Minä muistan tytön, pikku-Therrun, joka kuusivuotiaana ensimmäisen kerran kauhistui omaa lihavuuttaan. Hän katseli jalkojaan, jotka liian suurina levisivät esikoulun tuolille ja vihasi niitä. Silloin pikku-Therru tahtoi olla laihempi.

Hän tiesi, että voi lihottaa. Niinpä voita piti syödä vähemmän. Muihin konkreettisiin toimiin tuo havainto ei vielä silloin johtanut.

Todellinen temppuilu ruuan kanssa alkoi vasta yläasteella. Kouluruoka jäi yhä useammin syömättä, mutta karkkia meni. Paino kuitenkin putosi hieman. Lukion ensimmäisellä putosi hieman lisää. Reilu kaksi vuotta sitten aloin oksentaa. Silloin en tajunnut, mihin se johtaa. Yhä edelleen mietin, miksen lopettanut silloin, kun olisin vielä voinut.

Kyllä minä odotan talvea. Odotan ihania paksuja villapaitoja, tumppuja, kailahuiveja ja säärystimiä. Odotan huuruavaa hegitystä pakkasilmassa, lumisadetta, sitä kauneutta ja kylmyyttä. Saan laittaa monta kerrosta vaatetta ja silti palelen. Sitä pientä valkoista karvaa, kuin kultaista lunta ihollani, jota kukaan ei näe.

Voin tehdä lumienkeleitä ja pyydystää hiutaleita kielelläni. Kaulahuivin lomasta törröttää hiustupsuja ja jonnekin kauas todellisuuden taakse tuijottavat silmät. Huulet ovat liian punaiset, mutta niillä on vieno hymy.

Lumen keskellä oksennus näyttää niin rumalta ja julmalta. Nälkä sopii talveen paremmin. Ne eivät näe sitäkään. Ne näkevät vain kauniit vaatteet ja sinivioletit sormet. Eivätkä ne katso, kun painan pääni.

Elämä jatkuu. Se jatkuu aina, vaikka usein toivoisin, ettei se tekisi niin.

Usein oksentamisen jälkeen, kuten tänäänkin, istun vessan lattialla silmät sumeana ja nojaan päätäni seinään. Nielu riekaleina, verenmaku suussa haluaisin huutaa "auttakaa joku minua!". En halua tätä. En halua! Vaikka kuinka päättäisin pitää oksentamattoman päivän, jokin vie minut ensin kaapille, pöydän ääreen ja lopulta vessaan. Minä huudan äänettömästi "ei!", mutta se ei kuuntele. Se ahtaa sisääni sitä saastaa ja lopulta pakottaa oksentamaan vedet silmissä. Enää minun päätökselläni ei ole mitään vaikutusta. Se voittaa aina.

Joskus siellä istuessani toivoisin, että joku tulisi ja ottaisi minut syliin.

Koulussa oksennan melkein aina ruuan jälkeen. Tunnen oloni niin syylliseksi, kun E vilkuilee pöydän yli, kun syn. Hänen silmänsä näyttävät niin mustilta ja laajenneilta. Hän pitää yllä keskustelua, vaikken minä aina ehdi osallistua siihen, kun on niin kiire syödä. Kun poistun vessaan, kultainen E viihdyttää kavereita, ja kun tulen takaisin, hän kiinnittää kaikkien huomion pois minusta, etteivät he huomaa vetistäviä silmiäni. Kultainen E. En tiedä, tekeekö hän tuota kaikkea tietoisesti, mutta ole kiitollinen, että hän tekee niin.

Tänään en mennyt kouluun. En saanut itseäni ajoissa sängystä ylös, ja kun lopulta sain, en mahtunut ovesta ulos. Tiedätte ehkä sen tunteen, kun mikään vaate ei sovi ja peilistä tuijottaa virtahepo. Se häpeä, se itseinho, se viha..

Haaveilen mukavasta illasta ystävien kanssa. Söisimme hyvin ja ennen kaikkea normaalisti. Minulle ei tulisi mitään morkkista enkä oksentaisi. Meillä olisi hauskaa, kikattelisimme tyhmille jutuille ja loppuillasta kuiskisimme suuria salaisuuksia hämärässä.

Koulu alkoi, mutta olen pettynyt. Kuin se olisi ollut vain halpa kopio koulusta. Lukujärjestys on sekava ja mahdollisimman epäedullinen pikku Therrulle, jolla on omanikäistensä keskuudessa eniten kursseja. Mutta kylmä siellä oli. Tuli niin tuttu tunne, kun tuijotin tyhjyyteen, kavereiden hölpötys valui yli koskettamatta minua ja se kylmyys oli vallannut koko suuren kehoni.

Koulun vessassa minua katsoi peilistä vain osittain tuttu tyttö. Tälle tytölle minä kerroin, miltä minusta tuntuu; rakas Therru, minulla on tunne, että tämä vuosi tulee viemään sinut pidemmälle kuin koskaan. Ole vahva, ole kunnianhimoinen äläkä luota niihin. Ne puhuvat kauniisti, mutta sinä olet vahvempi. Muista hymyillä niille nätisti.

Kotona usein makaan sängyssä ahdistumassa. Tuntuu kuin kaikki kahdeksan ainetta, jotka kirjoitan, painaisivat minua ainakin kymmenen kilon massalla kukin. Kuin iso mies makaisi päälläni yrittäen tukahduttaa hengitykseni.

Haluaisin vihata koko maailmaa ja teitä kaikkia. Haluaisin vihata, jottei teidän tuskanne koskettaisi minua. Haluaisin vihata, ettei teidän itkunne, huolenne ja anelunne saisi minua epäröimään ja vihaamaan itseäni vielä enemmän, koska satutan teitä. Haluaisin vihata, ettei tarvitsisi välittää.

Mutta minä välitän. En vihaa teitä, mutta itseäni kyllä. Tuntuu pahalta satuttaa teitä. Mutta mitä ikinä teenkin, en voi sille mitään. Rakkaat, olisi parasta, jos voisin täysin vetäytyä maailmastanne.

Haluaisin lopettaa tämän salailun, peittelyn, välttelyn, tekonaurun ja ruuan kantamisen roskikseen. Mutten pysty. Antakaa anteeksi.

En osaaa päästää irti. Tiedän, että joskus minulla oli mahdollisuus kääntyä takaisin. En kääntynyt, ja nyt minulla ei ole. Ne luulevat, että minulla menee nyt niin hyvin. Näytän ehkä terveeltä joo, mutta onneksi ne eivät näe sisälle. Näytän paremmalta ja vanhat vaatteet pysyvät päällä. Mutta hyvät ystäväni, mitä luulette tapahtuvan, kun koulu alkaa? Alkaa uusi vuosi täydellisyyden tavoittelua, nälkää, kylmyyttä, väsymystä, itkua ja pelkoa. Mutta ne näkevät siitä vain murto-osan. Ne näkevät, että teen yli voimieni, mutteivät voi mitään! Ajatelkaa, ne voivat olla vaikka kuinka huolissaan, mutta niillä ei ole valtaa peilimaailmassa.

Yli viikon ajan olen vain ahminut. Mutta minulla on mennyt suht. hyvin. E:n kanssa olemme koheltaneet päivittäin, liftanneet Helsinkiin, vaihtaneet rekasta henkilöautoon moottoritiellä ja yöpyneet eduskuntatalon portailla. Elämä on maistunut seikkailulta. Olemme olleet suurimman osan ajasta yhdessä ja meillä on ollut mukavaa ja jännittävääkin.

Tänään söin aamiaiseksi tomaatteja ja punaherukoita. Ja sitten naksahti taas. Ahmin leipää kuin hullu ja oksensin myös kuin hullu. Tuntui, kuin tuon teon myötä olisi poistunut myös se elämänhalu. Jatkoin vielä leivällä ja pannukakulla. Voi, kuinka lupasin ja vannoin itselleni, ettei ikikä enää, ei ikinä! Ja taas minä kumarsin posliinijumalaa niin hartaasti. En vain osaa lopettaa. Joskus uskoin huomiseen, enää en jaksa.

Kun koulu alkaa, teidän niiden mitttailevan minua katseellaan. Onko se lihonut? Näyttääkö se väsyneeltä, puhuuko se sekavia? Onko se läsnä täällä vai niissa omissa maailmoissaan?

Minun piti olla tänään oikein ahkera fysiikan kanssa, mutta se tyssäsi siihen, etten löytänyt MAOLia. Että ärsyttää, en saanut kuin pari tehtävää tehtyä! Tämän kurssin päässä siintää ihana palkinto: englanninkielinen novellikokoelma. Se on sentään jo kaunokirjallisuutta. Suomenkieliseen en varmaan ehdi ikinä. Ehkä kirjoitusten jälkeen. Ja pääsykokeiden. No, ehkä joskus, jos elän vielä silloin.