Illan raskaus alkaa tiivistyä ikkunankarmeihin ja painaa rintaa niin, etten meinaa jaksaa hengittää, mutta hengitän kuitenkin. Vielä minä hengitän tätä tahmeaa ilmaa. Se pisaroi seinillä ja helminä ohimolla ja sumentaa näkökonttää.

Minulla on taas tuoreita haavoja, enkä enää voi mitenkään piilottaa niitä siltä katseelta, joka nuolee minun alastonta vartaloani. En halua, että se enää koskaan tekee niin, sillä minun pitää suojella sitä itseltäni, ihan niin kuin kaikkia muitakin. En voi antaa niiden nähdä tätä pimeyttä, toivottomuutta ja kipua. En voi antaa niiden nähdä minua.

Minulla on ystäviä, rakkaita ja läheisiäkin, mutta kun ne hoidossa kysyvät, kuinka moni tietää tilanteestani, vastaus on, että ei kukaan. Ei kukaan. Joku jotain pientä ja yleistä, mutta totuutta ei kukaan. Välitän niistä liikaa satuttaakseni niitä minulla.

Vaikka minä yhä kahlaan täällä, en jaksa enää ponnistella niin kovasti kuin pitäisi. Mä olen niin pohjattoman väsynyt. Väsynyt kipuun ja painostavaan toivottomuuteen, loputtomaan pimeyteen ja siihen, etten vain osaa olla oikeanlainen.

Gott weiß Ich will kein Engel sein

Juostaan sumuun eikä palata

En minä vieläkään ole teitä unohtanut. Täällä minä yhä olen. Niin monetta kertaa tuijottamassa ruutua miettien, mitä ja miten kertoisin teille siitä, että olen. Olen aamukuuden heräävässä hetkessä, porttikongissa tupakalla ja ruuhkaratikan ikkunapaikalla. Olen juuri se hahmo katulampun valokeilan reunamilla, enkä mä välttämättä näe sua, vaikka katson suoraan.

Välillä on ollut niin lähellä, etten olisi. Silti olen. Saan hoitoa, joka kannattelee silloin, kun omat voimat ei meinaa riittää edes hengittämiseen. Vaikka olen niin vääränlainen, ne koittavat kovasti uskoa, että toivoa on. Itse en jaksa enää uskoa, en ole ikuisuuteen jaksanut. Saan lähetettä ja lääkettä ja uusia aikoja. Minut kutsuu huoneeseen se lääkäri, joka vuosia sitten piti mua hengissä, osin väkisin. Se on taas täällä. Pitämässä mua hengissä.

Perun terveysasemalle sovitun haavahoitoajan, vaikka sille saattaisi olla tarvetta. Viillän yhä rutiininomaisemmin. Siistejä, ohi ihon rasvakudokseen yltäviä haavoja, mutta vältän isommat suonet ja jänteet. Tiedän, että kivun kuuluisi pysäyttää, mutta se ei tee niin. Minä hengitän kipua sisään ja ulos eikä se enää määritä, mitä teen.

Kun katson eteenpäin, en näe kuin pimeyttä. Siellä ei ole mitään. Tulevaisuus on kuollut jo kauan sitten eikä sen maatuneista jäänteistä ole jäljellä edes hajua.  

Hengitän ulos huomista

Ensimmäinen kyynel karkaa jo matkalla kotiin, mutta se ei haittaa. Pahoinvoinnin aallot hyökyvät ylitseni, kun kävelen pysäkiltä kotiin, mutta tänäänkään minä en oksenna. Itku tulee äänekkäänä ja räkäisenä, kun suljen oven perässäni ja mä annan sen tulla. Itkun keskellä nauran ääneen ja lämpimästi, kun avaan E:n lähettämän kirjeen. Sen sisältö on maailman ihanin juuri sillä hetkellä.

Sisälläni on painostava tyhjyys. Ahdistus puristaa rintaa ja sen lomaan kietoutuu suru. Se ei silti tunnu väärältä, kaikki meni juuri niin kuin pitikin. Olo on epätodellinen ja vähän hämmentynyt, tunteet sekoittuvat toisiinsa ja täyttävät minut, eikä se tyhjyys silti mene pois.

Jossain siellä kaiken seassa on myös tyyneyttä ja rauhaa, tunnetta että kaikki on niin kuin pitääkin. Minä pääsin terapiaan tilanteessa, jossa sen saaminen oli äärimmäisen epätodennäköistä. Sain juuri oikeanlaista ja riittävää, eikä vastassa ollut mikään vatipäinen täti niin kuin etukäteen pelkäsin. Vastassa oli ihminen, johon saatoin luottaa ja joka näki minut. Todella näki ja kesti näkemänsä.

Kolmeen vuoteen minua ei ole tarvinnut pitää väkisin hengissä lukittujen ovien takana tai lamaannuttavan raskaalla lääkityksellä. Edes silloin, kun osuin terällä valtimoon, kerran vahingossa ja kerran tarkoituksella, en yrittänyt kuolla. Vaikka kirurgi on joutunut korjaamaan minua, jota olen itse rikkonut, vaikka olen satuttanut itseäni ehkä enemmän ja pahemmin kuin koko aiemman elämäni aikana yhteensä, minä en ole yrittänyt kuolla. Halunnut olen, mutta en yrittänyt.

Taistelen saadakseni syötyä lounaaksi kokoamani salaatin, koska tiedän, että seitsemän tuntia aiemmin syödyt hedelmät eivät riitä. Tunnen nälkää, mutta ihan kuin se olisi jossain kaukana eikä oikeastaan edes koskettaisi minua. Muistan ottaa aamulääkkeet kolmelta iltapäivällä, ja samalla nappaan aivan liian monetta päivää putkeen muutaman opamoxin, koska en halua olla hereillä ja hengittää.

Arsenikkia aamukahviin

Kipu on läsnä päivittäin. Se istuu sylissä, kun juon aamukahvia kolmelta iltapäivällä. Se viiltää alavatsaa, kun seison pysäkillä ja tuijotan lasittunein silmin tyhjyyteen, järsii nilkkoja ja saa minut haukkomaan henkeäni, kun nousen tunnin istumisen jälkeen siitä tuolista. Kipu hipsuttaa jalkapohjia ja kuuluu hengityksessä, jos osaa kuunnella. Olen jo aika tottunut sen seuraan, eivätkä ne näe sitä, jos en anna niiden nähdä.

Henkistä kipua ne näkevät vieläkin vähemmän. Kun astun maailmaan, asetan kasvoilleni naamion, joka suojelee niitä minulta. Ne saattavat nähdä minut hiljaisena tai puheliaana, joskus hieman epävakaanakin, mutta vain sen verran, että se tekee hahmostani ihan pikkuisen mielenkiintoisemman. Naamion taakse ne eivät näe, eikä sen taakse kätketty hukuttava mustuus pääse vyörymään niiden päälle. Voin riisua sen oikeastaan vain terapiassa. Uskallan, koska tiedän että se kestää eikä minun tarvitse suojella sitä siltä, mitä se näkee. Mutta sekin on kohta ohi. Tunnen jo sen tyhjyyden, vaikka jäljellä on vielä yksi käynti.

Yhä vielä minä hengitän tätä tunkkaista ilmaa. Unen kaltaiset hahmot hiipivät nurkissa väistäen katsetta. Kellon sekuntiviisari käy, tik tak, tik tak, vaikka aika on pysähtynyt ja huomista ei ole. Minä hengitän ja koitan olla halkeamatta.

Ei kai koskaan ole väärä aika juoda vielä yhtä mukillista kahvia? 

Kultaseni, älä koskaan rakastu muusaan

Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä minä olen vielä täällä. Olen ollut kadoksissa teiltä ja vähän kai muiltakin. Anteeksi. Ette arvaakaan, kuinka monta kertaa olen halunnut kirjoittaa teille, mutta en ole saanut mitään ulos. Vähän kuin yrittäisi huutaa, mutta ääntä ei tule.

Paljon näistä vuosista on kadoksissa itseltänikin. Niin monesta päivästä, kuukaudesta, vuodestakin, on vain sumuisia muistoja, jos niitäkään. Kaikesta ei ole muistijälkeä ollenkaan, ja välillä ihan tosissaan pohdin, mitä on tapahtunut. Yhä saattaa kadota kokonaisia päiviä, joista ei tallennu muistiin mitään, mutta nykyään harvemmin.

Jotkut asiat minussa ja elämässäni ovat muuttuneet paljonkin, mutta se pohjaton toivottomuus ei ole mennyt minnekään. Minä piilotan sen ja hymyilen, teen työni ja hoidan velvollisuuteni, ja silti tunnen syyllisyyttä siitä, miten vääränlainen ihminen olen. Joskus vain tuijotan tyhjyyteen, jota ne eivät näe. Sanon kiitos ja anteeksi, mutta kun kotiovi sulkeutuu takanani ja jään yksin, vajoan siihen tummanharmaaseen paksuun tahmaan, ahdistukseen ja kipuun. Joskus näen välähdyksiä muusta, jostakin kauniista ja hyvästä, mutta lopulta olen aina täällä. Kivun ympäröimänä ja vääränlaisena toivoen, että se jo loppuisi. Ihan liian usein en kuitenkaan jaksa enää edes välittää.

Koko olemassaolonsa ajan tämä blogi on ollut minulle hyvin tärkeä. Myös silloin, kun en ole saanut kirjoitettua. Kaikki vanhat kirjoitukset eivät kuitenkaan tuntuneet enää omilta, joten siivoilin vähän oikean reunan mappia ö ja poistelin sieltä jotain laadutonta kuraa. Annoin kuitenkin suurimman osan jäädä, kun ei kai sillä mitään väliä ole. Ei niitä enää kukaan lue.

Monet teistä ovat jo mennet pois. Useimmat seuraamistani blogeista on päivitetty viimeksi vuosia sitten. En voi olla miettimättä, miten niiden kirjoittajilla menee. Toivon, että paremmin. Minä olen kuitenkin vielä täällä, hei vaan, ainakin toistaiseksi. Tänään ja varmaan huomennakin.