Minä muistan tytön, pikku-Therrun, joka kuusivuotiaana ensimmäisen kerran kauhistui omaa lihavuuttaan. Hän katseli jalkojaan, jotka liian suurina levisivät esikoulun tuolille ja vihasi niitä. Silloin pikku-Therru tahtoi olla laihempi.
Hän tiesi, että voi lihottaa. Niinpä voita piti syödä vähemmän. Muihin konkreettisiin toimiin tuo havainto ei vielä silloin johtanut.
Todellinen temppuilu ruuan kanssa alkoi vasta yläasteella. Kouluruoka jäi yhä useammin syömättä, mutta karkkia meni. Paino kuitenkin putosi hieman. Lukion ensimmäisellä putosi hieman lisää. Reilu kaksi vuotta sitten aloin oksentaa. Silloin en tajunnut, mihin se johtaa. Yhä edelleen mietin, miksen lopettanut silloin, kun olisin vielä voinut.
Minulle on suuri merkitys sillä, että joku ymmärtää.
VastaaPoistaKyllä, minä annan auttaa, mutta en tahdo kuormittaa muita kuin korkeintaan ammattiauttajia. Onneksi olenkin siinä piirissä mukana.
Ehkä suurin merkitys on omalla motivaatiolla. Olen vain vähän umpikujassa - tahtoisin löytää onnen, mutta kuten kirjoitettu...
Sinullapa juontaa kaukaa tuo kriittisyys itseä kohtaan. Kamalaa, että normaali lapsenpyöreyskin aiheuttaa tuollaisia tunteita - aikana, jolloin ei pitäisi edes ajatella mokomaa.
Ehkä se on niinkin. Kuinka toivoisinkaan, etten koskaan joutuisi aiheuttamaan mitään tuskaa kenellekään läheiselleni.
VastaaPoistaTahtoisin olla sellainen "tavallinen ystävä", jonka kanssa voi mennä jäätelölle tai vaikka rannalle, ei sellainen jota joutuu pelastamaan tuskan illoista tai herättelemään todellisuuteen.