Anteeksi tämä mieletön tauko. En ole muka ehtinyt ja jaksanut. Kotona kone on rikki, ja koulussa vietän aikaa toisella tapaa.

Elämä jatkuu silloinkin, kun en tahdo. Olen taas töissä. Tämä viikko on ollut nukkumisen suhteen suorastaan painajaista. Työkseni pyöräilen mäkisellä alueella vaihtelevassa pakkasessa ja jaan varhaisjakelulehtiä. Pidän työstäni. Se on mukavan fyysistä eikä vaadi muuta kuin tarkkuutta ja sen verran luonnetta, että saa oman läskiperseensä ylös sägystä 01.40 ja pakottaa itsensä pakkaseen pyörän selkään punnertamaan kahden kilometrin ylämäkeä.Onneksi kylmyys lisää energiankulutusta reippaasti, sillä Therrulle on taas ruoka maistunut.

Ongelma on uni. Jo alkuviikosta olin väsymyksestä puolihullu. Nukuin pommiin koulusta kaikkina muina päivinä paitsi sinä, jona äiti herätti ja sinä, jolloin en mennyt nukkumaan töiden jälkeen. Periaatteessa koulu ja työt rinnakkain ovat mahdollisia. Olen tehnyt niin ennenkin. Nyt vain en ole nukkunut riittävästi ennen töitä. Tunti, pari, korkeintaan vajaa neljä. Tämän yön olen onneksi vapaalla.

Uni ja todellisuus sekoittuvat, niitä on vaikea erottaa toisistaan. Ehkä se ei ole mahdollistakaan. Unihahmot kulkevat kotonani, kun sallin itseni pysähtyä.Perjantaina nukahdin koulussa tunnilla täysin tahtomattani. Näin unia sielläkin. Eivätkö ne näe?

Tunnen oloni niin tavattoman vanhaksi.

Pelkään niin kovasti, että pääni hajoaa.

Unessa minä olen yksin. Ne eivät tule sinne. Siellä ovat ne toiset.

En jaksanut lähteä kouluun. Tai olisin kyllä jaksanut, mutta En Vain Mahtunut Ovesta Ulos. Istun kotona miettimässä elämäni tarkoitusta.

Aamuviideltä oli herätys; äiti oli nukkunut pommiin, ja minä sain lähteä töihin auttamaan. Olin helpottunut. Ehkä reilu tunnin pyöräily-kävely-juoksu pyhitti illalla syömäni paskan osittain. Olen silti pettynyt itseeni.
 

Tunnen olevani yksin, niin yksin. Onhan minulla E, mutta pidän hänet tarkoituksella hieman etäämmällä. Pelkään, että toimintani yllyttää häntä. Hänkin laihduttaa. Vakuuttaa kyllä olevansa tyytyväinen, kun saavuttaa tavoitteensa. Minä tiedän, ettei hän ole. En halua satuttaa E:tä. Hän on minulle hyvin rakas.

Tämä vain etäännyttää meitä taas toisistamme. Eikä meillä ole ketään muuta kuin toisemme. Tai on, muttei yhtä läheisiä.

Elämä on ankeaa ja harmaata. Olen hukannut värit. Tai ehkä niitä ei ollutkaan. Minä vain kuvittelin ne. Ja ehkä tämä kaikki on kuviteltua. Jos olenkin vain kuvitellut kuvitellun olevan kuviteltua. Jos se, mitä olen pitänyt mielikuvitukseni tuotteena, onkin todellisuutta ja kaikki, mitä olen pitänyt todellisuutena, onkin kuviteltua. Harhaa vain.

Mistä minä voin enää tietää, mikä on totta?

Kuinka tämän kaiken voisi unohtaa? Eihän voi parantua, jos muistaa! Pystyn ainakin ajoittain syömään kuen muutkin. Se ei silti muuta ajatusmaailmaani. En pysty syömään vailla inhoa ja ahdistusta.

En osaa unohtaa.

En osaa parantua.

En muista, millaista on tunteä hyvää oloa syömisestä ja siitä, kun keho saa ravintoa. Sen minä olen unohtanut. On niin kauan siitä, kun olin lapsi. Ja haluaisin vieläkin olla. En osaa, en pysty.

Olenko minä tuomittu elämään tätä?

Pienen pieni postaus. Olisi niin paljon kerrottavaa, mutta sanat eivät tule ulos. En osaa kertoa, en kirjoittaa. Ja K ei usko. Minä, jonka äidinkielen yo-suoritus lähti luokan parhaana, minä, jonka tekstit ovat järjestäen erinomaisia. Minä. Niin, minä en osaa kertoa enää. Ja kuinka paljon haluaisin kertoa, miten minuun sattuu! Se jää kaikki sisälleni.

Lopetin hoitosuhteeni. Minusta ei ollut siihen. Ohjelman vaihe 2, säännöllinen syöminen, osoittautui ylivoimaiseksi. Eivät ne voi opettaa minua syömään säännöllisesti, jos minä en halua syödä lainkaan. Ja minä olen lihonut.

Minä teen sen taas. Olen tehnyt sen ennenkin, mutta nyt teen sen paremmin, pidemmälle. Hyvästi elämä, joka et osannut tyydyttää tarpeitani. Hyvästi elämä, joka särjit pilvilinnani. Näytän kieltä sinulle ja muutan siihen pilvilinnaan, jonka yritit minulta viedä.

Olen hyvä oksentamaan. Saan ulos ruuat ja juomat, mutta sanoja en. Kai siinä on se vissi ero, että sanoja en ole syönyt. Ne eivä tule ulos, eivät rumina läiskinä paperille eivätkä kuulijani sydämeen. Minä olen hiljaa.




Minä tahtoisin vielä kuiskata: vaikka minä olen piikikäs, älkää päästäkö irti. Älkää antako minun pudota.

Ahdistaa.


Vatsa on täynnä ja vihaan itseäni, vihaanvihaanVIHAAN! Nyt sen on loputtava, syömisen! Minä lopetan. Haluaisin lopettaa tämän kaiken, mutta menen kuitenkin huomenna kirjoittamaan biologiaa. Pitäisi lukea siihenkin, miksen lue?

Tapaan tänään myös E:n. Olen iloinen siitä, että päätimme yhdessä tuumin (E:n ehdotuksesta) tavata ja aloittaa alusta. Minua vain pelottaa, jos hän olettaa saavansa takaisin sen iloisen, vilkkaan, puheliaan tytön, joka Therru oli parhaimmillaan. En ole enää se tyttö. Hän ei tiedä, millaista vaihetta elän. Hän ei tiedä raajojani kiristävistä jäljistä eikä tästä ahdistuksesta, enkä halua niistä hänelle edes kertoa. Ja tunnen jollain tavalla pettäväni häntä salatessani tämän. Mutten halua satuttaa häntä enää, vaikka hän vakuutti kestävänsä.

Yli viikon olemme olleet erossa. Olemme molemmat kärvistelleet koulussa muka normaalisti puhumatta toisillemme. Me, jotka olemme koko ystävyytemme ajan olleet aina yhdessä ja jakaneet kaiken keskenämme, ilot, surut, vitutuksen ja rehtorin puhuttelut ja paheksunnan. Olemme ikävöineet toisiamme ja koulu on tuntunut tyhjältä yksin. Voi kuinka paljon olenkaan kaivannut E:tä! Ja nyt, kun saan hänet takaisin, minä pelkään. Pelkään!

Perjantaina, kun kokeen puolivälissä kävin vessatauolla, valvoja sanoi, etten minä ole syönyt eväitäni. Hän käski minun pitää myös evästauton. Hän tietää. Kaikki tietävät, sillä luokanvalvojani avautui minun ongelmistani kokouksessa keväällä. Ne kaikki tietävät, vahtivat ja käskevät syödä. Ne vakoilevat minua, mutta minun on oltava ovelampi.

Reilu viikon päästä minulla on aika koululääkärille. K on puhunut myös, että haluaa varata ajan terkallekin. En tiedä, mitä teen niiden suhteen. Tai tiedän; kieltäydyn vaa'asta ja pidän kaikki vaatteet päälläni. Ne eivät saa nähdä vartaloani, eivät niitä haavoja ja saastaista fyysisyyttäni. Minä huijaan niitä kaikkia.

Perjantain tekstitaito meni onneksi ihan hyvin. Niin opettaja ainakin sanoi, kun illalla tekstasi minulle. Hän oli lukenut vastaukseni ja sanoi, että olivat niitä parhaita. "Hieno suoritus!" hän sanoi. Tuli hyvä mieli, mutta se ei kanna enää.

Anteeksi. Tämä on sekava postaus. Minä olen sekava. En osaa ajatella selkeästi enkä tehdä mitään. Haahuilen sekopäisenä ahdistumassa, vaikka pitäisi kerrata koko lukion biologia huomiseksi. Puolitoista kurssia kokonaan käymättä.

Auttakaa joku minua! Enkä kuitenkaan halua, että kukaan auttaa. En voi elää loppuelämääni tämän itsevihan ja ahdistuksen kanssa. Tai voin, mutta silloin se jää kovin lyhyeksi.

Mutta minulla on välineet auttaa itse itseäni: nälkä. Kun lopetan syömisen, tulee parempi olo. Siinä kestää kuitenkin pari päivää, enkä tiedä, jaksanko niin pitkään. Jaksan. Minun on oltava vahva. Minä taistelen. En syömishäiriötäni vastaan, vaan sen kanssa niitä kaikkia vastaan. Ja me voitamme.

Voitamme!

Kaikki meni niin kauan aivan loistavati, kun en syönyt. Sunnuntaina tapahtui kauheita, ja erinäisten tapahtumien johdosta minä söin. Illan makasin kippurassa sohvalla ja uikutin äidille kuolevani. Mahaan sattui niin kauheasti.

Siitä alkaen menetin kaiken kontrollin elämässäni. Koulussa olen käynyt juuri ja juuri tekemässä yo-kuuntelut ja pari tuntia lisäksi. Olen syönyt ja voinut pahoin ja vihannut itseäni. Sen kanssa karkasi mopo käsistä aivan totaalisesti. Annoin tiistaina hieman periksi ja kaivoin ystäväni Terän esiin. Olin antanut itselleni luvan tehdä kolme pientä viiltoa. Niiden lisäksi tuli kuitenkin erinäinen määrä isompiakin. Sama jatkui keskiviikkona ja tänä aamuna myöhästyin koulusta taas aika paljon, kun yksi iso reidessä ei suostunut lopettamaan vuotamista. Paikkaustarpeet loppuivat ja päädyin lähtemään kouluun todella epätherrumaisissa vaatteissa: mustilla paksuilla collegehousuilla. Haava kuivui housuihin kiinni ja repesi irti yhä uudestaan, ja vasta käytyäni kaupassa tekemässä lisäostoksia sain sen asettumaan.

En halunnut tehdä itsestäni jauhelihaa, mutta nyt inhottava vartaloni on haavoilla, kymmeniä viltoja. En pystynyt lopettamaan, vaikka olin päättänyt. Minun päätöksiläni ei ole enää mitään merkitystä. Asiat vain tapahtuvat aina joskus. Se minua pelottaa. En pelkää kipua eivätkä nämä jäljet itsessään ole vaarallisia, mutta ovat varoitus siitä, mitä voi tapahtua, kun kontrollini ei pidä. Minä voin tehdä mitä vain. Vai olenko se edes minä.

Palataan viime viikon perjantaihin. Kaikki ei ole sujunut E:n, rakkaimman ystäväni kanssa oikein hyvin. Perjantaina päätimme, ettemme tee mitään lopullista, mutta meidän on otettava etäisyyttä. Minun toimintani ruuan kanssa, siis syömättömyys, satuttaa ja ahdistaa E:tä liikaa. Hän ei kestä. Olen pelännyt tätä jo pidempään. On kiduttavaa olla koulussa ja nähdä häntä voimatta jutella ja olla yhdessä. Elämääni jäi suuri ja kipeä aukko siihen, missä E oli ennen. Sattuu. Sen myötä olen sulkeutunut lisää. En puhu muillekaan koulussa enää. Olen yksinäisempi kuin aikoihin.

Tuntuu hyvältä.

En ole syönyt mitään sunnuntaiaamuisen oksentamisen jälkeen. Olen jättänyt jopa sokerittomat omenamynthonit ja läkerolit. En myöskään syö purkkaa. Olen juonut etupäässä kahvia ja vähän vettä, muuhun en koske. Olen meinaan tullut siihen tulokseen, että ruoka on arkkiviholliseni, joka yrittää orjuuttaa ja tappaa minut. Kurkku on yhtä murhanhimoinen kuin leipä ja perunalastutkin, se vain yrittää esittää ystävää.

En halua syödä enää koskaan. Tahdon vapauttaa itseni ruuasta. Minulla ei ole ongelmia syömisen kanssa niin kauan kuin minun ei tarvitse syödä. Ahdistaa vain se, että isällä ja mummuloissa on varmaan pakko syödä. Reilu viikon päästä suuret sukujuhlat, joissa on tarkoitus olla koko päivä. Kuinka ihmeessä selviän syömättä? Minulla ei ole mitään muuta pakkoa syödä kuin sosiaalinen pakko. Mutta toivon, että ne pian tottuvat siihen, etten syö.

Sillä olen löytänyt tien oksennuksettomaan elämään. Syömättömyys on vapautus monista tuskista. Vapautus oksentamisesta ja pakkoliikunnasta, syömisen aiheuttamasta itseinhosta ja nälästä, vapaus laksojen käytöstä ja voi, vaikka mistä. Ei ole nälkäkään enää. Se on mennyt. On seesteinen ja varma olo. Onhan tässä huonojakin puolia. Mainittujen sisoaalisten ongelmien lisäksi ainakin kylmyys ja väsymys. Kylmyyteen kuitenkin auttaa vaatetus ja väsymykseen tasapaino kofeiinin ja unen välillä.

Minä voitan.

Minä muistan tytön, pikku-Therrun, joka kuusivuotiaana ensimmäisen kerran kauhistui omaa lihavuuttaan. Hän katseli jalkojaan, jotka liian suurina levisivät esikoulun tuolille ja vihasi niitä. Silloin pikku-Therru tahtoi olla laihempi.

Hän tiesi, että voi lihottaa. Niinpä voita piti syödä vähemmän. Muihin konkreettisiin toimiin tuo havainto ei vielä silloin johtanut.

Todellinen temppuilu ruuan kanssa alkoi vasta yläasteella. Kouluruoka jäi yhä useammin syömättä, mutta karkkia meni. Paino kuitenkin putosi hieman. Lukion ensimmäisellä putosi hieman lisää. Reilu kaksi vuotta sitten aloin oksentaa. Silloin en tajunnut, mihin se johtaa. Yhä edelleen mietin, miksen lopettanut silloin, kun olisin vielä voinut.

Kyllä minä odotan talvea. Odotan ihania paksuja villapaitoja, tumppuja, kailahuiveja ja säärystimiä. Odotan huuruavaa hegitystä pakkasilmassa, lumisadetta, sitä kauneutta ja kylmyyttä. Saan laittaa monta kerrosta vaatetta ja silti palelen. Sitä pientä valkoista karvaa, kuin kultaista lunta ihollani, jota kukaan ei näe.

Voin tehdä lumienkeleitä ja pyydystää hiutaleita kielelläni. Kaulahuivin lomasta törröttää hiustupsuja ja jonnekin kauas todellisuuden taakse tuijottavat silmät. Huulet ovat liian punaiset, mutta niillä on vieno hymy.

Lumen keskellä oksennus näyttää niin rumalta ja julmalta. Nälkä sopii talveen paremmin. Ne eivät näe sitäkään. Ne näkevät vain kauniit vaatteet ja sinivioletit sormet. Eivätkä ne katso, kun painan pääni.

Elämä jatkuu. Se jatkuu aina, vaikka usein toivoisin, ettei se tekisi niin.

Usein oksentamisen jälkeen, kuten tänäänkin, istun vessan lattialla silmät sumeana ja nojaan päätäni seinään. Nielu riekaleina, verenmaku suussa haluaisin huutaa "auttakaa joku minua!". En halua tätä. En halua! Vaikka kuinka päättäisin pitää oksentamattoman päivän, jokin vie minut ensin kaapille, pöydän ääreen ja lopulta vessaan. Minä huudan äänettömästi "ei!", mutta se ei kuuntele. Se ahtaa sisääni sitä saastaa ja lopulta pakottaa oksentamaan vedet silmissä. Enää minun päätökselläni ei ole mitään vaikutusta. Se voittaa aina.

Joskus siellä istuessani toivoisin, että joku tulisi ja ottaisi minut syliin.

Koulussa oksennan melkein aina ruuan jälkeen. Tunnen oloni niin syylliseksi, kun E vilkuilee pöydän yli, kun syn. Hänen silmänsä näyttävät niin mustilta ja laajenneilta. Hän pitää yllä keskustelua, vaikken minä aina ehdi osallistua siihen, kun on niin kiire syödä. Kun poistun vessaan, kultainen E viihdyttää kavereita, ja kun tulen takaisin, hän kiinnittää kaikkien huomion pois minusta, etteivät he huomaa vetistäviä silmiäni. Kultainen E. En tiedä, tekeekö hän tuota kaikkea tietoisesti, mutta ole kiitollinen, että hän tekee niin.

Tänään en mennyt kouluun. En saanut itseäni ajoissa sängystä ylös, ja kun lopulta sain, en mahtunut ovesta ulos. Tiedätte ehkä sen tunteen, kun mikään vaate ei sovi ja peilistä tuijottaa virtahepo. Se häpeä, se itseinho, se viha..

Haaveilen mukavasta illasta ystävien kanssa. Söisimme hyvin ja ennen kaikkea normaalisti. Minulle ei tulisi mitään morkkista enkä oksentaisi. Meillä olisi hauskaa, kikattelisimme tyhmille jutuille ja loppuillasta kuiskisimme suuria salaisuuksia hämärässä.

Koulu alkoi, mutta olen pettynyt. Kuin se olisi ollut vain halpa kopio koulusta. Lukujärjestys on sekava ja mahdollisimman epäedullinen pikku Therrulle, jolla on omanikäistensä keskuudessa eniten kursseja. Mutta kylmä siellä oli. Tuli niin tuttu tunne, kun tuijotin tyhjyyteen, kavereiden hölpötys valui yli koskettamatta minua ja se kylmyys oli vallannut koko suuren kehoni.

Koulun vessassa minua katsoi peilistä vain osittain tuttu tyttö. Tälle tytölle minä kerroin, miltä minusta tuntuu; rakas Therru, minulla on tunne, että tämä vuosi tulee viemään sinut pidemmälle kuin koskaan. Ole vahva, ole kunnianhimoinen äläkä luota niihin. Ne puhuvat kauniisti, mutta sinä olet vahvempi. Muista hymyillä niille nätisti.

Kotona usein makaan sängyssä ahdistumassa. Tuntuu kuin kaikki kahdeksan ainetta, jotka kirjoitan, painaisivat minua ainakin kymmenen kilon massalla kukin. Kuin iso mies makaisi päälläni yrittäen tukahduttaa hengitykseni.

Haluaisin vihata koko maailmaa ja teitä kaikkia. Haluaisin vihata, jottei teidän tuskanne koskettaisi minua. Haluaisin vihata, ettei teidän itkunne, huolenne ja anelunne saisi minua epäröimään ja vihaamaan itseäni vielä enemmän, koska satutan teitä. Haluaisin vihata, ettei tarvitsisi välittää.

Mutta minä välitän. En vihaa teitä, mutta itseäni kyllä. Tuntuu pahalta satuttaa teitä. Mutta mitä ikinä teenkin, en voi sille mitään. Rakkaat, olisi parasta, jos voisin täysin vetäytyä maailmastanne.

Haluaisin lopettaa tämän salailun, peittelyn, välttelyn, tekonaurun ja ruuan kantamisen roskikseen. Mutten pysty. Antakaa anteeksi.

En osaaa päästää irti. Tiedän, että joskus minulla oli mahdollisuus kääntyä takaisin. En kääntynyt, ja nyt minulla ei ole. Ne luulevat, että minulla menee nyt niin hyvin. Näytän ehkä terveeltä joo, mutta onneksi ne eivät näe sisälle. Näytän paremmalta ja vanhat vaatteet pysyvät päällä. Mutta hyvät ystäväni, mitä luulette tapahtuvan, kun koulu alkaa? Alkaa uusi vuosi täydellisyyden tavoittelua, nälkää, kylmyyttä, väsymystä, itkua ja pelkoa. Mutta ne näkevät siitä vain murto-osan. Ne näkevät, että teen yli voimieni, mutteivät voi mitään! Ajatelkaa, ne voivat olla vaikka kuinka huolissaan, mutta niillä ei ole valtaa peilimaailmassa.

Yli viikon ajan olen vain ahminut. Mutta minulla on mennyt suht. hyvin. E:n kanssa olemme koheltaneet päivittäin, liftanneet Helsinkiin, vaihtaneet rekasta henkilöautoon moottoritiellä ja yöpyneet eduskuntatalon portailla. Elämä on maistunut seikkailulta. Olemme olleet suurimman osan ajasta yhdessä ja meillä on ollut mukavaa ja jännittävääkin.

Tänään söin aamiaiseksi tomaatteja ja punaherukoita. Ja sitten naksahti taas. Ahmin leipää kuin hullu ja oksensin myös kuin hullu. Tuntui, kuin tuon teon myötä olisi poistunut myös se elämänhalu. Jatkoin vielä leivällä ja pannukakulla. Voi, kuinka lupasin ja vannoin itselleni, ettei ikikä enää, ei ikinä! Ja taas minä kumarsin posliinijumalaa niin hartaasti. En vain osaa lopettaa. Joskus uskoin huomiseen, enää en jaksa.

Kun koulu alkaa, teidän niiden mitttailevan minua katseellaan. Onko se lihonut? Näyttääkö se väsyneeltä, puhuuko se sekavia? Onko se läsnä täällä vai niissa omissa maailmoissaan?

Minun piti olla tänään oikein ahkera fysiikan kanssa, mutta se tyssäsi siihen, etten löytänyt MAOLia. Että ärsyttää, en saanut kuin pari tehtävää tehtyä! Tämän kurssin päässä siintää ihana palkinto: englanninkielinen novellikokoelma. Se on sentään jo kaunokirjallisuutta. Suomenkieliseen en varmaan ehdi ikinä. Ehkä kirjoitusten jälkeen. Ja pääsykokeiden. No, ehkä joskus, jos elän vielä silloin.

Mikään ei muutu. Seinät kaatuvat päälle. En näe valoa. Toivo paremmasta on kuollut. Minua ei kiinnosta mikään enkä jaksa mitään. Mielessä pyörii ruoka. Näen unia ruuasta nukkuessani ja ajattelen sitä valveilla ollessani. Onneksi äiti on jo sopeutunut tilanteeseen eikä enää odotakaan minun syövän mitään hänen nähtensä. Tai muutenkaan.

Masennuksesta paranemiseen tarvitaan oma halu. Mutta minä en jaksa haluta. Vihaan itseäni. Kotona turhautuessani luon sääntöjä, joiden rikkomisesta seuraa rangaistus. Minä en voi sille mitään. En jaksa voida. Ei saa syödä muuta kuin sokerittoman Mynthonin tupakan jälkeen. Ei saa nukkua liikaa. Mitä vähemmän sen parempi. Ei saa näyttää pahaa oloaan. Ei saa lukea kaunokirjallisuutta ennen kuin rästissä olevat kouluun liittyvät ja liittymättömät tietokirjat on luettu. Ei siis koskaan. Ja minä janoan kaunokirjallisuutta! Pääsisin pois täältä edes yhden kirjan ajaksi kerrallaan. En osaa selittää suhdettani kaunokirjallisuuteen, mutta se on intohimoinen.

Mutta sekin himo on sammumassa. Odotan kuolemaa. Odotan. Hautausmaalla kävely on rauhoittavaa. Onnen tyyssija. En näe tästä ahdistavasta maailmasta muuta tietä ulos.

En kuitenkaan ole tehnyt itsemurhasuunnitelmaa. Ajelehdin vain enkä ole yhtään varovainen missään. En pelkää, sillä minulla ei ole mitään menetettävää. K on eri mieltä.

Vietän lomani kotona ahdistuen ja omaan maailmaani eristäytyneenä. Ajoittain ihan täysin. En puhu ihmisille, en tapaa heitä. Olen kotona ja tupakoin. Istun parvekkeen lattialla kippurassa selkä ovea vasten. Painan pään polviin, puhaltelen savusta kuvioita. Suljen silmät ja nautin siitä tunteesta. Ajattelen asioita, mutta uusia ajatuksia ei tule. Olen ajatellut kaikki ajatukseni niin moneen kertaan, että osaan niiden reitit ulkoa.

En tee mitään.

Kauhea loma, kauhea! Odotan, että koulu alkaa. Saan jälleen lukea, stressata, onnistua, itkeä iltaisin väsymystäni ja paeta välitunneilla tupakalle ja kävelylle ennen kuin ne puhuvat minulle. Vaikka kaatuisin töideni alle juuri kirjoitusvuonna, sekin on parempi kuin tämä ainainen kotona möllöttäminen.

Moni asia pelottaakin koulun suhteen. Viime keväänä jouduin lääkärille ja terkalle. Nyt ne tarkkailevat minua enkä pääse pakoon niiden katseita edes miesten L-kokoisen hupparini alle. Minulla on terkalla käyntejä heti syksyllä. Joudun juomaan vettä, jottei painon lasku näy. Ja terkka tietää sen.

Ne puhuvat minusta koulussa, opettajat ja muut. Mutta he eivät kerro mitään minulle. Ne ovat huolissaan, mutta minulle kerrotaan vain se. Ei, kuka on ja mistä.

Juuri se koululääkärikäynti poiki minulle labroja ja lähetteet sisätautilääkärille ja nuorisopsykiatriselle. Sain diagnoosin, mutta mikään ei muuttunut. En mene sinne enää, en. Minulle lässytetään kuin kaksivuotiaalle ja samalla odotetaan päätöksentekoa kuin aikuiselta.

Minulla ei myöskään ole tahtoa haluta tarpeeksi. Ne eivät voi tehdä mitään vastoin minun tahtoani. Enkä minä tahdo. En jaksa.

En jaksa.

Ihmiset, ettekö te ymmärrä. Ei, ettehän te eikä sitä voi teiltä odottaakaan. Minun on tultava täydelliseksi. Hallittava itseni ja elämäni. Nämä kuristavat säännöt ovat ainoa keino vaikuttaaa elämääni. Enkä silti tiedä, ovatko ne edes minun keksimiäni. En tiedä, kuka näistä olen minä.

Olen huomannut, että mitä ikinä teenkin, satuttaa toisia. Pelkään erään ystäväni puolesta, jolla on ajoittain syömishäröilyä. En halua johdattaa häntä näille helvetin poluille. Ja äiti. Tuntuu pahalta, kun hän itkee, kuinka paljon hänelle merkitsen ja mitä kaikkea ihanaa hän minulle toivoisi.

Juuri tämän takia olen eristäytynyt lomalla kotiin. En satuta muita niin paljon, jos en ole tekemisissä heidän kanssaan. Mutta kotona seinät kaatuvat päälle. Ahdistaa.

Ahdistaa.

Onko tämä elämää? Kamppailen itsetuhoisten ajatusten kanssa. Miksi? Miksi edes yrittää? Posliinijumala ei päästä otteestaan. Istun itse langettamaani elinkautista.

Eilen, kun olin illalla juoksemassa, alkoi pistää oikein kunnilla. Huonoa kuntoa se vain on; pisti vatsaan ja johonkin määrittelemättömään paikkaan keuhkojen tienoilla, siellä sisällä. Kipu yltyi liian kovaksi: kävelin viimeisen kilometrin. Että suututtaa. En saanut muutenkaan palaan suurinta osaa syömistäni kaloreista. Se tietää lihomista. Ja lihomisesta ei seuraa mitään hyvää, tiedättehän. No, onneksi kävin vielä koiran kanssa kävelemässä illalla, niin mieli hieman rauhoittui. Mutta ei täysin.

Tänään piti tulla nollapäivä, mutta aamulla täti tuli kylään tuoden viinereitä sienileipää, rypäleitä ja nektariineja. Söin. oli pakko. Tuntui, että täti katsoi silmä kovana jokaista suupalaani. Viineri oli ihanaa, rasvaista ja mansikanmakuista. Makeaa. Tunsin, kuinka se oikein suli suussa, valui rasvaisena mahan kautta reisiin läskiksi.. Ja itseinho räjähti käsiin. Mitä mä teen?!

Niin, kai minulla sitten on syömishäiriö, kun kaikki niin sanovat. Hassu ilmaisu vallalle ja hallitsemiselle. Häiriö. Eikö siis ole normaalia hallita itseään?

Pahinta on, että kun alan itse uskoa diagnoosiin, se muka oikeuttaa johonkin. Jos kerran olen sairas, niin miksi te odotatte minulta terveen ihmisen käytöstä?

Alamäkeä

Taas menee kaikki pieleen. En ymmärrä, miten voin olla tällainen luuseri. Täydellisyys ei siedä minkään laista heikkoutta. Olen syönyt, voi että olen syönyt! Tänään oksensin rajummin kuin aikoihin. Sitä tuli nenästäkin, ja verta.

Tänään oli ystävä luonani kylässä. Hän, jolle joskus kerroin kaiken, mutten enää aikoihin. Nyt hän vain puhui, minua ei huvittanut. En osannut puhua, ei ollut mitään kerrottavaa, ei mitään jaettavaa. En jaksaisi olla ihmisten kanssa. Olen astunut peilin läpi eikä paluuta ole. He eivät näe sinne, eivät pääse sinne. Olen turvassa heiltä, mutten itseltäni. Ja minä itse olen ainoa, joka voi minua vahingoittaa. He eivät voi, sillä olen piilossa peilin takana.

Joskus pelottaakin se. Mieleni on raiteiltaan, myönnän, mutta heillä ei ole aavistustakaan siitä. He eivät näe. Tiedän vielä, kuinka kuuluu käyttäytyä, niin he eivät huomaa. Olen vetäytynyt omaan mieleni maailmaan, ja tämä kaikki tuntuu turhalta ja yhdentekevältä. Hullulta suorastaan.

Eilen äiti itki jälleen sitä tuskaa, jota hänelle tuotan.

Liikaa minua, liikaa elämää.

En halua vain olla laiha. Haluan olla täydellinen. Ja olen niin kaukana kaikesta. Olen 7 kiloa enemmän kuin vähimmilläni olin. Kaipaan niin talvea, huuruavaa hengitystä, villapaitoja, lumikukkia... Kaipaan niin koulua, jotain pysyvää ja säännöllistä tämän sekavuuden keskelle. Päivät ovat toistensa kopioita ja aika ei kulu. Ja siltikin se kuluu niin, etten loman loputtua ole tehnyt vielä mitään siitä, mitä olisi ollut pakko tehdä, ja uusi pieni kuolema koittaa.

Haluan olla poissa, kaukana täältä, siinä omassa satumaailmassani peilin takana. Peilimaailmako se on?
Mutta kuinka paljon se satuttaakaan läheisiäni. Mitä ikinä teenkin, se satuttaa heitä. Ehkä sisälläni asuu pahuus.

Ei oikeastaan ole edes nälkä

En syönyt eilen mitään. Paino oli laskenut edellisestä punnituksesta yli kilon. Ihan hyvä alku. Kävin myös juoksemassa ihan pienen lenkin, jonka jälkeen hain kotoa kuivat päälle ja koiran messiin ja samalta seisomalta pikkulenkki koiran kanssa. Illalla tuntui niin hyvältä.

Tänäänkään en vielä ole syönyt. Loppuviikosta on kuitenkin tulossa vaikea: ainakin kolmena seuraavana päivänä on tiedossa sosiaalisia tilanteita, joissa on PAKKO syödä..

Alku

Kuten huomaatte, päätin purkaa tuntojani uuteen blogiini.

Elän hiljattain diagnosoidun syömishäiriöni kanssa arkea, joka ei ole niin hienoa kuin voisi kuvitella. Mieleni on tavallaan jakautunut; siellä on minä, joka haluaa elää hyvää elämää, syödä hyvin ja olla sinut itsensä kanssa. Mutta siellä on myös minä, joka kieltää ruuan ja syömisen, pitää väkisin valveilla ja pakottaa jatkamaan silloinkin, kun voimat ovat loppuneet. Se vahva minä.

Tiedän olevani normaalipainoinen (taas), ja silti (siksi) olen läski. Jokainen lisää tullut gramma on puhdasta, vihaista, lämmintä läskiä. Mun on päästävä eroon tästä hirveästä lihasta! Mitä enemmän syön ruuan sijasta itseäni, sitä paremmalta tuntuu.

Tervetuloa matkalleni, jonka päässä odottaa täydellisyys.