Sometimes

 Suuttumus, ahdistus, pettymys, häpeä, epätoivo. Kamala päivä.

Maanantai-iltana puoli kymmenen aikaan kerään itseni ja kultaisen Negan kannustaessa soitan yhden elämäni vaikeimmista puheluista. Musta tuntuu, että mä tarviin apua. Täti ehdottaa ensiapua, mutta tilanne ei ole niin akuutti. Ennemminkin ennaltaehkäisevä apu olisi tarpeen ennen kuin mitään kamalaa sattuu. Olisin saanut ajan jo tiistaille, mutta olin menossa opiskelukaupunkiin piparilipulla katsomaan Tammea ja Pähkinää, niin sain ajan tälle päivälle.

Siihen asti kaikki meni hyvin, siitä eteenpäin ei. Herään nukuttuani liian vähän töiden jälkeen, kiidän arvauskeskukseen. Odotan yli puoli tuntia omaa puolen tunnin aikaani sairaanhoitajalle, kunnes joku tulee kertomaan, ettei se ole paikalla. Minut ohjataan toiselle käytävälle odottamaan lisää. Lopulta minut ottaa vastaan päivystävä hoitaja, joka on juuri niin idiootti ja kamala kuin vain voi olla. Lisäksi läsnä on kaksi harjoittelijaa. Avaudupa siinä sitten, kun yksi kyselee että paljonko paino on nyt laskenut, ai et tiedä (oikeasti se ei ole laskenut yhtään vaan noussut kai), no tuossa on vaaka niin voidaan katsoa, ja kaksi istuu siinä tuijottamassa minun lihavaa olemustani. Lopulta saan huomiseksi ajan omalääkärille, heti aamusta tietenkin. Nukun sitten joskus ja jouluna, paitsi etten silloinkaan.

Päivällä siihen kamalaan työhön, illalla kotiin väsyneenä ja vieläkin vihaisena. Vähän myöhemmin illalla silmieni edessä liukuvat kaikki ne ihmiset, jotka olen pettänyt. Oliivisilmäinen täti, kuvaajatyttö, Tammi, E, K, Muusa (vaikkei hän tiedäkään mitään), te kaikki pienet rakkaat. Peilistä katsoo takaisin verisiä klimppejä syljeksivä tyttö, jonka silmät ovat uupumuksesta ja häpeästä punaiset ja turvonneet, posket pulleat ja kämmenselässä punaiset läikät. Anteeksi.

Olen ollut molemmat vapaayöni töissä, tehnyt lisätyötä, ottanut yhden jännittävän yksittäisen lisätyökeikan tammikuulle, olen laskenut päiviä seuraaviin vapaaöihin ja mennyt laskuissa sekaisin. Ohjelmaa on taas aamusta iltaan ja jossain välissä pitäisi käydä katsomassa Violettaa lataamossa. Niin ja jossain välissä pitäisi kuulemma nukkuakin, mutta

Joskus me hypätään tyhjään

Remind me the story that I won't get insane

Tuulta ja sadetta toisessa maassa, siellä kaukana, missä E on. Viinaa, olutta, shotteja, viskiä punkkua kukkaa kaikkea sekaisin, rakoille tampatut jalat, värivalot ja revenneet sukkahousut, hameen alta pois työnnettävät kädet, mahaa ja kylkiä tunnustelevat kädet, ne katseet ja kaikki ne ympärillä tamppaavat jalat korkokengissä, saappaissa, lenkkareissa, maihareissa.

Toipumiseen menee vielä aikaa, mutta pian koittaa paluu töihin. Olenkin jo kaivannut sitä, on ollut ikävä synnyinkaupungin yöhön pää selvänä, niihin portaisiin ja kadunkulmiin, joissa aluksi meinasin mennä aina harhaan.

Tämä on taas niitä päiviä, että unohdan aamiaisen ja lounaan, päivällinen tuntuu ajatuksena vastenmieliseltä, mutta päätän syödä näkkäriä sulatejuustolla ja suolakurkulla, koska jotain on syötävä. En vain ole vielä saanut kaivettua näkkäripakettia kaapista, koitan lykätä sitä aina hetkellä eteenpäin vaikka tiedän, että se on ennemmin tai myöhemmin edessä ja että se käy hetki hetkeltä vaikeammaksi.

Hands of time

Kiitos, pienet pääskyseni. Minä selvisin, terät pysyivät rasiassaan, en edes avannut sitä, ruoka jäi kehoani ravitsemaan eikä lenkkipolku vienyt liian kauas kotoa. Minä voitin taas.

Ahdistusperjantain jälkeen koitti lauantai, joka oli onnea täynnä. Kävin ensin äidillä, mistä kipaisin kodin kautta vain vaihtaakseni vaatteet, suuntasin katsomaan burleskia. Kuinka upeaa se olikaan! Pari tuntia viekottelevia naisvartaloita, kaksi lonkeroa, verkkosukkahousuja, sukkanauhoja, korsetteja ja mitä kauneimpia vintagemekkoja. Minullakin oli kaunista päällä, oli valkoiset sukkahousut joissa oli mustia pilkkuja, lyhyt tyllihame, musta läpinäkyvä pitsipaita, jonka alla ihan uudet ja ihanat mustat rintsikat sekä päässä suuri punainen rusetti ja huulissa punaa. Enkä minä ollut liian lihava.

Burleskin jälkeen lähdin suoraan toiseen paikkaan, Hämeenlinnaan, katsomaan Stratovariusta, joka saa aina kasvolihakset kipeäksi hymyilystä, äänen käheäksi ja kuulon pois. Matkalla söin karkkia ja sipsiä, eikä sekään ahdistanut. En syönyt liikaa mutta tarpeeksi kuitenkin. Sopivasti. Bändi oli taas upea. Pääsin eturiviin, laitoin kyynärpäät lavan reunalle ja nautin. Se on aina silkkaa onnea, niitä elämän täydellisiä hetkiä, jollon mikään ei voisi olla paremmin. Ehkä näytin janoiselta, kun laulaja kävi antamassa vesipullonsa minulle. Lopuksi basisti, se jumalattoman komea basisti, irrotti lattiasta biisilistan ja antoi minulle, kun pyysin, eikä hymyni hyytynyt vielä silloinkaan, kun koitin poistaa vedenkestäviä meikkejäni aamun hämärinä tunteina.

 

Tänään nukuin taas pitkälle iltapäivään, kuinka mukavaa se onkaan varsinkin rankan työyön jälkeen, enkä edes jaksanut siivota, vaikka Nega Polaris oli tulossa käymään. Mutta ehkäpä minun ei niin tarvitse siivotakaan Negaa varten. Vieraita varten siivotaan, ei ystäviä.

Elämä ei ole täydellistä, mutta hyvää kuitenkin, juuri sellaista kuin sen kuuluu ollakin. Vähän vuoristorataa, suuria tunteita, se on kermaa sosekeitossa ja voita leivän päällä, kaupungin kauneimman naisen meikkiä valkoisessa rusetissani sieltä kolmen viikon takaa, se on vatsaa kutkuttavia sähköposteja ja äärimmäisiä suorituksia töissä. Se tuntuu joltain, paljon kaikelta, ja juuri niin sen kuuluukin olla.

Polvillaan

Ahdistaa niin paljon etten osaa kertoa. Teen kaikkeni pitääkseni terät rasiassaan ja ruuat mahassa, pinnalla pysyminen vie kaikki voimat. Itkettää ja rintaa puristaa liikaa, että kestäisin mutta mun on vain kestettävä. Enkä mä tiedä, mistä se tulee.

Tuhat ja yksi

Joskus se ahdistus sieltä ryömii kuitenkin, kiipeilee ihollani kuin tuhat hämähäkkiä. Yhtäkkiä tekee mieli lähteä töihin tyhjällä vatsalla, harmaus tummentaa sitä iloa, jonka olen löytänyt enkä ihan joka hetki uskalla luottaa niihin sanoihin, jotka hämmentyneenä kuiskattunakin kuulostivat niin kauniilta.

Olen ajanut itseni sellaisiin univelkoihin, ettei sitä kuitata muutamassa päivässä. Joskus itkettää silkasta väsymyksestä, mutta onneksi minä tiedän, että uni parantaa. Että tämä ahdistus helpottaa, kun herään huomenna virkeänä nukuttuani riittävästi töiden jälkeen. Tai oikeastaan se helpottaa jo töissä, kun katulamppujen luonnottoman oranssi valo kajastaa sieluuni asti ja tekee varjoista vähemmän tyhjiä, kun nikat kipeytyvät kymmenistä rappukäytävistä ja sormenpäitä pistelee, koska ne on pidettävä paljaana, kun jynssään turhaan painomustetta irti käsistäni. Silloin se jo helpottaa ja minun on taas hyvä olla.

Minä olen kuitenkin päättänyt hymyillä. Minä syön ennen töitä ja töiden jälkeen, eivätkä sormet edes etsi tietään kurkkuun. Vaikka maha tuntuu liian isolta ja reidet lyllyvät kuvottavina, ne ovat kuitenkin minun omani, ne ainoat, jotka minulla on, ja ne palvelevat minua hyvin. Ja minä tiedän myös, että ne ovat juuri sellaiset kuin kuluukin, lukuunottamatta niitä salaisuuksia, jotka olen kirjoittanut iholleni. Ja ehkä nekin kuuluvat.

Minä olen kulkenut jo niin pitkälle, etten anna minkään, en minkään työntää minua takaisin. Minä hymyilen maailmalle ja se hymyilee minulle takaisin.

Eikä me palata koskaan

Olen unohtanut muutamat ateriat vaikkei pitäisi, ihan oikeasti unohtanut. Vastapainoksi olen maistanut pulla- ja kakkutaikinaa, nuollut sähkövatkaimen vispilät, syönyt kermakakkua ja laittanut juustoa näkkärin päälle miettimättä asiaa sen kummemmin.

Olen tanssinut työkavereiden, esimiesten ja monien muiden kanssa, ja olen varma, että koko sali on nähnyt, mitä minulla on hameen alla. Olen keinuttanut lanteita, pyörinyt, pyörinyt pyörinyt monine alushameineni, jättänyt vastaanottamatta monia yhteystietoja ja jättänyt antamatta vielä useampia. Olen saanut suudelmia poskille, kaulaan, pilkullisten sukkahousujen peittämälle jalkapöydälle. Olen tanssinut lattialla ja korokkeella lasinsirujen keskellä. Olen suudellut kaupungin kauneinta naista, tarjonnut hänelle juomaa, olen tanssittanut häntä ja suudellut jälleen, eikä elämä olisi voinut olla täydellisempää, vaikka jalat ovat niin kipeät, että itkettää.

Meillä oli kukkatennarit ja hiekkaa hiuksissa

Tiistaina oli työterveystarkastus ja huumetesti, sillä työnantajani vaatii todistusta työterveydestä sekä negatiivista tulosta huumetestistä, jotta työsuhde jatkuu. Näin siis kaikilla pidempään määräaikaiseen tai vakituiseen työsuhteeseen tulevilla. Tiedän, että mitään luvattomia aineita minusta ei löydy, ei millään, siitä olen pitänyt huolta, mutta myös luvalliset lääkeaineet voivat aiheuttaa positiivisen tuloksen, mikäli en ole kertonut käyttäneeni niitä kahden viime viikon aikana. Mietin kuumeisesti, olenko käyttänyt mitään muuta kuin ibumaxia, enkä keksi mitään. Työterveyshoitaja on varsin asiallinen, jopa vähän pelottavissa määrin, enkä osaa lukea sitä yhtään. En tiedä, katsooko se minun soveltuvan työhön. Se huomautti hyvin napakasti painosta Tää paino ei saa sitten yhtään ainakaan laskea. Tiedän, mutta täti hyvä, se on normaali! Lisäksi verenpaine oli hieman koholla, minkä vuoksi sain uuden ajan ensi kuulle.

Mikäli en saa puoltavaa todistusta työterveydestä, en tiedä, mitä teen. Lopetan varmaan syömisen. Koska sitten minulla ei ole mitään pysyvää, mitään elämää rytmittävää eikä mitään, millä maksan vuokran. Ja se häpeä, ei varmaan tarvitse haaveilla samoista töistä enää, mikäli joutuisin nyt lopettamaan koeajalla. Minulla on mennyt nyt ihan älyttömän hyvin, olen saanut lopetettua oksentelun ja paastot, hysteriakohtaukset kaupassa ja isoimmat läskiahdistukset. En varsinaisesti pidä vartalostani, mutta se ei ole mielessäni päälimmäisenä. Minä kestän tämän kyllä, kun minulla on syy kestää. Älkää viekö minulta sitä syytä. Juuri nyt minä osaan arvostaa vartaloani, sitä että se toimii juuri niin kuin sen pitää, se kestää ja selviytyy, minä voin luottaa siihen. En siis pidä sen muodosta ja koosta, mutta sen käyttöominaisuudet ovat nyt ne tärkeimmät, ja ne ovat paremmat kuin varmaan vuosiin. Tämä työ lisää minun hyvinvointiani hyvin paljon.

En tiedä, koska saan varmuuden. Huumetestin tulokset saan seuraavalla käynnillä parin viikon päästä, toivottavasti myös saan sen todistuksen, että voin jatkaa. Sillä sitten minä voin luottaa siihen, että työt jatkuvat niin pitkään kuin haluan, ja silloin minä tiedän, että tulevaisuus on täynnä mahdollisuuksia.

Kaupunkini kauneus

Synnyinkaupunki lokakuussa, noin viikko sitten ja vähän sen jälkeen. Tunnistakoon ken tunistaa.
Tämä kaupunki on nähnyt minun kasvavan, pienenevän ja kasvavan jälleen.

Sen katujen asfaltille minun raitani ovat itkeneet punaisia pisaroita,

sen puistot ja pienet kujat ovat todistaneet tuskaa ja nautintoa,

siellä on kuitenkin koettu

ne suurimmat seikkailut.

Maailman paras pyörä.

Kuiskaa minulle aurinko

Lenkillä koiran kanssa hyvä olo kuplii kevyesti tuolla sisällä. Välillä on vaikea uskoa, että todella asun täällä, tällä ihanalla alueella. Pienet tutkimusretket lähiympäristöön saavat pienen hymyn huulille, ja vähän aikaa taas minun on hyvä olla.

Ei elämä ole täydellistä, mutta tuskin se koskaan voi ollakaan. Moni asia menee edelleen päin vittua, mutta olen jopa hieman onnellinen. Huominen ei ahdista juurikaan, ja vaikka hetkittäin mieli on musta ja tahmea, se menee yleensä ohi. Perusasiat ovat kai kunnossa: minulla on ihana koira, kiva asunto upealla alueella ja kuitenkin aika lähellä keskustaa, minulla on työ, josta pidän. Vaikka varmaa työtä on vasta kaksi viikkoa tiedossa, niin luotan vakaasti siihen, että talvilomalistojen tultua tekemistä riittää, kun minulle kerran niin luvattiin. Olen jopa innoissani tästä työstä, eikä se ahdista ollenkaan kuten vielä pari vuotta sitten. Olen saanut uusia haasteita, ja asemani esimiesten silmissä näyttäisi nousseen. Pidän esimiehistäni ja rekrystä, ja se tunne, että on oikeasti hyödyllinen, on itse asiassa aika mukava.

Vaikka läskit ahdistavatkin, niin enimmäkseen pystyn kuitenkin elämään sen tunteen kanssa. Se ei ole ylivoimainen, ja tiedän, etten ehkä olisi parhaimmillani tässä työssä kahdeksan kiloa kevyempänä. Sitä paitsi olen saanut painon pieneen ja hitaaseen laskuun. Vauhti on turvallisen hidas, ja tämä peli tuntuu kerrankin olevan minun hallinnassani. Uskon, ettei sen tällä kertaa tarvitse mennä yli, että voin säilyttää työkykyni ja oppia ehkä jopa sietämään fyysistä itseäni ainakin siinä määrin, ettei elämä ole pilalla jokaisesta ylimääräisestä suupalasta.

Välillä pelottaa, että putoan, että kaikki kaatuu taas ja tämä peli vie minut mennessään liian syvälle. Pelkään, että tulevaisuus mustuu, että jääkaapin kutsu käy voittamattomaksi, terästä tulee ainoa ystävä ja menetän otteeni kaikkeen hyvään. Mutta nyt kun asiat ovat paremmin, aion nauttia siitä ja pitää kynsin ja hampain kiinni elämästä, jota en tahdo menettää.

Tämmöinen kaveri tuli vastaan viime viikolla.

Eikä kukaan huomaa

Tavarat ovat pikku hiljaa löytäneet paikoilleen, koti näyttää yhä enemmän minun kodiltani. Taulut vielä puuttuvat seiniltä, vanhojentanssiparini maalaamat muotokuvat minusta, ne kaksi, jotka oikeasti voin laittaa esille. Ja toisessa niistä näytän enemmän itseltäni kuin silmin voi nähdä. Vaikkei nenän muoto ehkä ole tarkka eikä silmien väli täsmällinen, sieltä kaiken takaa löytyy se minä, joka silloin olin, eikä elämä silloin ollut helppoa, ei. Kauan sitten lahjaksi saamani hevostaulu, sukulaistytön maalaama ja oudon rauhoittava, sillä on niin lempeät silmät. Äidin ottama valokuvasuurennos koirastani rikkinäisin siivin, pari tassua paketissa ja kauluri kaulassa, ilman sitä koti ei ole koti.

Päivisin epätoivo ryömii hiljaa iholle, työtää suolaisia kyyneleitä silmistä poskille ja tummentaa syysauringon harmaaksi. Väsymyksestä harhaisena ja usein nälkäisenä lähden vaeltelemaan kaduille rauhoitaakseni itseäni ja liikkuakseni edes vähän. Parhaina päivinä työn ja pienten vaelteluideni yhteiskulutus liikkuu 1500 kalorin paikkeilla, mutta minä pysyn yhtä lihavana kuin eilen ja toissapäivänä, eikä se suotu muuttumaan, vaikka annan nälän tehdä välillä kipeää.

Hengissä säilyminen vie yllättävän paljon voimia, mutta joka ilta huomaan selvinneeni yhdestä päivästä, eikä huominen aina ahdista liikaa.

die Haut

Poljen yhä kylmenevissä öissä enää neljä kertaa, ja sitten ehkä lisää, jos. Jos on pakko, jos saan, jos voin. Jos onnistaa ja on paska onni. Tuuli meinaa kaataa sillalla minut ja pyörän, korvat ovat jäässä ja sormet myös, mutta pian hiki virtaa ja jalat huutavat hallelujaa rappukäytävissä.

Päivisin käyn tuijottamassa verkkopankissa tilin saldoa euro neljäkymmentäkuusi senttiä, eikä se siitä tuijottamalla muutu. Lompakon viisisenttinen ei liioin kasva, vaikka kuinka sitä hypistelen. Tiedän, että rahaa on tulossa, mutta palkka vasta parin viikon päästä, ja vuokra pitää maksaa ennen sitä. Eikä se välttämättä edes kattaisi koko vuokraa. Kelastakin tulee joskus, mutta koska ja minkä verran. Eilen jo nöyrryin sen verran, että lainasin äidiltä viisi euroa, enkä enempää lainaa.

Aamulla töiden jälkeen näen unta, että Africa on luonani täällä synnyinkaupungissani, minun kaupungissani. Kahlaamme keltaisissa ja punaisissa vaahteranlehdissä kadulla, minä kannan Africaa harteillani ja vähän myöhemmin hän minua ja meillä on oikein mukavaa. Siellä ovat myös Nuppu ja tämän tyttöystävä, ja uni päättyy jopa uneksi harvinaisen kummallisesti. Herätessäni hymyilen vielä hetken, sillä unissa kaikki on toisin.

En ole vielä kertaakaan oksentanut tai maalannut itseeni raitoja uudessa kodissani.

Panthera tigris altaica

Viime viikolla päätin kuitenkin käydä näyttämässä haavaa terveyskeskuksessa. Ommellahan se tosiaan olisi pitänyt, mutta se oli jo myöhäistä. Hetken aikaa hoitaja harkitsi vielä, että jos sen leikkaisi uudelleen tuoreeksi ja ompelisi sitten, mutta päätyi lopulta vain paketoimaan ja antamaan minulle mukaan ohjeet ja paketointitarvikkeet mukaan.

Mistäs se haava on tullu?

Tässä ei nyt taida enää mennä mitkään selitykset läpi? (näytän haavan valmiiksi arpisessa ja haavaisessa paikassa)

Joo ei mene. Oot siis tehnyt sen itse. Millä sä sen teit?

Lopuksi se halusi keskustella. Vietin sitten 50 minuuttia terveyskeskuksen päivystysajalla jutellen sairaanhoitajan kanssa. Maihareiden kärjet kävivät harvinaisen tutuiksi, jokainen naarmu ja kuluma, jokainen sauma ja taite. Hoitaja oli tosi mukava, ja oli jotenkin helpottavaa purkaa vähän taakkaa, raottaa verhoja hieman ja näyttää jollekulle, kuinka paljon minuun sattuu. Ilman häpeää tai tunnetta siitä, että satutan ja rikon toista ihmistä olemalla minä ja kertomalla edes osan totuudesta. Tilannetta helpotti vielä se, että tiedän, etten näe sitä ihmistä enää koskaan. Olen jo muuttanut toiseen kaupunkiin, tosen kaupungin terveydenhuollon piiriin. Se kyllä toivoi, että hakisin täällä apua. Saa nähdä.

Muutto sujui yllättävän hyvin, vaikka Tammi tekikin oharit, koska sillä oli krapula. Kultainen Nega tuli kanssani siivoamaan ensin uuden asunnon ja juomaan muuttokaljat tyjällä lattialla ja sitten muuttopäivänäkin tuli avuksi ja otti miehensä mukaan. Heistä oli iso apu, enkä unohda sitä.

Uusi kotini on aika mukava ja kaunis, ja se tuntuu jo kodilta. Parketti on naarmuinen eikä jääkaapissa ole valoa, mutta muuten tämä on hyväkuntoinen ja ihana. Kotini ainoa peili on vessan peiliovisessa kaapissa, joten minun ei tarvitse pelätä ja vihata heijastustani aamusta iltaan ja illasta aamuun, tuntea vihan ryöppyävän sisälläni peilikuvani edessä aina, kun koitan pusertua ovesta ulos. Ja ensimmäistä kertaa ikinä asun hyvämaineisella ja kauniilla alueella. Ehkä minä täällä pystyisin rakentamaan itselleni elämän, joka kantaa?

Töissä on rankkaa ja paljon uutta, vaikka työ onkin tuttua. Keskusta-alueella postiluukkujen kirjo on valtava, hissit ovat kovin erilaisia ja sisäpihaseikkailut jännittäviä. Puoli kahdelta yöllä haen pyörän varastosta ja poljen yöhön, joka ei ole pimeä eikä hiljainen, sen kulkijat eivät enää ole siilejä ja kissoja, vaan keskustan varjoja ja humalaisia juhlijoita, kulkureita ja pullonkerääjiä, ja se on maailma johon kuulun.

Pyöräillessä viimeviikkoinen raita hankaa satulaan ja aamuisin poistan värjäytyneen kääreen sen päältä toivoen, että se ehtii edes hieman parantua ennen seuraavaa yötä. Jos jotain opin, niin sen, että sellaiseen paikkaan ei kannata maalata raitoja, jos haluaa niiden ikinä paranevan. Haluaisin sanoa, että olen oppinut sen, ettei raitoja ylipäätään pidä tehdä, mutta se olisi vale. Vaikkei elämä juuri nyt ole täyttä paskaa, niin olen minä aika tyhjän päällä ja monesti myös ahdistunut. Valtavan kuvottava ruhoni lietsoo vihaa ihan jokainen päivä, ja kokemuksesta tiedän, että joku päivä maljani vuotaa jälleen yli.

Hulluuskertomus

Musta tuntuu että mä kuolen vielä näihin ylilyönteihini, loistaviin ideoihin ja haavoihin, jotka ei suostu meneen umpeen. Joku kerta se menee vielä liian syvälle, ehkä vahingossakin. Olen taas alkanut oikeasti tajuta, että tarvitsen apua, en selviä tästä itse, en yksin. En kuitenkaan vain osaa uskoa, että ne pystyisivät auttamaan, eivät ne voi pyyhkiä näitä ajatuksia ja tunteita pois, tätä pimeyttä ja sairasta mieltä, joka on armoton ja ailahtelevainen. Tiedän, että heti muuton jälkeen pitäisi hakea apua synnyinkaupungissa, mutta en minä osaa, en kehtaa, en uskalla. Ei kukaan voi pitää mua kädestä kiinni väkisin.

Ei mennyt eilinen Tammella käynti ihan suunnitelmien mukaan, ja muutenkin poltan siltoja edestä ja takaa ja altani. Eristäytymiseni on kaikkien etu. Minun pitää kadota kokonaan.

Olisi ehkä pitänyt käydä tikkauttamassa eilen mutten mennyt, eikä enää voi. Haen lisää laastaria ja puen mustaa ylleni, vaihdan lakanat ja pikkarit herättyäni verilammikosta ja tiedän, ettei yksikään sielu täällä panisi mua tällaisena.

Pitkästä aikaa pelästyin oikeasti itseäni, humalaista hulluuttani ja tajusin, että tää tappaa mut tavalla tai toisella, enkä mä vielä oikeasti halua kuolla, en edes vahingossa. Pelko kietoo kyntensä kylkiluiden lomaan kuin ristityt kädet ja yö valuu pieninä puroina ikkunasta sisään ja täyttää sielun, ja mä tiedän, että yö voi olla ikuinen. Minä kasvan yhä enemmän kieroon sisältä ja ulkoa enkä enää ole muuta kuin hulluuteni, jota ei voi parantaa.

Mä kai tarttisin apua mut mä en voi.

Rosenrot

Tänään saivat alkunsa ehkä leveimmiksi kehittyvät raitani, eivät pisimmät onneksi. Yhden pohjalla näkyy alla kulkevan verisuonen seinämä - luojan kiitos se ei mennyt rikki, sillä en millään jaksaisi lähteä apteekkiin tai edes kauppaan hakemaan lisää paikkaustarvikkeita. Suihkun kuuma vesi hyväilee minua, terää ja raitoja, nilkoissa se on jo punaista. Vaikka se turruttaa, meinaan oksentaa kivusta, ja siinä menisi hukkaan aamiainen (raejuustoa, 160 kcal). En oksenna, tarkistan vain sen suonen, onhan se ehjä? Kaipa se on. Entä tuo tuossa vieressä, onko se toinen suoni, en ole varma, ei saa olla. Leikattava kangaslaastari saa luvan riittää tänään.

Tammi lupaa, että saan tulla sen luokse illalla, ja mieli vähän kevenee. En halua olla nyt yksin iltaa, valuttaa vaaleanpunaista vettä ja koittaa tuijottaa kaatuvia seiniä takaisin pystyyn. Vielä on huominen ilta paettavana yksinäisyyttä, mutten saa pyydettyä ketään, ei kukaan kuitenkaan halua olla kanssani.

Muuttoasiat ovat hieman selkiytyneet, ja tänään sain taas muistutuksen siitä, kuinka ihania ihmisiä minulla oikeasti on ympärilläni. Eikä minun ainakaan vielä tarvinnut sananmukaisesti panna itseäni töihin. Sain sähköpostia, kahden viikon sijaisuus vaihtelevilla piireillä, ja kylmiltään töihin tietysti. Se alkaa jo kesken muuton, mutta minulla ei ole varaa kieltäytyä. Enkä kai haluakaan. Täältä tullaan taas, kofeiinitabletit, puoli kahden herätykset ja iltaiset väsymysitkut.

Virvatulet

Epätoivo alkaa vallata tilaa vihalta, työntää sitä taka-alalle voimatta kuitenkaan poistaa sitä. Ei se koskaan poistu, se on osa minua. Osa minusta on silkkaa puhdasta tuhoavaa vihaa. Päivä päivältä ahdistun lisää. Muuttoapuun tarvitsisi enemmän kantajia, mutta kaikki ne ihmiseni, joita voisin pyytää, ovat vanhoja, jalka-, selkä-, tai nivelvaivaisia tai niin neitejä, ettei mikään älypuhelinta painavampi pysy kädessä. Olen riuduttanut ihmissuhteeni niin, ettei ole paljon niitä, joita voisin pyytää. Äiti tulee ja se on hyvä kantaja (minäkin olen), mutta kaksin se käy vähän rankaksi etenkin, kun uusi asunto on hissittömässä talossa ja tietysti kolmannessa kerroksessa.

Töitä ei ole vieläkään. Ja hakenut olen kyllä vaikka mitä. En saanut jakelusta oikeita ihmisiä kiinni puhelimitse, niin lähetin sähköpostia. Odotan vastausta. Jakamaan sitä varmaan on mentävä, että olisi edes jotain tuloja. Jos niillä on edes töitä minulle. Ei hitto, olisin valmis vaikka panemaan niitä, että saan töitä. Vaikka sitten jakajana. Tämän muuton jälkeen olen päälakeani myöten veloissa eikä tietoakaan siitä, koska pystyn maksamaan takaisin. Tai millä edes elän ja maksan vuokran, ruokin koiran ja teen ylipäätään mitään. Mutta koiran minä ruokin, se on tärkein. Parasta, mitä elämällä on ollut minulle antaa.

Selittäessäni isälle tänään, ettei minulla ole vieläkään tiedossa töitä, vaikka olen hakenut varmaan kymmeniä paikkoja, ääneni meinaa alkaa väristä ja pettää minut. Itku tekee tuloaan, se silkka epätoivon itku. Naamioin äänen yskäksi ja jatkan sitten puhumista ääni vakaana. Eikä isä huomaa mitään.

Mielen hämärtyessä ajatukset lipuvat taas syviin vesiin, ja vaikken minä ole aikoihin ollut pinnalla, niin se on aina pahinta iltaisin. Päässä pyörii sitkeä ajatus siitä, kuinka suuri helpotus kuolema oikeasti olisi. Ei olisi mitään, ei huolia rahasta, ei pelkoa, kipua, häpeää, vihaa, epätoivoa. Se loppuisi kaikki. Kuinka helppoa voisi olla mennä vain pois.

Mutta en minä tee sitä. Jossain tuolla kaukana on vielä pieni ja hento toive siitä, että elämässä on vielä jotain, minkä vuoksi haluan olla olemassa. Pieni salainen toive siitä, että avoin yliopisto riittää pitämään minut hengissä.

Tunteen yllättävät minut päivästä toiseen typeryydellään. En ymmärrä, mistä ne kaikki tulevat, ne tunteet ja kaipuu niihin tunteisiin. Tavallan kaipaan perhosia vatsaan ja hipaisuja niskassa, mutta tiedän myös, ettei jatkuva ihastumisen tunne oikeasti vie yhtään eteenpäin eikä korjaa kaikkea sitä, mikä on rikki. Järjellä tiedän, että tämä kaikki on naurettavaa, mutten vain voi mitään sille kaikelle, mikä kiemurtelee sisällä. Koitan vältellä kaikkia mahdollisia ihastumisen kohteita, en halua ihastua, en en en, vaikka salaa kaipaan sitä ihanaa tunnetta. Ja kun se on vain osa tätä pyörrettä. Itku meinaa tulla melkein joka tilanteessa, mutta kyyneleitäni näkee korkeintaan satunnainen vastaantulija lenkillä, jos sielläkään.

Joskus pimeyden turviin tajuntaan nousee aavistus niistä muistoista, jotka olen haudannut sinne kaikkein syvimmällä. Muistoja, jotka olen joskus käynyt läpi ja kuiskannut tuuleen ja työntänyt sitten kauas pois. Niissä kuvissa ja pienissä aavistuksissa ihmisillä ei ole enää kasvoja eikä tuoksua. Jostain sieltä se ulottaa lonkeronsa taas tähän paivään asti. Kaivan terän esiin ja katkaisen sen lonkerot ja suihkun lattialla on taas ruusuvettä.

Epätoivo ja ahdistus tekevät ilman sakeaksi hengittää ja vaikka yritän uskoa ja tietää että elämä kantaa, mä en vain osaa, en pysty. Musta tuntuu, etten selviä. mä en jaksa -

ja silti se kaikki vain jatkuu

Tiefe Wasser sind nicht still

Suihkun lattiakaivoon virtaava vesi on ruusunpunaista ja aika kaunista. Siihen se kauneus sitten rajoittuukin. Osa tuoreemmista raidoista ei ole suostunut asettumaan, ja parina yönä töissä virrannut hiki ja inhottavat housut varmistavat, etten hetkeksikään unohda. Kipu pitää hereillä ja valppaana. Ja herranjumala, kun erehdyn laittamaan housujen oikeaan taskuun puhelimen ja avaimet. Punaista, koholla olevaa, kosketusarkaa. Kipu ei ole ihan sietämätöntä, mutta se on lähes tauotonta. Raidat tarttuvat yhä uudestaan kiinni vaatteisiin, repeävät irti ja tarttuvat taas. Haluaisin voida luvata itselleni, etten tee sitä enää ikinä, mutten voi. En lupaa, en pysty. Ja minä olen ansainnut tämän, joka ikisen kivun väristyksen.

En minä ole uhri, eikä minulla ole oikeutta itsesääliin, vaikka välillä meinaan siihen vaipua. Minä olen se aktiivinen toimija, joka on koko ajan tehnyt valintoja. Kaikki vain meni vituiksi, eikä sattumalla ole siinä osuutta. Se olin minä. Minä paskoin elämäni ihan itse ja satutin siinä sivussa muitakin, vaikkei ollut tarkoitus.

Olen satuttanut liian montaa ihmistä liian paljon voidakseni antaa itselleni anteeksi.

Kuriton mieli yrittää kehitellä outoja tunteita aivan vääriä ihmisiä kohtaan. Yllättäviä ja kaikin  tavoin vääriä kohteita. Yritän kieltäytyä tuntemasta niitä, mutten pysty. Ehkä hyvä niin. Tunteet kuuluvat kokemukseen elämisestä, myös ne, jotka sattuvat. Välillä sitä vain kaipaisi niitäkin, jotka eivät sattuisi niin paljon.

Jos jotain hyvää täytyy sanoa, niin en ole oksentanut aikoihin. Olisi varmaan pitänyt, sanovat vaaka ja peili, mutta hampaat kiittävät ja lompakko myös.