vajoan siihen tummanharmaaseen paksuun tahmaan, ahdistukseen ja kipuun. Joskus näen välähdyksiä muusta, jostakin kauniista ja hyvästä, mutta lopulta olen aina täällä. Kivun ympäröimänä ja vääränlaisena toivoen, että se jo loppuisi. Ihan liian usein en kuitenkaan jaksa enää edes välittää.

Koko olemassaolonsa ajan tämä blogi on ollut minulle hyvin tärkeä. Myös silloin, kun en ole saanut kirjoitettua. Kaikki vanhat kirjoitukset eivät kuitenkaan tuntuneet enää omilta, joten siivoilin vähän oikean reunan mappia ö ja poistelin sieltä jotain laadutonta kuraa. Annoin kuitenkin suurimman osan jäädä, kun ei kai sillä mitään väliä ole. Ei niitä enää kukaan lue.

Monet teistä ovat jo mennet pois. Useimmat seuraamistani blogeista on päivitetty viimeksi vuosia sitten. En voi olla miettimättä, miten niiden kirjoittajilla menee. Toivon, että paremmin. Minä olen kuitenkin vielä täällä, hei vaan, ainakin toistaiseksi. Tänään ja varmaan huomennakin.

Summeri pärähtää soimaan kaksikymmentä minuuttia ennen sovittua aikaa. Ne tulevat kotikäynnille enkä mä ole jaksanut siivota. Ei kiinnosta. Kaksi tyhjää tuolia olen niille raivannut ja se riittää. En pysty katsomaan niitä silmiin, vaan kyyhötän viltin alla sohvannurkassa ja olen puolustusasemissa. Ne soittaa ambulanssin ja virka-apupyynnön poliisille kun en suostu lähtemään M1-arvioon. Lanssihenkilöt koittavat puhuttaa minua ja ne toiset yrittää että jos pakkaisin jotain mukaan, mutta minä istun sohvannurkassa viltin alla. Lopulta minun on lähdettävä kuitenkin ja ne vievät minut ensiapuun.

Siellä ne raaputtavat vanhan haavan auki, koska se on niin syvä että pitää tikata, ja sitten ne kirjoittavat sen saatanan M1-lähetteen enkä mä voi mitään. Sairaalassa joudun kameravalvottuun huoneeseen jossa ei ole edes verhoja eikä pussilakanaa peitossa. Ne vievät tavarani pois ja kengätkin, koska niissä on nauhat. Tupakalla saan sentään käydä valvomatta, vaikka onhan sielläkin kamerat.

Niin vietän jälleen neljä päivää suljettujen ovien takana. Lähinnä makaan sängyssä ja kuuntelen musiikkia. Lopulta neljän päivän jälkeen niiden on pakko päästää minut pois. Lähden bussilla ja kotiudun sotkuiseen kämppääni. Seuraavana päivänä palaan töihin hymyilemään asiakkaille ja salaamaan vointini.

Veri valuu ämpäriin, jossa on mittaviivat. Se ei tyrehdy vaikka painan, ja siihen mennessä kun ambulanssi tulee, olen menettänyt litran verta. On vähän huono olo, mutta pääsen kävellen lanssiin. Saan painesiteen joka tuntuu pahalta jalassa mutta vuoto tyrehtyy sen avulla jossain vaiheessa. Ensiavussa ne ovat tylyjä ja kuulen hoitajien puhuvan rumasti therrusta, siitä viiltelijästä. Lääkäri ei kysy mitään ja puuduttaa päin vittua niin että meinaan oksentaa kivusta kun se ompelee. Lopulta kotiudun keskellä yötä muutamaa tikkiä rikkaampana ja olen niin väsynyt etten jaksa käydä edes tupakalla ennen nukkumaanmenoa.

Makaan sängyssä viikon, en jaksa käydä edes kaupassa vaikka ruoka loppuu. Äiti käy kerran kaupassa minulle kun sanon etten pysty. Terapiassa käyn ja kerran terveyskeskuksessa hakemassa muutaman tikin. Lääkäri ei sano sanaakaan minulle eikä edes katso minua, se vain ompelee hiljaisuudessa ja lähtee ovi paukahtaen pois. Hoitaja sen sijaan kyselee ja soittaa puhelun, jonka seurauksena akuuttipsykiatria soittaa kahtena päivänä ja hoitajat käyvät kotonani kerran ja soittavat toisena päivänä. Lääkäriaikaani aikaistetaan ja se on tänään. Onneksi videovastaanottona, niin se ei voi tehdä sitä saatanan äm ykköstä.

Huomenna töihin kaikkine viiltelyhaavoineni hymyilemään ja olemaan reipas. 

Lopulta yhdessä lääkärin kanssa tulemme siihen tulokseen, että reilu neljä viikkoa osastolla riittää. Reilu neljä viikkoa tahdosta riippumattomassa hoidossa. Punainen muovimatto ja sairaalakengät vaihtuvat pölyiseen parkettiin ja villasukkiin, ikuisuudelta tuntuvat päivät kahdeksan tunnin työpäiviin ja tyhjiin iltoihin, jolloin ahdistus hiipii hämärimmistä nurkista kohti valoa ja kohti minua.

Tuntuu hyvältä palata töihin ja samalla tiedän, ettei se ole kestävää, ei ikuista eikä varmaa. Toisena työpäivänä juon energiajuomaa ensimmäisen ja toisen päiväkahvin välissä eikä mikään vie tätä uupumusta pois. Minä poltan kynttilää molemmista päistä ja toivon ettei se lopu koskaan ja samalla odotan sen loppuvan pian, hyvin pian.

Kukaan ei tee täällä ruokaa, ei siivoa, ei vie roskia. Villakoirat hyppivät nilkoille eikä pyykkivuori pienene yhtään sillä, että suljen oven perässäni. Sysään likaisen lautasen vähän kauemmas uhkaavasti täyttyvällä pöydällä ja vihaan itseäni kaiken sen syömisen johdosta. Terät kirkuvat ja kilistelevät rasiassaan eikä edelliset ole vielä parantuneet, kun piirrän jälleen valuvia viivoja itseeni.

Joku päivä vielä menen liian syvälle.