Arsenikkia aamukahviin

Kipu on läsnä päivittäin. Se istuu sylissä, kun juon aamukahvia kolmelta iltapäivällä. Se viiltää alavatsaa, kun seison pysäkillä ja tuijotan lasittunein silmin tyhjyyteen, järsii nilkkoja ja saa minut haukkomaan henkeäni, kun nousen tunnin istumisen jälkeen siitä tuolista. Kipu hipsuttaa jalkapohjia ja kuuluu hengityksessä, jos osaa kuunnella. Olen jo aika tottunut sen seuraan, eivätkä ne näe sitä, jos en anna niiden nähdä.

Henkistä kipua ne näkevät vieläkin vähemmän. Kun astun maailmaan, asetan kasvoilleni naamion, joka suojelee niitä minulta. Ne saattavat nähdä minut hiljaisena tai puheliaana, joskus hieman epävakaanakin, mutta vain sen verran, että se tekee hahmostani ihan pikkuisen mielenkiintoisemman. Naamion taakse ne eivät näe, eikä sen taakse kätketty hukuttava mustuus pääse vyörymään niiden päälle. Voin riisua sen oikeastaan vain terapiassa. Uskallan, koska tiedän että se kestää eikä minun tarvitse suojella sitä siltä, mitä se näkee. Mutta sekin on kohta ohi. Tunnen jo sen tyhjyyden, vaikka jäljellä on vielä yksi käynti.

Yhä vielä minä hengitän tätä tunkkaista ilmaa. Unen kaltaiset hahmot hiipivät nurkissa väistäen katsetta. Kellon sekuntiviisari käy, tik tak, tik tak, vaikka aika on pysähtynyt ja huomista ei ole. Minä hengitän ja koitan olla halkeamatta.

Ei kai koskaan ole väärä aika juoda vielä yhtä mukillista kahvia? 

Kultaseni, älä koskaan rakastu muusaan

Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä minä olen vielä täällä. Olen ollut kadoksissa teiltä ja vähän kai muiltakin. Anteeksi. Ette arvaakaan, kuinka monta kertaa olen halunnut kirjoittaa teille, mutta en ole saanut mitään ulos. Vähän kuin yrittäisi huutaa, mutta ääntä ei tule.

Paljon näistä vuosista on kadoksissa itseltänikin. Niin monesta päivästä, kuukaudesta, vuodestakin, on vain sumuisia muistoja, jos niitäkään. Kaikesta ei ole muistijälkeä ollenkaan, ja välillä ihan tosissaan pohdin, mitä on tapahtunut. Yhä saattaa kadota kokonaisia päiviä, joista ei tallennu muistiin mitään, mutta nykyään harvemmin.

Jotkut asiat minussa ja elämässäni ovat muuttuneet paljonkin, mutta se pohjaton toivottomuus ei ole mennyt minnekään. Minä piilotan sen ja hymyilen, teen työni ja hoidan velvollisuuteni, ja silti tunnen syyllisyyttä siitä, miten vääränlainen ihminen olen. Joskus vain tuijotan tyhjyyteen, jota ne eivät näe. Sanon kiitos ja anteeksi, mutta kun kotiovi sulkeutuu takanani ja jään yksin, vajoan siihen tummanharmaaseen paksuun tahmaan, ahdistukseen ja kipuun. Joskus näen välähdyksiä muusta, jostakin kauniista ja hyvästä, mutta lopulta olen aina täällä. Kivun ympäröimänä ja vääränlaisena toivoen, että se jo loppuisi. Ihan liian usein en kuitenkaan jaksa enää edes välittää.

Koko olemassaolonsa ajan tämä blogi on ollut minulle hyvin tärkeä. Myös silloin, kun en ole saanut kirjoitettua. Kaikki vanhat kirjoitukset eivät kuitenkaan tuntuneet enää omilta, joten siivoilin vähän oikean reunan mappia ö ja poistelin sieltä jotain laadutonta kuraa. Annoin kuitenkin suurimman osan jäädä, kun ei kai sillä mitään väliä ole. Ei niitä enää kukaan lue.

Monet teistä ovat jo mennet pois. Useimmat seuraamistani blogeista on päivitetty viimeksi vuosia sitten. En voi olla miettimättä, miten niiden kirjoittajilla menee. Toivon, että paremmin. Minä olen kuitenkin vielä täällä, hei vaan, ainakin toistaiseksi. Tänään ja varmaan huomennakin.