Miksi vaalin tätä autiota rantaa

Joskus minusta tuntuu tosi turhalta kirjoittaa tätä blogia.

Antaaksi; en ehdi pitkaan. Olen Ranskassa lentokentan maksullisella koneella, jonka nappaimisto on outo ja joitakin kirjaimia puuttuu. Olen matkalla kotiin! Matka on ollut ihana muuten, mutten ole pystynyt tupakoimaan kunnolla, maksimissaan kaksi paivassa. Ja joka paiva on ollut pakko syoda. Mutta arvatkaas, en ole lihonut grammaakaan!! Hotellihuoneessa oli vaaka. En tieda, kenen idea se oli, mutta olen kiitollinen siita. Se on motivoinut minua, enka ole ollut niin hukassa. Tanaan tosin saattaa paino hetkellisest nousta, kun istumme vain koneessa ja terminaaleissa, ja silti mummu tuputtaa ruokaa. Mutta reilu puolen vuorokauden kuluttua olen kotona. Ja siella on laksat. On ollut hieno, onnistunut reissu, mutta odotan tosi innolla paasya kotiin tuttuun turvalliseen ruokavammailuun.

Minä haluaisin nauraa ja tanssia ja lentää. Haluaisin laulaa suurella koloratuuriäänellä. Haluaisin, ettei kukaan ymmärrä, miten näin pienestä ihmisestä lähtee niin mahtava ääni. Haluaisin tutkia kvarkkeja, niin, ja gravitoneja. Haluaisin suojella uhanalaista possessiivisuffiksiamme, osata infiniittiattribuutit ja päätteettömät akkusatiiviobjektit ja transitiivilauseet ja ja ja... Minä haluaisin niin paljon. Itseltään voi odottaa mitä vain, mutta ei kai elämältä sentään..? Olen onnistunut vakuuttamaan itseni siitä, että kun olen pieni, niin höyhenen kevyt että lävitseni näkyy, osaan tuon kaiken helposti, olen täydellinen tai ainakin kiduttavan lähellä sitä. Uskon siihen, vaikka järkeni jo sanookin, että SE ON TÄYTTÄ PASKAA! Minä vain lihon ja lihon ja lihon, ja on taas monta kiloa alipainoon. Se tekee minut onnettomaksi, vihaiseksi, epäonnistuneeksi. Niin epätäydelliseksi, että tekisi mieli viiltää, repiä, hakata, hypätä. Miten ihmiset selviävät tällaisessa maailmassa? Minä en selviä, en kauaa, jos tämä ei päästä minua. Tai ehkä jos minä en päästä irti. Enkä minä osaa. En uskalla. En muista, mitä elämä on vapaana. Jälleen minä olen vannonut, että matkan jälkeen. Sitten tottelen taas sitä petoa. Se tekee minut hiukan onnellisemmaksi ja paljon surullisemmaksi. Se kuitenkin vetoaa perfektionismiini. Olen ostanut taas paketin laksoja ja täydensin kofeiinivarastojani. Matkan jälkeen laitan itseni sellaiseen kuntoon, etten pysty syömään. Syön vaikka kaikki tabletit kerralla, kunhan tämä ei jatku! Pystyn syömään kuin normaali. Ainakin yhtä paljon. En kuitenkaan tunne ja ajattele kuten normaali, en ruuan suhteen. Ne eivät näe, sillä en näytä niille. Haluan syödä yksin, sillä en halua näyttäytyä kenellekään sen ahdistuksen kanssa. En halua, että kukaan näkee tätä vihaani. 

E:n kanssa olen jälleen etääntynyt. Emme ole riidoissa, mutta käytännön syistä tapaamme harvoin. Yhteisiä asioita on yhä vähemmän. Menemme opiskelemaan eri paikkakunnille eri aineita, ja arvomaailmamme eivät taida enää kohdata. Juttumme ovat yhä pinnallisempia. Meillä on takana yli vuoden ystävyys. Lyhyt ja intensiivinen symbioosi, jossa olemme jakaneet ilot ja surut, rehtorin puhuttelun, opettajakunnan paheksunnan, kauhun vahoilla kylpylänraunioilla, interrailin Istanbuliin ja liftausmatkat, yölliset eduskuntatalon portaat ja mielikuvitusmaailman. Ja nyt minä olen niin yksin.

Anteeksi hiljaisuuteni! Nytkään en ehdi paljon. Fysiikka lähti M:n ja E:n rajalla, vain niukasti magnan puolella. Se kuitenkin takaa minulle opiskelupaikan syksyllä.

Olen lähdössä keskiviikkona isoäitini kanssa viikoksi Ranskaan, ja tiedän, ettei ruualla leikkiminen onnistu siellä. Muuten olisi kiva matkustella, mutta pelkään syömistä niin helveisti! Ainoa mahdollisuuteni on vedota kasvisruuan huonoon saatavuuteen ja puputtaa kevyintä salaattia. Eikä sekään onnistu. Mummu ei voi hyväksyä sellaista, ettei ole nälkä.

Minä tulen norsuna takaisin. Anteeksi.

PS. Jään kaipaamaan talvea. Joka vuosi tämä sama ikävä.