Junassa

onneksi toimii netti. Kotiin en vielä saanut, mikä on erittäin turhauttavaa. Tarvitsen nettiä kipeästi opiskeluissani.

Yksin asuminen on jännää. En ole vielä laihtunut paljoa, vain pari kiloa. Vielä ehtii. Se kyllä mietityttää, että jos en syö ruokaa, pelkään, että ajatteluni kärsii siitä. Pelkään, että kehoni alkaa käyttää aivojani ravinnokseen, mokoma ahne peto!

On kuitenkin ihanaa, kun kukaan ei ihmettele kaappieni sisältöä tai kysy, olenko syönyt. Kukaan ei tiedä, että kaapeissani on kuivattua sientä, raejuustoa, tomaattia, ananasta, näkkileipää ja koiranruokaa. Olen todennut, että on kaikin puolin tehokasta ja taloudellista, kun kaapeissa on vain tylsää ruokaa. En minä kaurapuuroa ilokseni syö. Keitän sitä vasta, kun on ihan kunnolla nälkä, eikä sitä edes pysty syömään paljoa kerralla. Vähän sama on näkkärin kanssa, kun ei ole mitään päälle laitettavaa.

Yksin asumisessa on huonotkin puolensa. Kukaan ei siivoa, kun olen poissa. Kukaan ei ulkoiluta koiraa. Koira, niin rakas kuin se minulle onkin, on kuitenkin melko yksipuolista juttuseuraa. Alan käydä ihan höperöksi siellä. Olen kyllä pintapuolisesti tutustunut muutamaan kanssaopiskelijaan, mutta yhtään ystävää minulla ei tässä kaupungissa vielä ole. Ei opiskelutovereissani mitään vikaa sinänsä ole, mutten ole löytänyt ketään, kenen kanssa viitsisin vapaa-aikaani viettää.

Eikä sitä vapaa-aikaa nyt mitenkän liikaa ole. En tajua, millä ajalla saisin kaikki koulutehtävät tehtyä. Minun pitäisi laskea tuntitolkulla päivässä, enkä sittenkään ehtisi. En tiedä, miten muut sen tekevät. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, kun en selviä opiskelusta tämän paremmin. Inhoan itseäni.

Toivokaa minulle enemmän älyä ja vähemmän lihallista heikkoutta.

Ensi viikolla muutan omaan kotiin, heti alkuviikosta pääsen pois täältä. Pääsen uuteen kaupunkiin (pienempään tosin), enkä tunne sieltä ketään! Olen käynyt koko kaupungissa kolme kertaa hyvin pikaisesti. Nyt on kauheasti kaikkea tekemistä, enkä millään ehdi kaikkea. Heti kun saan hankittua netin uuteen pesääni, lupaan kirjoitella useammin! Kaipaan tätä, mutten vain käy kovin usein koneella nykyisin. Kun saan sen netin omaan läppäriini, tilanne on toinen.

Äiti on ihan vihainen ja väittää, että olen laihtunut. Ja paskan marjat! Olen lihonut. Vaaka sanoo niin, ja nyt on kyllä myönnettävä, että indikaattorishortsitkin ovat jääneet pieniksi.

Mutta pian, oi ihanan pian, olen omassa pesässäni ja uusi elämä koittaa!

Ihan rauhassa nyt vaan

Minä muistan ne sanat, kun se silitteli päätäni, vaikken yleensä antanut koskea. Se silitti vain ja sanoi ettei ole mitään hätää.

Ihan rauhassa nyt vaan.

Siitä on jo ainakin ikuisuus ja enemmänkin, ja minä vain muistan. Tahdon takaisin sinne ja pedemmällekin. Mikä helvetti siinä on, kun haluan vain syvemmälle kuin koskaan, vaikka nytkin olen löysännyt niin, ettette voi uskoakaan.

Olen lihava ja heikko, ja juuri sen vuoksi vihaan itseäni. Vihaan, kuuletko!

Yritän vain raahautua kohti syyskuussa koittavaa vapautta, kun muutan omaan kotiin uuteen kaupunkiin, jossa en tunne vielä ketään. Valehtelen itselleni, että kestän kyllä nämä kilot, koska sitten yksin omassa kodissa en syö ja minusta tulee täydellinen. Mutta se on vale. En minä kestä edes siihen asti. Tekisi mieli kirkua ja repiä, rikkoa, tuhota ja satuttaa itseäni, mutta minä istun hiljaa ja otan äidin tekemää ruokaa. Otan silloinkin, kun kukaan ei näe.

En tiedä, mitä hän pelkää. Ei kai vihani näy päällepäin, kun hymyilen. Enkä minä häntä vihaa, itseäni vain.

Anteeksi.

Ne luulevat, että haluan olla kaunis. Ne luulevat minun luulevan, etta laihuus tarkoittaa kauneutta. Kuinka väärässä ne ovatkaan! En tavoittele kauneutta. En vammaile niin pinnallisen asian vuoksi. Tavoittelen täydellisyyttä. Täydellisyyttä!

Vihaan ruumistani, tätä mätänevää heikkoa lihaa. Vihaan fyysisyyttäni, haluan siitä eroon. Vihaan lihallisia tarpeitani ja haluan voittaa ne. Eikö sellainen elämä kuulosta ihanalta, jossa ei tarvitse syödä eikä nukkua?

Ruumiini on saastainen. En tiedä täsmälleen, mistä se johtuu. Minulla on kuitenkin aavistus. Olen pitänyt itseäni lihavana melkein viisitoista vuotta. Olen siitä asti inhonnut fyysisyyttäni. En ole arvostanut kehoani oikeastaan koskaan.

Ja tähän päivään. Tämä kuumuus tekee hulluksi. En kerta kaikkiaan kestäisi tällaisia lämpötiloja. Pakkasta kestän vaikka kuinka paljon, mutta kuumuus, se on liikaa. Olen hikinen, vaikken tee mitään. Tupoan aina helteellä, ja jopa hetkellinen turvotus on painajaiseni.

Odotan innolla uuteen kaupunkiin muuttoa. Asuntoa ei vielä ole, toivottavasti ennen opintojen alkua saan. Odotan innolla mutta myös kauhulla. Ajatelkaa, kun asun yksin, kukaan ei ole pelastamassa minua itseltäni. Nyt olen vielä puolitoista kuukautta äidin valvovan silmän alla.

En saa itsestäni irti mitään henkevää, suokaa anteeksi. Olen tainnut aiemminkin avautua siitä, etten oikein osaa kirjoittaa enää. Kuin olisin kadottanut sanat.

Kun vihdoin olen taas täällä, pääni on tyhjä kuin mikä lie tyhjä asia. On kesä, ja kesällä kuuluu olla lomaa. Jos tarkkoja ollaan, en ole ollut päivääkään lomalla tänä kesänä. Ensin opiskelin 5.6. asti, sitten olin kuusi päivää virallisesti työtön, sitten työsopimus astuu voimaan. Työt tosin aloitan vasta ensi yönä.

Therru on ylioppilas. En olisi ikina voinut kuvetella joutuvani tyytymään noin paskoihin papereihin. Olen vähän pettynyt. Yo-tulokset ovat ihan eri henkilön kuin lukion päättötodistus, joka keskiarvo on tosin vain 9,2 ja kursseja 131. Kävin tosin nelivuotisen.

Joku voisi sanoa, että vaikkeivät paperini ole kummoiset, niin riittävän hyvät kuitenkin. Pääsin meinaan haluamaani yliopistoon suoraan todistusvalinnassa (ja pariin muuhunkin). Jos teen sen loppuun asti, valmistun fyysikoksi. Kuulostaa hienolta, eikö? Toivon, että voin unohtaa epäonnistumiseni(kirjoituksissa), kun pääsen jyvälle uudessa koulussa.

Tämä kuumuus vie järjen ja saa minut voimaan pahoin. Hyvää tässä on se, että se myös vähentää ruokahalua. Olen tosin joutunut jonkin verran syömään muiden kanssa. Aloitan aiempaa. Alkukesästä pääsin aika hyvälle malille. Paino tippui tasaisesti ja tunsin oloni hyväksi. Mutta sitten lähdin perheeni kanssa Saksaan yhdeksäksi pitkäksi päiväksi, ja voitteko kuvitella, paino nousi yli kaksi kiloa! Tuo aika otti muutenkin kovelle, kun piti kätkeä valkeat arvet käsivarsissa ja reisissä, enkä edes polttanut ainuttakaan tupakkaa reissusa. Olkaa ylpeitä minusta.

Toivon, että fyysinen työ auttaa minua elämään kuten haluan elää. Hirvittää tosin ensimmainen jakso. Esimieheni pahoitteli, että minulle tulee heti alkuun melkein tuplaraskas putki. Kun selviän siitä ja saan unirytmini kuntoon, olen voittaja.

Pää on tykossa eikä ajatus kulje. Minulla olisi niin paljon kerrottavaa. Yritän kertoa myöhemmin. Ajattelin laittaa jossain vaiheessa poimintoja päiväkirjasta -postauksenkin, sellaisen, jossa on 13-vuotiaan ja sitä vanhemman Therrun ajatuksia.

Ja tervetuloa, uudet lukijat!