Entä jos kaikki on niin saatanan hyvin.
Tai ainakin me leikitään niin. Me hukutetaan aika pois, tehdään töitä, me valvotaan, nauretaan, naidaan, seikkaillaan ja nautitaan siitä kaikesta ihan kamalasti, ja samalla me vältetään kohtaamista sen kanssa, mitä me ei uskalleta kohdata.
Elämä on monin tavoin hyvää, liiankin hyvää. Minulla on yhä laajempi työnkuva, teen mitä vain ja tykkään siitä. Minulla on hyvä työ. Joskus muulloin, useinkin, ihollani vaeltavat kädet, jotka vievät taivaaseen ja mereen, kädet, jotka osaavat ottaa kiinni ja puristaa, raapia, painaa ja hyväillä. Kädet, joilla tehdään ihmeitä. Kädet, jotka tekevät minusta edes hetkeksi kauniin. Niille tunteille ei ole sanoja, ei kuvia, ja kaikki on salaista ja kiellettyä. Tiedän, ettei se voi päättyä hyvin, mutta se kaikki on kokemisen arvoista. Kukaan ei koskaan ole ollut minulle niin hellä, osoittanut arvostusta niin kuin hän, ja joskus se jopa saa minut hetken verran tuntemaan itseni arvokkaaksi.
Ja kuitenkin, vaikka kaikki on niin saatanan hyvin, mennyt ei aina ole vain mennyttä. Takaraivossa sykkii ja kuiskii tieto siitä, että olen lihava. Syön pullaa kakkua karkkia pähkinää hotelliaamiaisia kaikkea vain kamalasti, paisun kuin pullataikina ja vaikka se ei näytä haittaavan ketään muuta, minussa se herättää jotain, mitä en hallitse.
Viimeinen pisara oli aika lailla vuosi sitten ostettu mekko, kokoa 164 cm, joka silloin oli vähän löysä. Hain sen äidin vaatehuoneesta takaisin kotiin, ja se oli tiukka. Mahtui kyllä päälle, mutta istui liian napakasti. Ja kun minä riisuin sen mekon, ihollani luki että läski.
Entä jos kaikki on niin saatanan hyvin, ja minä olen vain kiittämätön tyhmä tyttö, joka ei osaa elää ja ajatella oikein.
