Junassa

onneksi toimii netti. Kotiin en vielä saanut, mikä on erittäin turhauttavaa. Tarvitsen nettiä kipeästi opiskeluissani.

Yksin asuminen on jännää. En ole vielä laihtunut paljoa, vain pari kiloa. Vielä ehtii. Se kyllä mietityttää, että jos en syö ruokaa, pelkään, että ajatteluni kärsii siitä. Pelkään, että kehoni alkaa käyttää aivojani ravinnokseen, mokoma ahne peto!

On kuitenkin ihanaa, kun kukaan ei ihmettele kaappieni sisältöä tai kysy, olenko syönyt. Kukaan ei tiedä, että kaapeissani on kuivattua sientä, raejuustoa, tomaattia, ananasta, näkkileipää ja koiranruokaa. Olen todennut, että on kaikin puolin tehokasta ja taloudellista, kun kaapeissa on vain tylsää ruokaa. En minä kaurapuuroa ilokseni syö. Keitän sitä vasta, kun on ihan kunnolla nälkä, eikä sitä edes pysty syömään paljoa kerralla. Vähän sama on näkkärin kanssa, kun ei ole mitään päälle laitettavaa.

Yksin asumisessa on huonotkin puolensa. Kukaan ei siivoa, kun olen poissa. Kukaan ei ulkoiluta koiraa. Koira, niin rakas kuin se minulle onkin, on kuitenkin melko yksipuolista juttuseuraa. Alan käydä ihan höperöksi siellä. Olen kyllä pintapuolisesti tutustunut muutamaan kanssaopiskelijaan, mutta yhtään ystävää minulla ei tässä kaupungissa vielä ole. Ei opiskelutovereissani mitään vikaa sinänsä ole, mutten ole löytänyt ketään, kenen kanssa viitsisin vapaa-aikaani viettää.

Eikä sitä vapaa-aikaa nyt mitenkän liikaa ole. En tajua, millä ajalla saisin kaikki koulutehtävät tehtyä. Minun pitäisi laskea tuntitolkulla päivässä, enkä sittenkään ehtisi. En tiedä, miten muut sen tekevät. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, kun en selviä opiskelusta tämän paremmin. Inhoan itseäni.

Toivokaa minulle enemmän älyä ja vähemmän lihallista heikkoutta.