Minä pidän kodistani. Onhan tämä aivan liian iso yhdelle tytölle (isollekin) ja koiralle, mutta olen jo tottunut. Olen asunut täällä jo - herranjestas, kaksi kuukautta! Eikä tämä edes tunnu mitenkään hirveän erilaiselta, kun äiti oli niin paljon poissa kotoa, kun asuin vielä heidän kanssaan.

Olen kuullut, että tätä aluetta pidetään pahamaineisena. Ymmärrän, mistä se tulee, mutta viihdyn täällä. Ihanat monipuoliset maastot suorastaan houkuttelevat tutkimusretkille, eikä keskustaan nyt mikään mahdoton matka ole. Minusta on ihanaa, kun voi vaikka joka päivä kävellä metsään, poimia sieniä ja marjoja (jos ei ole lunta, kuten pari päivää sitten oli), päästää koiran irti ka katsella, kuinka se tutkii maailmaa, joka on aina uusi ja mielenkiintoinen.

Minusta on mukavaa asua vähän huonomaineisessa lähiössä, jonka talokanta on enimmäkseen 70- ja 80-luvuilta. Siinä on tietynlaista rappioromantiikkaa, josta niin pidän. Vaikka onhan täällä toisinaan vähän ankeaa, kun talot ovat ruskeita ja harmaita, maa on ruskea ja taivas harmas. Sekin on omalla tavallaan kaunista.

Se, mikä ei ole sujunut, on syöminen. Tai oikeastaan se on sujunut vähän liiankin hyvin. Tyhmä Therru! Sen siitä saa, kun pitää kaapeissa liikaa ruokaa. Siellä saisi olla tasan kaurapuuropaketti, näkkäripaketti, raejuustoa ja hedelmiä Okei, alkoholijuomat sallittakoon sekä alle 5 kcal sisältävät juomat.

Vähän aikaa sitten meni muutama päivä jo tosi hyvin. Luulin, että arki alkaa sujua halutulla tavalla. Mutta ei!

Huh. toisinaan tunnen suurta tarvetta kirjoittamaan ihan mitä päähän pälkähtää. Yksin asuessa juttuseura on kovin vähissä, kun en ikinä tapaa opiskelukavereita vapaa-ajalla, eikä minulla sitten muita kavereita olekaan tässä kaupungissa. Käyn ihan höperöksi täällä itsekseni.

Olen todennut, että on aivan sama, nukunko viisi vai kahdeksan vai kymmenen tuntia. Väsyttää silti aivan pirusti ihan koko ajan. Elämästä ei tule mitään ilman kofeiinitabletteja. En oikeasti pysty juomaan kahvia sellaisia määriä kuin tarvitsisin pysyäkseni hereillä edes luentojen ajan.

Tänään olesin voinut nukkua parikin tuntia pidempään, mutta täällä tehdään jotain takuukorjauksia. Remppamiehen soittivat eilen, että sopiiko tänään tulla. Sopiihan se, kunhan lähtevät viimeistää puoli kaksitoista. Lupasin, että saa tulla kahdeksalta, muttei ketään ole vielä tullut. Ja minä heräsin sitä varten puolelta! Inhoan kaikkia tilanteita, kun kaiken maailman huoltomiehet ja muut tulevat asuntooni. En voi tehdä mitään omaa enkä edes nukkua!

Pitäisi vielä tehtäviäkin tehdä, mutten millään jaksa. Kauheaa, kun ei jaksa mitään! Mietin, miten kaikki muut opiskelijat jaksavat. Minusta tuntuu usein, että kaikki muut osaavat, ja minä vain en tajua. Kaikki muut jaksavat, minä vain en jaksa. Onko niillä kaikilla tosiaan niin hyvä itsekuri ja minulla vain niin hirvittävän huono?!


Taitaa olla. Eilenkin syöminen lähti aivan käsistä. Tuli taas yli tuhat, enkä silti käynyt kuin tunnin lenkillä koiran kanssa. Minua häiritsee, kun kaapeissa on liikaa ruokaa. Sitä jäi yli viikonlopusta, kun E ja yksi toinen kaveri olivat täällä. Nyt haluan vain kaapit äkkiä turvallisen tyhjiksi niin, että siellä on taas ainoastaan näkkäriä ja kaurapuuroa. Olen kyllä jo aika hyvällä mallilla. Okei, se kilo ranskalaisia pakastimessa saa jäädä, kun pikkuveljet varmaan tulevat käymään ensi viikolla.

Vatsassa painaa jugurtti ja mysli, päivän ruoka. Ei ole nälkä, mutta kylmä on. Tekee kauheasti mieli syödä, mutten uskalla. Keitän teetä, että saan tehtyä muutaman laskun vielä tänään. Sitten lähden lenkille.

Ulkona on kaunista, vähän rujoa. Ensilumesta on enää muisto. Maailma on mustan musta, johon katulamput katsovat oransseilla silmillään. Kuolleet lehdet makaavat maassa menettäen väriloistoaan hetki hetkeltä. Vielä aamulla ne hehkuivat auringossa, ja nyt on jäljellä enää ruskeaa liejua.

Otan uskollisimman ystäväni, rakkaan koirani, ja kävelemme kauas pois.

Anteeksi. En yleensä kirjoita tänne humalassa, mutta nyt haluan kertoa, että tämä blogi on minulle suunnattoman tärkeä. Vaikken aina saakaan kirjoitettua tänne mitään, en unohda. Käyn lukemassa, mitä teillä on sanottavaa.

Olette rakkaita.

Junassa

onneksi toimii netti. Kotiin en vielä saanut, mikä on erittäin turhauttavaa. Tarvitsen nettiä kipeästi opiskeluissani.

Yksin asuminen on jännää. En ole vielä laihtunut paljoa, vain pari kiloa. Vielä ehtii. Se kyllä mietityttää, että jos en syö ruokaa, pelkään, että ajatteluni kärsii siitä. Pelkään, että kehoni alkaa käyttää aivojani ravinnokseen, mokoma ahne peto!

On kuitenkin ihanaa, kun kukaan ei ihmettele kaappieni sisältöä tai kysy, olenko syönyt. Kukaan ei tiedä, että kaapeissani on kuivattua sientä, raejuustoa, tomaattia, ananasta, näkkileipää ja koiranruokaa. Olen todennut, että on kaikin puolin tehokasta ja taloudellista, kun kaapeissa on vain tylsää ruokaa. En minä kaurapuuroa ilokseni syö. Keitän sitä vasta, kun on ihan kunnolla nälkä, eikä sitä edes pysty syömään paljoa kerralla. Vähän sama on näkkärin kanssa, kun ei ole mitään päälle laitettavaa.

Yksin asumisessa on huonotkin puolensa. Kukaan ei siivoa, kun olen poissa. Kukaan ei ulkoiluta koiraa. Koira, niin rakas kuin se minulle onkin, on kuitenkin melko yksipuolista juttuseuraa. Alan käydä ihan höperöksi siellä. Olen kyllä pintapuolisesti tutustunut muutamaan kanssaopiskelijaan, mutta yhtään ystävää minulla ei tässä kaupungissa vielä ole. Ei opiskelutovereissani mitään vikaa sinänsä ole, mutten ole löytänyt ketään, kenen kanssa viitsisin vapaa-aikaani viettää.

Eikä sitä vapaa-aikaa nyt mitenkän liikaa ole. En tajua, millä ajalla saisin kaikki koulutehtävät tehtyä. Minun pitäisi laskea tuntitolkulla päivässä, enkä sittenkään ehtisi. En tiedä, miten muut sen tekevät. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, kun en selviä opiskelusta tämän paremmin. Inhoan itseäni.

Toivokaa minulle enemmän älyä ja vähemmän lihallista heikkoutta.