Juostaan sumuun eikä palata

En minä vieläkään ole teitä unohtanut. Täällä minä yhä olen. Niin monetta kertaa tuijottamassa ruutua miettien, mitä ja miten kertoisin teille siitä, että olen. Olen aamukuuden heräävässä hetkessä, porttikongissa tupakalla ja ruuhkaratikan ikkunapaikalla. Olen juuri se hahmo katulampun valokeilan reunamilla, enkä mä välttämättä näe sua, vaikka katson suoraan.

Välillä on ollut niin lähellä, etten olisi. Silti olen. Saan hoitoa, joka kannattelee silloin, kun omat voimat ei meinaa riittää edes hengittämiseen. Vaikka olen niin vääränlainen, ne koittavat kovasti uskoa, että toivoa on. Itse en jaksa enää uskoa, en ole ikuisuuteen jaksanut. Saan lähetettä ja lääkettä ja uusia aikoja. Minut kutsuu huoneeseen se lääkäri, joka vuosia sitten piti mua hengissä, osin väkisin. Se on taas täällä. Pitämässä mua hengissä.

Perun terveysasemalle sovitun haavahoitoajan, vaikka sille saattaisi olla tarvetta. Viillän yhä rutiininomaisemmin. Siistejä, ohi ihon rasvakudokseen yltäviä haavoja, mutta vältän isommat suonet ja jänteet. Tiedän, että kivun kuuluisi pysäyttää, mutta se ei tee niin. Minä hengitän kipua sisään ja ulos eikä se enää määritä, mitä teen.

Kun katson eteenpäin, en näe kuin pimeyttä. Siellä ei ole mitään. Tulevaisuus on kuollut jo kauan sitten eikä sen maatuneista jäänteistä ole jäljellä edes hajua.  

Hengitän ulos huomista

Ensimmäinen kyynel karkaa jo matkalla kotiin, mutta se ei haittaa. Pahoinvoinnin aallot hyökyvät ylitseni, kun kävelen pysäkiltä kotiin, mutta tänäänkään minä en oksenna. Itku tulee äänekkäänä ja räkäisenä, kun suljen oven perässäni ja mä annan sen tulla. Itkun keskellä nauran ääneen ja lämpimästi, kun avaan E:n lähettämän kirjeen. Sen sisältö on maailman ihanin juuri sillä hetkellä.

Sisälläni on painostava tyhjyys. Ahdistus puristaa rintaa ja sen lomaan kietoutuu suru. Se ei silti tunnu väärältä, kaikki meni juuri niin kuin pitikin. Olo on epätodellinen ja vähän hämmentynyt, tunteet sekoittuvat toisiinsa ja täyttävät minut, eikä se tyhjyys silti mene pois.

Jossain siellä kaiken seassa on myös tyyneyttä ja rauhaa, tunnetta että kaikki on niin kuin pitääkin. Minä pääsin terapiaan tilanteessa, jossa sen saaminen oli äärimmäisen epätodennäköistä. Sain juuri oikeanlaista ja riittävää, eikä vastassa ollut mikään vatipäinen täti niin kuin etukäteen pelkäsin. Vastassa oli ihminen, johon saatoin luottaa ja joka näki minut. Todella näki ja kesti näkemänsä.

Kolmeen vuoteen minua ei ole tarvinnut pitää väkisin hengissä lukittujen ovien takana tai lamaannuttavan raskaalla lääkityksellä. Edes silloin, kun osuin terällä valtimoon, kerran vahingossa ja kerran tarkoituksella, en yrittänyt kuolla. Vaikka kirurgi on joutunut korjaamaan minua, jota olen itse rikkonut, vaikka olen satuttanut itseäni ehkä enemmän ja pahemmin kuin koko aiemman elämäni aikana yhteensä, minä en ole yrittänyt kuolla. Halunnut olen, mutta en yrittänyt.

Taistelen saadakseni syötyä lounaaksi kokoamani salaatin, koska tiedän, että seitsemän tuntia aiemmin syödyt hedelmät eivät riitä. Tunnen nälkää, mutta ihan kuin se olisi jossain kaukana eikä oikeastaan edes koskettaisi minua. Muistan ottaa aamulääkkeet kolmelta iltapäivällä, ja samalla nappaan aivan liian monetta päivää putkeen muutaman opamoxin, koska en halua olla hereillä ja hengittää.

Arsenikkia aamukahviin

Kipu on läsnä päivittäin. Se istuu sylissä, kun juon aamukahvia kolmelta iltapäivällä. Se viiltää alavatsaa, kun seison pysäkillä ja tuijotan lasittunein silmin tyhjyyteen, järsii nilkkoja ja saa minut haukkomaan henkeäni, kun nousen tunnin istumisen jälkeen siitä tuolista. Kipu hipsuttaa jalkapohjia ja kuuluu hengityksessä, jos osaa kuunnella. Olen jo aika tottunut sen seuraan, eivätkä ne näe sitä, jos en anna niiden nähdä.

Henkistä kipua ne näkevät vieläkin vähemmän. Kun astun maailmaan, asetan kasvoilleni naamion, joka suojelee niitä minulta. Ne saattavat nähdä minut hiljaisena tai puheliaana, joskus hieman epävakaanakin, mutta vain sen verran, että se tekee hahmostani ihan pikkuisen mielenkiintoisemman. Naamion taakse ne eivät näe, eikä sen taakse kätketty hukuttava mustuus pääse vyörymään niiden päälle. Voin riisua sen oikeastaan vain terapiassa. Uskallan, koska tiedän että se kestää eikä minun tarvitse suojella sitä siltä, mitä se näkee. Mutta sekin on kohta ohi. Tunnen jo sen tyhjyyden, vaikka jäljellä on vielä yksi käynti.

Yhä vielä minä hengitän tätä tunkkaista ilmaa. Unen kaltaiset hahmot hiipivät nurkissa väistäen katsetta. Kellon sekuntiviisari käy, tik tak, tik tak, vaikka aika on pysähtynyt ja huomista ei ole. Minä hengitän ja koitan olla halkeamatta.

Ei kai koskaan ole väärä aika juoda vielä yhtä mukillista kahvia? 

Kultaseni, älä koskaan rakastu muusaan

Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä minä olen vielä täällä. Olen ollut kadoksissa teiltä ja vähän kai muiltakin. Anteeksi. Ette arvaakaan, kuinka monta kertaa olen halunnut kirjoittaa teille, mutta en ole saanut mitään ulos. Vähän kuin yrittäisi huutaa, mutta ääntä ei tule.

Paljon näistä vuosista on kadoksissa itseltänikin. Niin monesta päivästä, kuukaudesta, vuodestakin, on vain sumuisia muistoja, jos niitäkään. Kaikesta ei ole muistijälkeä ollenkaan, ja välillä ihan tosissaan pohdin, mitä on tapahtunut. Yhä saattaa kadota kokonaisia päiviä, joista ei tallennu muistiin mitään, mutta nykyään harvemmin.

Jotkut asiat minussa ja elämässäni ovat muuttuneet paljonkin, mutta se pohjaton toivottomuus ei ole mennyt minnekään. Minä piilotan sen ja hymyilen, teen työni ja hoidan velvollisuuteni, ja silti tunnen syyllisyyttä siitä, miten vääränlainen ihminen olen. Joskus vain tuijotan tyhjyyteen, jota ne eivät näe. Sanon kiitos ja anteeksi, mutta kun kotiovi sulkeutuu takanani ja jään yksin, vajoan siihen tummanharmaaseen paksuun tahmaan, ahdistukseen ja kipuun. Joskus näen välähdyksiä muusta, jostakin kauniista ja hyvästä, mutta lopulta olen aina täällä. Kivun ympäröimänä ja vääränlaisena toivoen, että se jo loppuisi. Ihan liian usein en kuitenkaan jaksa enää edes välittää.

Koko olemassaolonsa ajan tämä blogi on ollut minulle hyvin tärkeä. Myös silloin, kun en ole saanut kirjoitettua. Kaikki vanhat kirjoitukset eivät kuitenkaan tuntuneet enää omilta, joten siivoilin vähän oikean reunan mappia ö ja poistelin sieltä jotain laadutonta kuraa. Annoin kuitenkin suurimman osan jäädä, kun ei kai sillä mitään väliä ole. Ei niitä enää kukaan lue.

Monet teistä ovat jo mennet pois. Useimmat seuraamistani blogeista on päivitetty viimeksi vuosia sitten. En voi olla miettimättä, miten niiden kirjoittajilla menee. Toivon, että paremmin. Minä olen kuitenkin vielä täällä, hei vaan, ainakin toistaiseksi. Tänään ja varmaan huomennakin.

Summeri pärähtää soimaan kaksikymmentä minuuttia ennen sovittua aikaa. Ne tulevat kotikäynnille enkä mä ole jaksanut siivota. Ei kiinnosta. Kaksi tyhjää tuolia olen niille raivannut ja se riittää. En pysty katsomaan niitä silmiin, vaan kyyhötän viltin alla sohvannurkassa ja olen puolustusasemissa. Ne soittaa ambulanssin ja virka-apupyynnön poliisille kun en suostu lähtemään M1-arvioon. Lanssihenkilöt koittavat puhuttaa minua ja ne toiset yrittää että jos pakkaisin jotain mukaan, mutta minä istun sohvannurkassa viltin alla. Lopulta minun on lähdettävä kuitenkin ja ne vievät minut ensiapuun.

Siellä ne raaputtavat vanhan haavan auki, koska se on niin syvä että pitää tikata, ja sitten ne kirjoittavat sen saatanan M1-lähetteen enkä mä voi mitään. Sairaalassa joudun kameravalvottuun huoneeseen jossa ei ole edes verhoja eikä pussilakanaa peitossa. Ne vievät tavarani pois ja kengätkin, koska niissä on nauhat. Tupakalla saan sentään käydä valvomatta, vaikka onhan sielläkin kamerat.

Niin vietän jälleen neljä päivää suljettujen ovien takana. Lähinnä makaan sängyssä ja kuuntelen musiikkia. Lopulta neljän päivän jälkeen niiden on pakko päästää minut pois. Lähden bussilla ja kotiudun sotkuiseen kämppääni. Seuraavana päivänä palaan töihin hymyilemään asiakkaille ja salaamaan vointini.

Veri valuu ämpäriin, jossa on mittaviivat. Se ei tyrehdy vaikka painan, ja siihen mennessä kun ambulanssi tulee, olen menettänyt litran verta. On vähän huono olo, mutta pääsen kävellen lanssiin. Saan painesiteen joka tuntuu pahalta jalassa mutta vuoto tyrehtyy sen avulla jossain vaiheessa. Ensiavussa ne ovat tylyjä ja kuulen hoitajien puhuvan rumasti therrusta, siitä viiltelijästä. Lääkäri ei kysy mitään ja puuduttaa päin vittua niin että meinaan oksentaa kivusta kun se ompelee. Lopulta kotiudun keskellä yötä muutamaa tikkiä rikkaampana ja olen niin väsynyt etten jaksa käydä edes tupakalla ennen nukkumaanmenoa.

Makaan sängyssä viikon, en jaksa käydä edes kaupassa vaikka ruoka loppuu. Äiti käy kerran kaupassa minulle kun sanon etten pysty. Terapiassa käyn ja kerran terveyskeskuksessa hakemassa muutaman tikin. Lääkäri ei sano sanaakaan minulle eikä edes katso minua, se vain ompelee hiljaisuudessa ja lähtee ovi paukahtaen pois. Hoitaja sen sijaan kyselee ja soittaa puhelun, jonka seurauksena akuuttipsykiatria soittaa kahtena päivänä ja hoitajat käyvät kotonani kerran ja soittavat toisena päivänä. Lääkäriaikaani aikaistetaan ja se on tänään. Onneksi videovastaanottona, niin se ei voi tehdä sitä saatanan äm ykköstä.

Huomenna töihin kaikkine viiltelyhaavoineni hymyilemään ja olemaan reipas. 

Lopulta yhdessä lääkärin kanssa tulemme siihen tulokseen, että reilu neljä viikkoa osastolla riittää. Reilu neljä viikkoa tahdosta riippumattomassa hoidossa. Punainen muovimatto ja sairaalakengät vaihtuvat pölyiseen parkettiin ja villasukkiin, ikuisuudelta tuntuvat päivät kahdeksan tunnin työpäiviin ja tyhjiin iltoihin, jolloin ahdistus hiipii hämärimmistä nurkista kohti valoa ja kohti minua.

Tuntuu hyvältä palata töihin ja samalla tiedän, ettei se ole kestävää, ei ikuista eikä varmaa. Toisena työpäivänä juon energiajuomaa ensimmäisen ja toisen päiväkahvin välissä eikä mikään vie tätä uupumusta pois. Minä poltan kynttilää molemmista päistä ja toivon ettei se lopu koskaan ja samalla odotan sen loppuvan pian, hyvin pian.

Kukaan ei tee täällä ruokaa, ei siivoa, ei vie roskia. Villakoirat hyppivät nilkoille eikä pyykkivuori pienene yhtään sillä, että suljen oven perässäni. Sysään likaisen lautasen vähän kauemmas uhkaavasti täyttyvällä pöydällä ja vihaan itseäni kaiken sen syömisen johdosta. Terät kirkuvat ja kilistelevät rasiassaan eikä edelliset ole vielä parantuneet, kun piirrän jälleen valuvia viivoja itseeni.

Joku päivä vielä menen liian syvälle.

Sairaalakenkien narina punaisella muovimatolla alkaa kuulostaa kotoisalta. Huomenna tulee kolme viikkoa osastolla. 

Maa on liukas, kuin muhkuraista peiliä, jonka pinnalla pyörii muutama yksinäinen hiekanjyvä, kun kävelen terveyskeskukseen hakemaan tikkejä. Lääkäri on kovin empaattinen, sillä on lämpimät ja kauniit silmät. Kandi ompelee huolella, siinä menee ainakin tunti. Lääkäri on huolissaan eikä lopulta uskalla päästää minua kotiin. Se tekee sen saatanan M1:n, enkä minä edes yritä karata. Se seisoo vessan ovella kun pissaan. 

Ja täällä sitä taas ollaan, osastolla jossa on lukitut ovet ja kettingillä seinään kiinnitetty sytkä. Sisällä vailla ulospääsyä eikä musta tunnu miltään. 

Aika kuluu kuolettavan hitaasti ensiavun odotustilassa. Ihmisten puhe soljuu ylitseni tasaisena virtana. Minuun ei edes satu, vaikka haava on suurempi kuin koskaan. 

Eräänä iltana töissä alan itkeä. Itken vuolaasti kaksi tuntia ja pomo istuu siinä metrin päässä minusta lattialla kuten minäkin. Itken pientä virhettä, jonka olen tehnyt. Itken sitä, kuinka uupunut olen tähän kaikkeen. Itken sitä että haluan kuolla. Itken tulevia päiviä ja menneitä. Itken räkä poskella eikä se lopu. Ensimmäistä kertaa kerron pomolle miten mulla oikeasti menee ja se on huolissaan, surullinen ja ehkä helpottunutkin. Pato on murtunut.

Lääkäri ompelee hiljaisuuden vallitessa. Ensin rasvakudosta ja lopulta sulkee haavan. Nilkkaa se ei puuduta, vaan ompelee ilman puudutetta. Se sattuu vähän, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä tunnen. Lopulta se kysy, yritinkö tappaa itseni. Ei, en yrittänyt.

Kaiken tämän keskelläkään en yrittänyt tappaa itseäni. 

Kun mikään ei ole mitään eikä millään olisi väliä jos ei olisi töitä. Ahdistus hiipii ovenraosta ja leviää lattialle kuin öljy eikä siihen astumista voi välttää. Terät kilisevät malttamattomina rasiassaan enkä voi olla kuulematta sitä. Kun millään ei ole mitään väliä.

Pakkanen puree nenänpäätä ja korvannipukoita kun jätän taakseni jälleen yhden uuvuttavan työpäivän. Ohut lumi narskuu kenkien alla, kun kävenlen ratikkapysäkiltä kotiin ja korkkaan kaljan. Jälleen yksi kuluttava työviikko takana ja loputtomasti edessä. Pöydällä laatikossa odottaa malttamattomana töistä saatu viinipullo, jonka juon ystävän kanssa huomenna, kun millään ei taas ole mitään väliä.

Illat ovat ovat pysähtyneitä ja se valuu ikkunankarmeista hiljaa lattialle. En jaksa välittää. Kukaan ei kuule kuiskauksiani kuitenkaan eikä happi riitä huutamiseen. Kuulokkeista pauhaava musiikki peittää kellon sekuntiviisarin äänen, tik tak, tik tak, mutta se ei katoa koskaan. En jaksa enää riuhtoa, en huutaa enkä huitoa. Ympärillä on vain tyhjyys joka ei täyty.

Lääkäri kertoo miettineensä joka viikko, miten minulla menee. En sano mitään, tuijotan lasittuneesti lattiaa mutta kuuntelen kyllä. Se kiinnittää huomion positiivisiin asioihin, joita minä en enää näe, en ole aikoihin nähnyt. Lääkkeen annosta nostetaan ja soittoaika sitten joskus. Vuodenvaihteen jälkeen minulla ei ehkä ole lääkäriä, ja vaikka mitä koitan itselleni vakuuttaa, se ahdistaa. Se huokaa ja tunnen sen katseen kasvoillani vaikken katso sinne päin. Ovelta huikkaan heipat enkä katso taakseni.

Kalja alkaa nousta päähän ja täyttää vatsaa, eikä sinne jää tilaa iltapalalle. Olen lihavampi kuin koskaan ja vihaan jokaista solua tässä ruhossa. Kuvotan itseäni, mutta muiden edessä kannan itseni kuin ylpeänä ikään, eikä kukaan näe sitä mustuutta joka velloo sisälläni.

Väsymys painaa mieltä ja kehoa mutta minä vakuutan pomolle silmät kirkaana että kyllä minä jaksan. Jaksan mitä vain. Voi kun voisi vain nukkua kunnes kaikki on hyvin. Herätä vasta kun kaikki on paremmin. Kun joku olisi pessyt pyykit, laittanut ruuat, siivonnut ja hoitanut työt siihen asti. Kun joku olisi vienyt roskat ja tehnyt jotenkin tästä kaikesta siedettävämpää.

 Ei pidä valittaa kun on itse aiheuttanut.

Tuuli puhaltaa kuivia lehtiä hiuksiini ja jalkojen alla asfaltti on mustaa kuin noki. Syysilma täyttää keuhkot eikä kukaan enää laske tikkejä vaatteideni alla. Vain Tammi huokaa, se tietää jotain. Ei kaikkea, ei kukaan tiedä. Terapeutti tietää eniten, kaiken, mitä osaan kertoa. On paljon sellaista, mikä ei taivu sanoiksi, eti suostu tulemaan kerrotuksi edes kuiskaten.

Rappukäytävään jää veriset jäljet kun astelen lanssiin ja asunto näyttää teurastamolta. Aamulla joudun jälleen ilmoittamaan, etten pääse töihin tänään, sillä olen tipassa sairaalassa. Lopulta vuoto tyrehtyy eikä jalkaa tarvitse leikata ja minä pääsen kotiin pesemään lattioita. Aika on pysähtynyt, tulevaisuus kuollut ja minä haukon happea viimeisillä voimillani. Joku päivä tämä kaikki on ohi.

Hiki noruu selkää pitkin, olen juuri sopivasti ajoissa. Se soittaa lääkärille, joka tulee hetkeä myöhemmin. Sulla on ollut aika paljon näitä haavoja nyt. En katso sitä silmiin, kun se kyselee. Se puuduttaa huolellisesti vaikka sanon ettei tarvitse eikä se satu yhtään.

Ne ovat ehkä nimenneet minulle uuden hulluuden. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea psykoottinen masennusjakso lukee papereissa ja mun on vaikea uskoa, tai ainakaan hyväksyä, sitä todeksi. En minä ole sairas. Minä käyn töissä ja pesen hampaani. Olkoonkin, että joskus menee kaksi kuukautta niin etten jaksa viedä roskia, tiskata tai vaihtaa lakanoita.

Joskus musta mönjä valuu seinien raoista eikä se saisi tulla. Tiedättekö, se on maailma, jossa epätosi voikin olla totta. 

Kevät on tullut sillä välin kun olen suljettuna. Lopulta niillä ei ole perustetta pitää minua siellä ja pääsen pois. Nurmikko on vihreä kun kävelen pysäkille. Kotona odottaa täysi kaaos, jossa aika on pysähtynyt ja tunkkaiset varjot valuvat seinillä.

Yöllä hoitaja toteaa tylysti, että tuo ei ole tullut kaatumisesta. Se nostaa puntteja ja takinhihoja ja tivaa, onko näitä enemmän. Odottaessa aika on niin hidas. Kotona odotan, että saisin nukkua. Aamulla odotan, että pääsen töihin. Töissä odotan, että pääsen kotiin. Kotona taas odotan, että tulisi yö.

Tämä ei ole uutta, mutta pahempaa ja hallitsemattomampaa. Muutama päivä osastolla ei katkaissut kierrettä, ja sielläkin onnistuin satuttamaan itseäni. Tikit tikkien perään silloin kuin jaksan ne hakea. Aina en jaksa, joskus vain lyön siteen päälle ja annan kehon tehdä sen, mitä sen kuuluu. En jaksa ravita sitä oikein, mistä lääkäri muistuttaa jatkuvasti. Labrat ei ole kunnossa, mutta mä en vittu jaksa välittää.

Ne katsoo että hyötyisin pitkästä jaksosta, mutten voi olla töistä pois. Tilanne olisi toinen, jos mulla olisi toisenlainen työ ja sellainen, mistä en tykkäisi. Mutta minä pidän työstäni ja se on ainoa, millä on väliä.

Jos osaisin lentää, en ehkä lentäisi pois. Missään ei ole parempi. 

Lääkäri on rauhallinen ja itsevarma ja minä istun tuolissa kun se kirjoittaa koneelle ja soittaa puhelun. Vessaan saan mennä kun en laita ovea lukkoon ja lääkäri odottaa oven takana. Punapukuiset miehet tulevat hakemaan ja sitten mennään taas.

Aurinko paistaa ikkunan takana elottomille pelloille, mutta ovi on lukossa enkä pääse pois. Tupakkahuoneen seinään kettingillä kiinnitetty sytkä on melkein irti. Ilmoitan, etten pääse viettämään äitienpäivää mutten kerro, missä olen.

Välillä on vaikea päättää, makaisiko selälteen vai mahalteen. Ne vievät multa myös vyön pois ja antavat lääkettä, joka vaivuttaa syvään uneen. Herätessäni olen edelleen täällä. Lukkojen takana vailla ulospääsyä. 

Terapeutti korottaa ääntään. Ei se vihainen ole, vaan huolissaan. Se tahtoo nähdä kuvia ja sanoo, että pitää mennä lääkäriin, mutta en minä mene. Töissä pomo sanoo, että en tiedä mitä sä vedät, mutta haluan samaa. Uuden lääkityksen kanssa mieliala on parempi ja aika kuluu aivan uskomattoman hitaasti. Ehdin tehdä päivän työt jo ennen päiväkahvia. Aamut ovat kamalan pitkiä ja olenkin usein töissä aikaisin. Ainakin minulla on työ mihin mennä ja mistä tykkään. 

Dragons

Eräänä iltana menen liian pitkälle enkä voikaan enää hoitaa itse kenenkään tietämättä, vaan siivoamiseen tarvitaan kirurgia. Saan kiireellisen lähetteen ihonsiirtoon ja psykiatriselle. Sairaalassa saan viimein levätä, ja silloin kaikki ahdistus ja kipu hyökkäävät. Itken räkä poskella ja hoitaja tuo syömättömän ateriani takaisin eteeni. 

Osastolla ne ottavat minulta kaikki hakaneulat, sytkät ja vyön. Ja aivan syystä. Lääkäri sanoo, että olen jo aikuinen ja pärjännyt tähänkin asti, joten mun pitää ihan itse osata syödä. Saan valmiin tarjottimen eteeni viisi kertaa päivässä, mutta syömättä jättämisestä ei seuraa mitään. Se vain siivotaan pois. Tiedän, ettei sen pitäisi olla niin, mutta salaa olen riemuissani. 

Välissä on ollut kai ihan hyviäkin aikoja, mutta minä olen taas tässä. 

Se koskee ketä tahtoo

Yöllä se luulee että yritän ottaa suihin sen mieheltä. Se huutaa ja raivoaa, minä pakenen omaan huoneeseeni. Kuulen huutoa ja satunnaisia sanoja jotka on rumia ja loukkaavia. Sitten sen juoksee huoneeseeni huutaen että tuu paneen mun miestä. Se paiskaa valot päälle ja kiskoo väkisin mut pois sängystä. Sen kynnet sattuu mutta sanat vielä enemmän. Se huutaa sen miehelle että pane therrua perseeseen nyt! Mies ei tee niin vaikka se pakottaa ja käskee ja mä jään sänkyyni itkemään enkä tiedä mitä tehdä. Huuto jatkuu, ja se karjuu mulle että sille ei sanota että irti musta. Että tää on sen koti ja se tekee täällä mitä se haluaa, koskee ketä haluaa ja jos ei sitä kestä, niin voi painua vittuun ja tappaa itsensä.

Pakkaan mukaani sen, mitä saan kerralla kulkemaan. Kaiken sen, mitä ei ole varaa menettää. Kun bussit alkavat aamulla kulkea, mä hiivin pois.