Kerran vielä

Vaikka kaikki on niin kamalan hyvin, niin jotain on väärin. En saa siitä kiinni, eikä sen hahmo piirry edes silmäkulmaan, sinne näkökentän rajoille, mihin katse ei koskaan tarkennu. Kuin elämässä olisi varjo tai tahra, joka väistyy, kun siihen katsoo suoraan.

Pessillä on syli, johon käpertyä, sillä on pehmeä kieli ja kädet, jotka tekevät ihmeitä.

Joskus yhä tekee mieli oksentaa, ei ahmia,  vaan oksentaa, tuntea se polte kurkussa, suoristaa selkä ja katsoa peiliä punaisiin silmiin. Joskus yhä minun tarinani kuiskii hiljaa, pyytää tulla kirjoitetuksi viivoina reisiin ja lantiolle, valua punaisena vetenä suihkun lattialle. Joskus yhä minä haluan niin kovasti palata takaisin ja unohtaa, että joskus näin edes unta muusta.

ja kuitenkaan en ole kääntynyt. En vieläkään tiedä, mikä minua pitää pystyssä, mutta helvetin hauras se on.

Psykologi kuvaa elämääni kahdella sanalla. Kauhun tasapaino.

Entä jos

Entä jos kaikki on niin saatanan hyvin.

Tai ainakin me leikitään niin. Me hukutetaan aika pois, tehdään töitä, me valvotaan, nauretaan, naidaan, seikkaillaan ja nautitaan siitä kaikesta ihan kamalasti, ja samalla me vältetään kohtaamista sen kanssa, mitä me ei uskalleta kohdata.

Elämä on monin tavoin hyvää, liiankin hyvää. Minulla on yhä laajempi työnkuva, teen mitä vain ja tykkään siitä. Minulla on hyvä työ. Joskus muulloin, useinkin, ihollani vaeltavat kädet, jotka vievät taivaaseen ja mereen, kädet, jotka osaavat ottaa kiinni ja puristaa, raapia, painaa ja hyväillä. Kädet, joilla tehdään ihmeitä. Kädet, jotka tekevät minusta edes hetkeksi kauniin. Niille tunteille ei ole sanoja, ei kuvia, ja kaikki on salaista ja kiellettyä. Tiedän, ettei se voi päättyä hyvin, mutta se kaikki on kokemisen arvoista. Kukaan ei koskaan ole ollut minulle niin hellä, osoittanut arvostusta niin kuin hän, ja joskus se jopa saa minut hetken verran tuntemaan itseni arvokkaaksi.

Ja kuitenkin, vaikka kaikki on niin saatanan hyvin, mennyt ei aina ole vain mennyttä. Takaraivossa sykkii ja kuiskii tieto siitä, että olen lihava. Syön pullaa kakkua karkkia pähkinää hotelliaamiaisia kaikkea vain kamalasti, paisun kuin pullataikina ja vaikka se ei näytä haittaavan ketään muuta, minussa se herättää jotain, mitä en hallitse.

Viimeinen pisara oli aika lailla vuosi sitten ostettu mekko, kokoa 164 cm, joka silloin oli vähän löysä. Hain sen äidin vaatehuoneesta takaisin kotiin, ja se oli tiukka. Mahtui kyllä päälle, mutta istui liian napakasti. Ja kun minä riisuin sen mekon, ihollani luki että läski.

Entä jos kaikki on niin saatanan hyvin, ja minä olen vain kiittämätön tyhmä tyttö, joka ei osaa elää ja ajatella oikein.

yöstä päivään ja takaisin kai

En ehdi pitkästi. Kiire on uusi paras ystäväni, ihana kiire tehdä kaikkea, mistä tykkään kamalan paljon. Töitä on enemmän kuin ehtisin tehdä, ja silti teen kaiken eikä ole tullut sanomista työn laadusta, paitsi että hyvin menee. Yön lisäksi käyn joskus päivisin konttorilla tekemässä töitä ja nauttimassa työyhteisöstä. Ennen tätä työpaikkaa en ole kokenut kuuluvani työyhteisöihin. Täällä minä kuulun, kuulun yöhön, osaksi öisen kaupungin ja sen kävijöiden katkeamattomaan verkkoon, olen osa sitä, mitä päivän ihmiset eivät näe. Konttorillakin kuulun siihen tiettyyn loosiin, pyörivään tuoliin, opastustiloihin. Välillä joku niistä ihmisistä, joita olen aina katsonut ylöspäin, tulee loosin luokse kyselemään kuulumisia, työasioita, kertomaan vitsejä tai muuten vain norkoilemaan kuin täysivaltaisen työkaverin luokse ikään.

 

Yhden kameralle olen hymyillyt nätisti ja laittanut pikkujoulumekonhelmat pyörimään täydellisesti, paljastanut raidat luonnollisena osana ihoani saamatta ainuttakaan ikävää kommenttia asiasta, ne ovat osa minua ja ne on hyväksytty sellaisena. Toisen kameralle olen näyttänyt itseni täysin, olen näyttänyt kehoni kaikki osat ja ennen kaikkea sen, mitä sisälläni on. Olen itkenyt, hymyillyt, vietellyt, himoinnut, pelännyt ja vihannut, ja kaiken sen olen tehnyt aidosti ja väkevästi. Olen saanut elämääni ihmisen, jonka roolia en osaa määritellä. Suhde on syvää, kaikenkattavaa luottamusta ja kunnioitusta. Se on arvostusta, hellyyttä ja huolenpitoa, naurua, vitsejä ja yhteistä kiroilua liikenteessä.

Minut on pakotettu kohtaamaan oma kehoni ja sen todellisuus peilin edessä, valokuvissa, toisen käsien alla, ja vaikka se on vaikeaa, niin kipu on ollut yllättävän pientä. Vaikka syöminen ja vihaamattomuus on välillä vaikeaa, niin minä olen voittaja.

Pienet pääskyseni, minulla on ilo kertoa teille, että olen ihan mielettömän onnellinen.

Destination unknown

Elän vapautta ja mahdollisuuksia, maistan hattaraa ja päästän sisällä pulppuavan nauruni ilmoille, ja se kaikki on aitoa ja rehellistä. Samanaikaisesti tunnen valtavaa ahdistusta suuresta koostani, jokaisesta saatanan lihotusta kilosta, joiden määrää en edes tiedä. Ahdistaa välillä jopa ne lihakset, joita elämä on jalkoihini tehnyt. Tunnen vihaa, vaikkei se ole ehkä yhtä polttavaa kuin vuosi sitten, tunnen häpeää ja kipua, painan pääni alas ja toivon, ettei kukaan katso. Tunnen iloa siitä, että olen viimein matkalla vapauteen ja samalla, enemmän kuin mitään muuta, minä haluan takaisin tuskaan.

Käheästi kuiskaten

Minä herään hämmentäviin puheluihin, vastaan sähköposteihin, joihin en halua vastata, haluan vastata, en osaa vastata, lähetän viestejä, joita ei kai pitäisi, viilaan jokaista pilkkua ja sanamuotoa vaikka tiedän, ettei sillä ole väliä. Istun työpaikan pienimpään neuvotteluhuoneeseen rekryn ja toisen ihmisen kanssa, minulle annetaan tehtävä, johon en ole hakenut, ja vaikkei minulla ole (vielä) ajokorttia, ei autoa ja englantikin on heikkoa, he haluavat minut. Kiemurtelen jännityksestä ja hymyilen jäykkää mutta täydellisen aitoa hymyä, tunnen oloni hetken aikaa tärkeäksi. Ammatillinen itsetuntoni nousee jälleen kohisten, sillä tiedän, että niihin tehtäviin kuuluu muutakin kuin nätti hymy, vaikka silläkin on merkitystä.

Muutamaa tuntia ja kymmenen minuutin päiväunia myöhemmin löydän itseni keräämästä kierroksia terveyskeskuksen käytävän penkiltä. Ajat ovat vaihteeksi myöhässä, ja minä haluan vain äkkiä kauas pois. Onneksi täti on mukava, pätevän oloinen ja asiallinen, kaikin puolin positiivinen yllätys. Hän koittaa kurkata mieleni maisemaan, ja koska minun tilanteeseeni ei mitä ilmeisimmin sovi se tavanomaisin prinsessatautien hoitopolku, hän varaa uuden ajan ja pari lisää ennen kuin lähettää minut eteenpäin. Tuon tunnin aikana punaisten kenkieni nahka narisee, niiden jokainen ommel ja taite käyvät tutuiksi, se pieni nypylä, joka lapikkaiden kärjissä on, jää silmiini suljettunakin.

Joskus tuntuu kamalan pahalta, mutta yön valkoinen maa on kuin pieniä timantteja, viimeistä yötä töissä olevan työkaverin hymy on aito ja sielua lämmittävä ja minä tiedän, että edessä on valoa ja seikkailua.