Elän vapautta ja mahdollisuuksia, maistan hattaraa ja päästän sisällä pulppuavan nauruni ilmoille, ja se kaikki on aitoa ja rehellistä. Samanaikaisesti tunnen valtavaa ahdistusta suuresta koostani, jokaisesta saatanan lihotusta kilosta, joiden määrää en edes tiedä. Ahdistaa välillä jopa ne lihakset, joita elämä on jalkoihini tehnyt. Tunnen vihaa, vaikkei se ole ehkä yhtä polttavaa kuin vuosi sitten, tunnen häpeää ja kipua, painan pääni alas ja toivon, ettei kukaan katso. Tunnen iloa siitä, että olen viimein matkalla vapauteen ja samalla, enemmän kuin mitään muuta, minä haluan takaisin tuskaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ihana elämä <3
VastaaPoistaSyöminen on vaikea laji, etenkin kun on pitkään potenut näitä ongelmia. Mutta aika ja yrittäminen yhdessä sen oikean hoitopolun kanssa auttavat. Ei paraneminenkaan ole suoritus. Sä olet vetäny tosi hyvin nyt, jo se et pystyy pitämään ruuan sisällä on upea askel kohti parempaa. Hyvä sinä! Vapaus kuulostaa miljoona kertaa paremmalta kuin tuska, mutta kaipa sekin vetoaa ihanalla tuttuudellaan ja omalla kierolla turvallisuudellaan. Ja joskus on vain niin helvetin vaikea uskoa että ansaitsisi parempaa kuin sen syömishelvetin, mut se on kyllä suurin harha koskaan. Kaikki ansaitsee elämän.