Tavarat ovat pikku hiljaa löytäneet paikoilleen, koti näyttää yhä enemmän minun kodiltani. Taulut vielä puuttuvat seiniltä, vanhojentanssiparini maalaamat muotokuvat minusta, ne kaksi, jotka oikeasti voin laittaa esille. Ja toisessa niistä näytän enemmän itseltäni kuin silmin voi nähdä. Vaikkei nenän muoto ehkä ole tarkka eikä silmien väli täsmällinen, sieltä kaiken takaa löytyy se minä, joka silloin olin, eikä elämä silloin ollut helppoa, ei. Kauan sitten lahjaksi saamani hevostaulu, sukulaistytön maalaama ja oudon rauhoittava, sillä on niin lempeät silmät. Äidin ottama valokuvasuurennos koirastani rikkinäisin siivin, pari tassua paketissa ja kauluri kaulassa, ilman sitä koti ei ole koti.
Päivisin epätoivo ryömii hiljaa iholle, työtää suolaisia kyyneleitä silmistä poskille ja tummentaa syysauringon harmaaksi. Väsymyksestä harhaisena ja usein nälkäisenä lähden vaeltelemaan kaduille rauhoitaakseni itseäni ja liikkuakseni edes vähän. Parhaina päivinä työn ja pienten vaelteluideni yhteiskulutus liikkuu 1500 kalorin paikkeilla, mutta minä pysyn yhtä lihavana kuin eilen ja toissapäivänä, eikä se suotu muuttumaan, vaikka annan nälän tehdä välillä kipeää.
Hengissä säilyminen vie yllättävän paljon voimia, mutta joka ilta huomaan selvinneeni yhdestä päivästä, eikä huominen aina ahdista liikaa.
Omnia mea mecum porto.
VastaaPoista