Kerran vielä

Vaikka kaikki on niin kamalan hyvin, niin jotain on väärin. En saa siitä kiinni, eikä sen hahmo piirry edes silmäkulmaan, sinne näkökentän rajoille, mihin katse ei koskaan tarkennu. Kuin elämässä olisi varjo tai tahra, joka väistyy, kun siihen katsoo suoraan.

Pessillä on syli, johon käpertyä, sillä on pehmeä kieli ja kädet, jotka tekevät ihmeitä.

Joskus yhä tekee mieli oksentaa, ei ahmia,  vaan oksentaa, tuntea se polte kurkussa, suoristaa selkä ja katsoa peiliä punaisiin silmiin. Joskus yhä minun tarinani kuiskiivalua, pyytää tulla kirjoitetuksi punaisella reisiin ja lantiolle, valua punaisena vetenä suihkun lattialle. Joskus yhä minä haluan niin kovasti palata takaisin ja unohtaa, että joskus näin edes unta muusta.

ja kuitenkaan en ole kääntynyt. En vieläkään tiedä, mikä minua pitää pystyssä, mutta helvetin hauras se on.

Psykologi kuvaa elämääni kahdella sanalla. Kauhun tasapaino.

Entä jos

Entä jos kaikki on niin saatanan hyvin.

Tai ainakin me leikitään niin. Me hukutetaan aika pois, tehdään töitä, me valvotaan, nauretaan, naidaan, seikkaillaan ja nautitaan siitä kaikesta ihan kamalasti, ja samalla me vältetään kohtaamista sen kanssa, mitä me ei uskalleta kohdata.

Elämä on monin tavoin hyvää, liiankin hyvää. Minulla on yhä laajempi työnkuva, teen mitä vain ja tykkään siitä. Minulla on hyvä työ. Joskus muulloin, useinkin, ihollani vaeltavat kädet, jotka vievät taivaaseen ja mereen, kädet, jotka osaavat ottaa kiinni ja puristaa, raapia, painaa ja hyväillä. Kädet, joilla tehdään ihmeitä. Kädet, jotka tekevät minusta edes hetkeksi kauniin. Niille tunteille ei ole sanoja, ei kuvia, ja kaikki on salaista ja kiellettyä. Tiedän, ettei se voi päättyä hyvin, mutta se kaikki on kokemisen arvoista. Kukaan ei koskaan ole ollut minulle niin hellä, osoittanut arvostusta niin kuin hän, ja joskus se jopa saa minut hetken verran tuntemaan itseni arvokkaaksi.

Ja kuitenkin, vaikka kaikki on niin saatanan hyvin, mennyt ei aina ole vain mennyttä. Takaraivossa sykkii ja kuiskii tieto siitä, että olen lihava. Syön pullaa kakkua karkkia pähkinää hotelliaamiaisia kaikkea vain kamalasti, paisun kuin pullataikina ja vaikka se ei näytä haittaavan ketään muuta, minussa se herättää jotain, mitä en hallitse.

Viimeinen pisara oli aika lailla vuosi sitten ostettu mekko, kokoa 164 cm, joka silloin oli vähän löysä. Hain sen äidin vaatehuoneesta takaisin kotiin, ja se oli tiukka. Mahtui kyllä päälle, mutta istui liian napakasti. Ja kun minä riisuin sen mekon, ihollani luki että läski.

Entä jos kaikki on niin saatanan hyvin, ja minä olen vain kiittämätön tyhmä tyttö, joka ei osaa elää ja ajatella oikein.

yöstä päivään ja takaisin kai

En ehdi pitkästi. Kiire on uusi paras ystäväni, ihana kiire tehdä kaikkea, mistä tykkään kamalan paljon. Töitä on enemmän kuin ehtisin tehdä, ja silti teen kaiken eikä ole tullut sanomista työn laadusta, paitsi että hyvin menee. Yön lisäksi käyn joskus päivisin konttorilla tekemässä töitä ja nauttimassa työyhteisöstä. Ennen tätä työpaikkaa en ole kokenut kuuluvani työyhteisöihin. Täällä minä kuulun, kuulun yöhön, osaksi öisen kaupungin ja sen kävijöiden katkeamattomaan verkkoon, olen osa sitä kudelmaa, jota päivän ihmiset eivät näe. Konttorillakin kuulun siihen tiettyyn loosiin, pyörivään tuoliin, opastustiloihin. Välillä joku niistä ihmisistä, joita olen aina katsonut ylöspäin, tulee loosin luokse kyselemään kuulumisia, työasioita, kertomaan vitsejä tai muuten vain norkoilemaan kuin täysivaltaisen työkaverin luokse ikään.

Yhden kameralle olen hymyillyt nätisti ja laittanut pikkujoulumekonhelmat pyörimään täydellisesti, paljastanut raidat luonnollisena osana ihoani saamatta ainuttakaan ikävää kommenttia asiasta, ne ovat osa minua ja ne on hyväksytty sellaisena. Toisen kameralle olen näyttänyt itseni täysin, olen näyttänyt kehoni kaikki osat ja ennen kaikkea sen, mitä sisälläni on. Olen itkenyt, hymyillyt, vietellyt, himoinnut, pelännyt ja vihannut, ja kaiken sen olen tehnyt aidosti ja väkevästi. Olen saanut elämääni ihmisen, jonka roolia en osaa määritellä. Suhde on syvää, kaikenkattavaa luottamusta ja kunnioitusta. Se on arvostusta, hellyyttä ja huolenpitoa, naurua, vitsejä ja yhteistä kiroilua liikenteessä.

Minut on pakotettu kohtaamaan oma kehoni ja sen todellisuus peilin edessä, valokuvissa, toisen käsien alla, ja vaikka se on vaikeaa, niin kipu on ollut yllättävän pientä. Vaikka syöminen ja vihaamattomuus on välillä vaikeaa, niin minä olen voittaja.

Pienet pääskyseni, minulla on ilo kertoa teille, että olen ihan mielettömän onnellinen.

Destination unknown

Tykkään elämästäni kamalasti. Minulla on ihana työ, jossa olen saanut taas uusia haasteita ja määrittelemättömiä vastuualueita, työ, joka on haastavaa ja palkitsevaa, josta saan tyydytystä. Maailman paras koira ja monta ihanaa ihmistä. Tulevaisuus edessä täynnä mahdollisuuksia, huominen, jonka haluan nähdä. Elän hyvää elämää.

Kuitenkin leipä ja fetajuusto heijastavat harmautta mahasta käsin, jokainen kehoni pehmeä kohta ahdistaa. Syömiset eivät mene ihan putkeen, joinain päivinä syön varmaan kuukauden energiat kerralla, toisina liian vähän ja usein vain huonosti. Aina en ehdi keittää edes nuudeleita, vaan nappaan pysäkin viereisestä kaupasta karkkipussin mukaan ja mutustan sen bussissa kävellessä odotellessa ihan missä vain, koska jotain pitää ihmisen syödä. Toisinaan käytän tuntitolkulla soijapapujen ja kikherneiden jalostamiseen ja vohveleiden paistamiseen ja syön ne kerralla tai ainakin melkein, koska en vain osaa. Päästän jatkuvasti itseni liian nälkäiseksi ja syön sitten liikaa, minkä jälkeen en taas saa syötyä pitkään aikaan tai en vain ehdi ja helvetti on taas irti. Jos pitäisin ruokapäiväkirjaa, mitä en siis tee nykyään, se olisi kaoottisinta lukemista ikinä.

Kyllä minä pystyn syömään, ei se siitä ole kiinni. Osaan laittaa ruokaa suuhun ja pitää sen sisälläni. Osaan olla katsomatta peiliin, jos niikseen tulee. Osaan kantaa itseni ryhdikkäänä ja ylpeänä, hymyillä aidosti, nauraa ja kertoa vitsejä. Voin katsoa silmiin ja sanoa rehellisesti, että voin paremmin kuin kymmeneen vuoteen. Se ei vain ei ehkä ole niin paljon kuin äkkiseltään luulisi. Se, mitä en osaa, ei näy päällepäin. Eivät ne uskoisi, jos ne tietäisivät, eikä niiden tarvitse tietää.

Elän vapautta ja mahdollisuuksia, maistan hattaraa ja päästän sisällä pulppuavan nauruni ilmoille, ja se kaikki on aitoa ja rehellistä. Samanaikaisesti tunnen valtavaa ahdistusta suuresta koostani, jokaisesta saatanan lihotusta kilosta, joiden määrää en edes tiedä. Ahdistaa välillä jopa ne lihakset, joita elämä on jalkoihini tehnyt. Tunnen vihaa, vaikkei se ole ehkä yhtä polttavaa kuin vuosi sitten, tunnen häpeää ja kipua, painan pääni alas ja toivon, ettei kukaan katso. Tunnen iloa siitä, että olen viimein matkalla vapauteen ja samalla, enemmän kuin mitään muuta, minä haluan takaisin tuskaan.

Kyyhkysenä katossa

Kohta varmaan tapahtuu jotain ikävää. Kaikki on mennyt vähän liian hyvin jo jonkin aikaa.

Sunnuntaina vietin parasta vapaailtaa pitkään aikaan Negan ja Tiikerin kanssa. Viiniä, leffaa, hyvää ruokaa, ulkoilua Tiikerin kanssa ja saunomista. Juuri sellaista rentouttavaa ja paineetonta vapaailtaa, jota joskus tarvitsee. Kiitokset siitä.

Töitä puskee päälle kauheaa vauhtia aina välillä. Oikeaan varsinaiseen työhöni liittyvät jutut eivät niin ota päähän, kun minä oikeasti pidän siitä työstä. Mutta sitten on se sivutyö, otin nimittäin taas pari keikkaa vastaa, vaikkei yhtään huvittaisi. Viestintä siellä on ehkä sekavinta ikinä ja tuntuu jotenkin epäammattimaiselta. Viestittelen samoista asioista neljän eri ihmisen kanssa kahdella kielellä ja kahdessa firmassa, eikä niistä kukaan tiedä, mitä toinen on sanonut tai mitä olen sopinut muiden kanssa. Selitän kerta toisensa jälkeen samat asiat ja kuitenkin olen unohtanut kertoa jollekulle jotakin. Mutta ehkä minä olen hyvä harjoittelukappale. Hopean kaltainen ihminen kokisi sen kyykyttämisenä ja vaikkapa Muusan kaltainen olisi aivan takajaloillaan noistä töppäilyistä. Minä hymähdän, eikö ne vieläkään osaa.

Tänään oli kolmas ajotunti, enkä vieläkään edes meinannut keilata ketään. Söin paljon ennen tuntia vaikkei tehnyt mieli, yhdistin siinä aamiaisen, lounaan ja päivällisen. Opettaja on hirmu kärsivällinen ja muistaa kehua minua aika ajoin. Vaikka ajaminen on kamalan jännää, se on myös kivaa. Ja sitten kun minulla on ajokortti, työskentelyni edustustehtävissä helpottuu huomattavasti, sillä kaikki tapahtumat eivät ole tässä kaupungissa.

Kalenteri täyttyy vauhdilla aina pariksi viikoksi eteenpäin, ja minusta on kivaa, kun on tekemistä tarpeeksi.

Käheästi kuiskaten

Minä herään hämmentäviin puheluihin, vastaan sähköposteihin, joihin en halua vastata, haluan vastata, en osaa vastata, lähetän viestejä, joita ei kai pitäisi, viilaan jokaista pilkkua ja sanamuotoa vaikka tiedän, ettei sillä ole väliä. Istun työpaikan pienimpään neuvotteluhuoneeseen rekryn ja toisen ihmisen kanssa, minulle annetaan tehtävä, johon en ole hakenut, ja vaikkei minulla ole (vielä) ajokorttia, ei autoa ja englantikin on heikkoa, he haluavat minut. Kiemurtelen jännityksestä ja hymyilen jäykkää mutta täydellisen aitoa hymyä, tunnen oloni hetken aikaa tärkeäksi, ja vielä noin suurelle firmalle. Ammatillinen itsetuntoni nousee jälleen kohisten, sillä tiedän, että niihin tehtäviin kuuluu muutakin kuin nätti hymy, vaikka silläkin on merkitystä.

Muutamaa tuntia ja kymmenen minuutin päiväunia myöhemmin löydän itseni keräämästä kierroksia terveyskeskuksen käytävän penkiltä. Ajat ovat vaihteeksi myöhässä, ja minä haluan vain äkkiä kauas pois. Onneksi täti on mukava, pätevän oloinen ja asiallinen, kaikin puolin positiivinen yllätys. Hän koittaa kurkata mieleni maisemaan, ja koska minun tilanteeseeni ei mitä ilmeisimmin sovi se tavanomaisin prinsessatautien hoitopolku, hän varaa uuden ajan ja pari lisää ennen kuin lähettää minut eteenpäin. Tuon tunnin aikana punaisten kenkieni nahka narisee, niiden jokainen ommel ja taite käyvät tutuiksi, se pieni nypylä, joka lapikkaiden kärjissä on, jää silmiini suljettunakin.

Joskus tuntuu kamalan pahalta, mutta yön valkoinen maa on kuin pieniä timantteja, viimeistä yötä töissä olevan työkaverin hymy on aito ja sielua lämmittävä ja minä tiedän, että edessä on valoa ja seikkailua.

in der Stille

Rakastan pakkasöitä. Puiden oksat ovat valkoiset, hengitys huuruaa ja pakkaslumi narskuu pyörän renkaiden alla. Vaikka pyörä on raskas polkea parinkymmenen asteen pakkasessa ja vaikka rappukäytävissä on kamalan kuuma, niin minusta töissä on silti kivaa. Nälkä iskee yössä aiemmin kuin ennen häiritsemättä kuitenkaan enempää, rasitusvammojen ja liukastumisten riski on moninkertaistunut ja sormenpäät jäätyvät nopeasti, mutta minä haluan lähteä, ihan joka aamu ennen kahta, kun puen työvaatteita päälleni, solmin kengännauhoja, kiristän kypärän päähäni ja kipitän portaita pyörävarastoon, minulla on sellainen tunne, että kaikki menee oikein. Että niin tämän kuuluukin mennä. Tuntuu, että kuulun juuri siihen, missä olen, yöhön, kadunkulmiin, rappukäytäviin, pyöräni selkään. En ikuisesti, mutta nyt, tässä hetkessä, eilen, tänään ja huomenna.

Minulla on mukava esimies ja aivan jumalattoman komea. En tunne häntä yhtään, mutta hän on aina ollut mukava minulle. Sovittaessani uusia työvaatteitani minusta on suorastaan liikuttavaa, kuinka tarkasti hän pitää huolta siitä, ettei katse laskeudu kasvojani alemmas, vaikken edes riisu yhtän vaan sovitan tuulipukua arkivaatteideni päälle. Olen ehkä pieni huomiohuora, mutta nautin siitä hetkestä, jonka saan viettää hänen kanssaan kaksin. Kun hän kyselee minulta, mitä pidän piireistäni ja miten on mennyt, kertoo tämänhetkisistä haasteista ja muista työasioista. En ole ihastunut häneen tai millään tavalla kiinnostunut hänen henkilökohtaisesta elämästään, mutta minusta on mukavaa olla hetken verran hänen huomionsa keskipisteenä, jutella hänen kanssaan ilman, että mukana on muita esimiehiä tai muita minua tärkeämpiä ihmisiä, saatika muita jakajia. Että on vain minä, hetken aikaa vain minä.

Aamiainen numero kolme jää tänään väliin, kun äiti soittaa ja puhumme yli tunnin. Otollinen aika syödä menee ohi, ja vaikka on niin nälkä että sattuu, en tartu enää ruokakaapin kahvaan tarkistaakseni, mitä siellä on. Tiedän, ettei siellä ole mitään heti valmista, ja olisihan se kauhea vaiva vaikka keittää riisiä. Etenkin, kun sen kanssa syötäväksi on lähinnä ketsuppia ja erilaisia chilikastikkeita. Puuro olisi nopeasti valmis, mutta ei tee mieli. Syön sitä kaksi tai kolme kertaa päivässä. Mutta ei kai se haittaa, että kolmas aamiainen on mukillinen teetä, kun ensimmäinen aamiainen oli omenakaurapaistosta ja vaniljajäätelöä kaksikymmentä vaille kaksi yöllä. Sokeria, rasvaa, ainakin kaksinkertainen määrä energiaa tavalliseen puuroaamiaiseeni verrattuna. Kyllä tämä tästä. Koitan saada lihavan ruumiini hengittämään tasaisesti ja lupaan, että illalla syön tuhdisti.

Joskus hiljaisuudessa teen tutkimusmatkoja omaan kehooni, joka on minulle vieras. Sängyssä peiton alla, suihkussa, sohvalla, keittiön rahilla. Minä olen elänyt tässä ruumiissa yli kaksikymmentäkolme vuotta, ja vieläkin se on minulle vieras, outo, inhottava, joskus pelottavakin. Viime aikoina se on muuttunut nopeammin kuin murrosiässä, ja sekin vähä, mitä kehostani tunsin, on taas tuntematonta, erilaista. Yritän ottaa ne löytöretkinä, mahdollisuutena löytää jotain uutta ja jännittävää, ihanaakin, mutta toisinaan on aika ahdistavaa löytää itsestään uusia ulottuvuuksia, olkootkin vaikka kuinka terveellisiä.

Sormet liukuvat arvilla, piiloon vetäytyvillä kylkiluilla, reisien löysyydessä. Mietin, miten kukaan voisi koskaan rakastaa minua, kun en itse kykene rakastamaan itseäni.

Lumikukka

Ennen joulua omalääkäri katsoo minua lasiensa läpi, laittaa vaa'alle vaikken haluaisi, mutta onneksi minun ei tarvitse katsoa sitä lukemaa, sillä sisälläni riehuu viha, jota en halua vapauttaa punaisena ihon alta. En tiedä, mitä se kirjoittaa enkä haluakaan tietää. Noin vartin kuluttua lähden huoneesta Opamox-resepti kädessä enkä tiedä, menikö kaikki sittenkin vain pahemmaksi.

Samana päivänä näen Muusan liian julkisessa tilaisuudessa enkä uskalla katsoa niin syvälle silmiin kuin haluaisin. Ja sitä, mitä onnistun näkemään, en osaa tulkita. Istun vieressä ja tunnen sen tuoksun, joka huumasi minut jo ensimmäisellä kerralla, hymyilen väsymyksestä vaisusti ja osallistun ujosti keskusteluun, jonka osallistujista minä olen nuorin, kokemattomin, vähäarvoisin ja ainoa, joka ei tunne kaikkia muita.

Vedin joulun alla itseni aivan liian piippuun, pitkälle ylitse sen ailahtelevan mania-depressio-kierteen aina sinne asti, missä usvan takaa kuultaa päätepysäkki. Se kaikki oli niin järjetöntä, puoli tuntia ennen töitä, kolme varttia töiden jälkeen, tunti päivällä ja taas puoli tuntia ennen töitä päivstä toiseen. Sain lahjavillasukat valmiiksi melkein kaksi tuntia ennen kuin ne piti laittaa kuusen alle, nukkua en ehtinyt sitäkään. Onneksi äidin luona vietetyn joulun ihmiset ymmärsivät, että olen herkillä ja antoivat minun nukkua ohi kaiken ohjelman sitä Opamoxin turvaamaa unta, jota en ollut ennen kokenut. Isän vanhempien luona joulu ei ollut yhtä turvattua, vaikka otin pillerin ennen menoa, ennen ruokaa ja ennen liian viininhuuruista iltajuustosessiota.

Vuodenvaihteen aikoihin elämä alkoi voittaa hiljalleen. Uudenvuodentaiat ennustivat minulle rahaa ja iloa. Ehkä olisin toivonut jotain muuta, mutta näillä mennään. Yöllä suuntasin yksinäni yökerhoon niin laittautuneena, että hetken aikaa tunsin itseni kauniiksi. Tanssi vei, vessassa oli hurmaava tyttö joka lainasi minulta huulipunaa ja minä olin juonut tarpeeksi, ettei tarvinnut ostaa yhtä enempää. Lähdin kuitenkin aikaisin pois, sillä koin aavistuksen epämiellyttäväksi sen piirityksen, jonka kohteeksi jouduin tanssilattialla. Kaksi stondista samanaikaisesti reisiä vasten, kolmet liian tarttuvat kädet olivat liikaa. Lähdin ennen kuin ilta oli pilalla ja tankojuoppoilin kotiin maailman parhaalla pyörällä.

Tuntuu, että elämä on jotenkin vakiintuneempaa kuin koskaan. Olen ensimmäistä kertaa taloudellisesti riippumaton perheestäni. Minulla on vakituinen työsuhde, jonka koeaika päättyi juuri. Herranjumala, irtisanomisajat ja kaikki. Käytän ammattiliiton taskukalenteria, tunnen olevani osa yhteisöä, johon haluankin kuulua. Vakiintuminen ei kuitenkaan tarkoita elämän pysähtymistä. Se menee kuitenkin eteenpäin, vaikkakaan ei akateemisesti tai taloudellisesti. Olen laskeutunut yliopisto-opiskelijasta ja tulevasta tiedemiehestä pienipalkkaisen ja ei-niin-arvostetun työn hyväksi tekijäksi, eikä se harmita minua lainkaan.

Kaikki on niin kovin hyvin. Silti varjot hiiviskelevät kahdenkymmenen kynttiläni jättämissä varjoissa, joskus ne kaikki ajatukset ja huudot kaikuvat päässäni, kimpoilevat kallossani niin että meinaan tulla hulluksi. Vaikka syön aamupuuroni, laitan voita leivän päälle ja hunajaa teehen oksentamatta, vaikka liikun kohtuudella ja pidän terät rasiassaan, ne muistot ja ajatukset eivät mene pois. Eivät ne koko ajan ole, mutta yhä liian usein olen vain lihava, epäonnistunut ja heikko syöppö, jonka tulisi tiputtaa helvetin monta kiloa. En anna niiden vaikuttaa toimintaani, lihavanakin syön makaroonia ja laitan voisilmän puuroon, mutta pelkään, että joku päivä voimani eivät ehkä riitä. Joskus oikeasti salaa kuvittelen haluavani takaisin sinne, mistä olen pyristelemässä pois, ja on kovin vaikeaa suunnata eteenpäin, kun takaa kuiskii kaikki se, mistä luopuminen tekee niin saatanan kipeää. Miksei ne vain mee pois.