Nyt on jo parempi. Vaikka olen syönyt, elämä tuntuu mukavammalta.Ystäväni, kutsun häntä vaikka E:ksi, tuli viimein takaisin matkaltaan. Ja jotta elämä ei aivan tylsäksi kävisi, aiomme tänään liftata johonkin pois täältä. E on niitä ihmisiä, joiden kanssa voi tehdä melkein mitä vaan. Hän on myös oivallinen keskustelukumppani ja hänestä on ollut suuri apu vaikeimpinakin aikoinani. Hän ymmärtää jotakin syömishäiriöistäkin. Se onkin kestoaiheitamme, sillä E on yksi niistä harvoista kavereistani, jotka tietävät minulta sellaisen löytyvän.

Toivon, että pääsemme tänään mahdollisimman kauas. Ehkä herkuttelemme jopa perillä.

Olen vain syönyt ja syönyt ja olo ihan hirveä sen vuoksi. Arvatkaa, kuka juoksee kuin kahjo tänä iltana. Revin vaikka keuhkoni ulos, mutta tämä saasta on saatava ulos minusta! Ja minä saan. Syöminen ei tunnu edes hyvältä. Olen huomannut, etten pysty syömään karkkia enää niin kuin ennen. Silloin meni kepeästi puoli kiloa kerralla. Nyt 336 grammaa kesti koko illan, js söimme sitä sentään veljeni kanssa yhdessä. En pystynyt ottamaan kuin pari kerralla. Karkki ei ollutkaan niin hyvää kuin muistin.

Rakkaat lukijani, joita on jo kaksi, jos haluatte lukea blogistani jotakin tiettyä, saa kertoa ja prin täyttämään toiveenne parhaani mukaan.

Mikään ei muutu. Seinät kaatuvat päälle. En näe valoa. Toivo paremmasta on kuollut. Minua ei kiinnosta mikään enkä jaksa mitään. Mielessä pyörii ruoka. Näen unia ruuasta nukkuessani ja ajattelen sitä valveilla ollessani. Onneksi äiti on jo sopeutunut tilanteeseen eikä enää odotakaan minun syövän mitään hänen nähtensä. Tai muutenkaan.

Masennuksesta paranemiseen tarvitaan oma halu. Mutta minä en jaksa haluta. Vihaan itseäni. Kotona turhautuessani luon sääntöjä, joiden rikkomisesta seuraa rangaistus. Minä en voi sille mitään. En jaksa voida. Ei saa syödä muuta kuin sokerittoman Mynthonin tupakan jälkeen. Ei saa nukkua liikaa. Mitä vähemmän sen parempi. Ei saa näyttää pahaa oloaan. Ei saa lukea kaunokirjallisuutta ennen kuin rästissä olevat kouluun liittyvät ja liittymättömät tietokirjat on luettu. Ei siis koskaan. Ja minä janoan kaunokirjallisuutta! Pääsisin pois täältä edes yhden kirjan ajaksi kerrallaan. En osaa selittää suhdettani kaunokirjallisuuteen, mutta se on intohimoinen.

Mutta sekin himo on sammumassa. Odotan kuolemaa. Odotan. Hautausmaalla kävely on rauhoittavaa. Onnen tyyssija. En näe tästä ahdistavasta maailmasta muuta tietä ulos.

En kuitenkaan ole tehnyt itsemurhasuunnitelmaa. Ajelehdin vain enkä ole yhtään varovainen missään. En pelkää, sillä minulla ei ole mitään menetettävää. K on eri mieltä.

Vietän lomani kotona ahdistuen ja omaan maailmaani eristäytyneenä. Ajoittain ihan täysin. En puhu ihmisille, en tapaa heitä. Olen kotona ja tupakoin. Istun parvekkeen lattialla kippurassa selkä ovea vasten. Painan pään polviin, puhaltelen savusta kuvioita. Suljen silmät ja nautin siitä tunteesta. Ajattelen asioita, mutta uusia ajatuksia ei tule. Olen ajatellut kaikki ajatukseni niin moneen kertaan, että osaan niiden reitit ulkoa.

En tee mitään.

Kauhea loma, kauhea! Odotan, että koulu alkaa. Saan jälleen lukea, stressata, onnistua, itkeä iltaisin väsymystäni ja paeta välitunneilla tupakalle ja kävelylle ennen kuin ne puhuvat minulle. Vaikka kaatuisin töideni alle juuri kirjoitusvuonna, sekin on parempi kuin tämä ainainen kotona möllöttäminen.

Moni asia pelottaakin koulun suhteen. Viime keväänä jouduin lääkärille ja terkalle. Nyt ne tarkkailevat minua enkä pääse pakoon niiden katseita edes miesten L-kokoisen hupparini alle. Minulla on terkalla käyntejä heti syksyllä. Joudun juomaan vettä, jottei painon lasku näy. Ja terkka tietää sen.

Ne puhuvat minusta koulussa, opettajat ja muut. Mutta he eivät kerro mitään minulle. Ne ovat huolissaan, mutta minulle kerrotaan vain se. Ei, kuka on ja mistä.

Juuri se koululääkärikäynti poiki minulle labroja ja lähetteet sisätautilääkärille ja nuorisopsykiatriselle. Sain diagnoosin, mutta mikään ei muuttunut. En mene sinne enää, en. Minulle lässytetään kuin kaksivuotiaalle ja samalla odotetaan päätöksentekoa kuin aikuiselta.

Minulla ei myöskään ole tahota haluta tarpeeksi. Ne eivät voi tehdä mitään vastoin minun tahtoani. Enkä minä tahdo. En jaksa.

En jaksa.

Ihmiset, ettekö te ymmärrä. Ei, ettehän te eikä sitä voi teiltä odottaakaan. Minun on tultava täydelliseksi. Hallittava itseni ja elämäni. Nämä kuristavat säännöt ovat ainoa keino vaikuttaaa elämääni. Enkä silti tiedä, ovatko ne edes minun keksimiäni. En tiedä, kuka näistä olen minä.

Ystäväni koulusta opettajien keskuudesta on vannonut huolehtivansa siitä, että saan apua. Mutta kun minä en halua. En mene. Ne eivät voi minua pakottaa, johon tämä ystävä, kutsukaamme häntä vaikka K:si, sanoi vievänsä minut vaikka väkisin ja istuvansa siitä linnassa pari vuotta. Se hieman pysäytti, vaikken hänen kuultensa reagoinutkaan. Jos hän on todella niin vakavissaan...

Olen huomannut, että mitä ikinä teenkin, satuttaa toisia. Pelkään erään ystäväni puolesta, jolla on ajoittain syömishäröilyä. En halua johdattaa häntä näille helvetin poluille. Ja äiti. Tuntuu pahalta, kun hän itkee, kuinka paljon hänelle merkitsen ja mitä kaikkea ihanaa hän minulle toivoisi.

Juuri tämän takia olen eristäytynyt lomalla kotiin. En satuta muita niin paljon, jos en ole tekemisissä heidän kanssaan. Mutta kotona seinät kaatuvat päälle. Ahdistaa.

Ahdistaa.

Onko tämä elämää? Kamppailen itsetuhoisten ajatusten kanssa. Miksi? Miksi edes yrittää? Posliinijumala ei päästä otteestaan. Istun itse langettamaani elinkautista.

Eilen, kun olin illalla juoksemassa, alkoi pistää oikein kunnilla. Huonoa kuntoa se vain on; pisti vatsaan ja johonkin määrittelemättömään paikkaan keuhkojen tienoilla, siellä sisällä. Kipu yltyi liian kovaksi: kävelin viimeisen kilometrin. Että suututtaa. En saanut muutenkaan palaan suurinta osaa syömistäni kaloreista. Se tietää lihomista. Ja lihomisesta ei seuraa mitään hyvää, tiedättehän. No, onneksi kävin vielä koiran kanssa kävelemässä illalla, niin mieli hieman rauhoittui. Mutta ei täysin.

Tänään piti tulla nollapäivä, mutta aamulla täti tuli kylään tuoden viinereitä sienileipää, rypäleitä ja nektariineja. Söin. oli pakko. Tuntui, että täti katsoi silmä kovana jokaista suupalaani. Viineri oli ihanaa, rasvaista ja mansikanmakuista. Makeaa. Tunsin, kuinka se oikein suli suussa, valui rasvaisena mahan kautta reisiin läskiksi.. Ja itseinho räjähti käsiin. Mitä mä teen?!

Niin, kai minulla sitten on syömishäiriö, kun kaikki niin sanovat. Hassu ilmaisu vallalle ja hallitsemiselle. Häiriö. Eikö siis ole normaalia hallita itseään?
Olenkohan edes ihminen. Biologisesti ainakin olen, sillä ainoa, jonka kanssa voin lisääntyä ja tuottaa lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä, on toinen, urospuolinen ihminen. Olen siis naaraspuolinen ihminen. Ihmisnaaras.

Pahinta on, että kun alan itse uskoa diagnoosiin, se muka oikeuttaa johonkin. Jos kerran olen sairas, niin miksi te odotatte minulta terveen ihmisen käytöstä?

Alamäkeä vain

Taas menee kaikki pieleen. En ymmärrä, miten voin olla tällainen luuseri. Täydellisyys ei siedä minkään laista heikkoutta. Olen syönyt, voi että olen syönyt! Tänään oksensin rajummin kuin aikoihin. Sitä tuli nenästäkin, ja verta.

Tänään oli ystävä luonani kylässä. Hän, jolle joskus kerroin kaiken, mutten enää aikoihin. Nyt hän vain puhui, minua ei huvittanut. En osannut puhua, ei ollut mitään kerrottavaa, ei mitään jaettavaa. En jaksaisi olla ihmisten kanssa. Olen astunut peilin läpi eikä paluuta ole. He eivät näe sinne, eivät pääse sinne. Olen turvassa heiltä, mutten itseltäni. Ja minä itse olen ainoa, joka voi minua vahingoittaa. He eivät voi, sillä olen piilossa peilin takana.

Joskus pelottaakin se. Mieleni on raiteiltaan, myönnän, mutta heillä ei ole aavistustakaan siitä. He eivät näe. Tiedän vielä, kuinka kuuluu käyttäytyä, niin he eivät huomaa. Olen vetäytynyt omaan mieleni maailmaan, ja tämä kaikki tuntuu turhalta ja yhdentekevältä. Hullulta suorastaan.

Eilen äiti itki jälleen sitä tuskaa, jota hänelle tuotan.

Liikaa minua, liikaa elämää.

En halua vain olla laiha. Haluan olla täydellinen. Ja olen niin kaukana kaikesta. Olen 7 kiloa enemmän kuin vähimmilläni olin. Kaipaan niin talvea, huuruavaa hengitystä, villapaitoja, lumikukkia... Kaipaan niin koulua, jotain pysyvää ja säännöllistä tämän sekavuuden keskelle. Päivät ovat toistensa kopioita ja aika ei kulu. Ja siltikin se kuluu niin, etten loman loputtua ole tehnyt vielä mitään siitä, mitä olisi ollut pakko tehdä, ja uusi pieni kuolema koittaa.

Haluan olla poissa, kaukana täältä, siinä omassa satumaailmassani peilin takana. Peilimaailmako se on?
Mutta kuinka paljon se satuttaakaan läheisiäni. Mitä ikinä teenkin, se satuttaa heitä. Ehkä sisälläni asuu pahuus.

Possu

En ymmärrä, miten tässä aina käy näin. Kaikki meni hyvin, kunnes joimme kahvia kahdestaan kaverini kanssa meidän keittiössämme. Tarjolla oli leipomiani pullia ja mansikka-raparperipiirakkaa. Molemmat olivat onnistuneita. Ei ollut nälkä, mutta haukatessani ensimmäistä pullaa tajusin, että nyt mennään taas ja lujaa. Siitä se lähti. Söin pullia ja piirakkaa vaniljakastikkeen kanssa kuin hullu!

Illalla söin lisäksi klementiinin. Huomenna en aio syödä mitään muuta kuin pari klementiiniä. Jos kuitenkin syön, saatte lyödä. Huomenna on lenkkipäiväkin. Aion juosta hieman pidempään kuin eilen. Joka päivä vähän pidempään, vähän syvemmälle.

Failure

Epäonnistuin taas. Eilen meni hirmu hyvin siihen asti, kun äiti toi mulle pussillisen lehmäkarkkeja. Oikeastaan ei tehnyt edes mieli, mutta soin kuitenkin monta ja loput tänä aamuna. No, viimeiset syötin koiralleni, ystävistäni uskollisimmalle. Ja siitä se lähti. Söin illalla vielä juustoa, yhden pahanmakuisen keksin, vadelmia hunajan kera sekä pienen siivun ruisleipää. Noista vain vadelmat ovat periaatteessa sallittujen listalla. Mässäilystä rangaistaan aina. Ja eilinen oli vasta varoitus. Olen huomannut, ettei vatsani edes kestä tuollaista syömistä. Lisäksi siitä tulee muutenkin niin paha olo. Illalla itsevihani paisui niin, että saan kiittää tai kirota onneani siitä, että olen vielä täällä. Tänään söin lehmäkarkkien lisäksi juustoa. Saa nähdä, mitä tapahtuu.