Sometimes

 Suuttumus, ahdistus, pettymys, häpeä, epätoivo. Kamala päivä.

Maanantai-iltana puoli kymmenen aikaan kerään itseni ja kultaisen Negan kannustaessa soitan yhden elämäni vaikeimmista puheluista. Musta tuntuu, että mä tarviin apua. Täti ehdottaa ensiapua, mutta tilanne ei ole niin akuutti. Ennemminkin ennaltaehkäisevä apu olisi tarpeen ennen kuin mitään kamalaa sattuu. Olisin saanut ajan jo tiistaille, mutta olin menossa opiskelukaupunkiin piparilipulla katsomaan Tammea ja Pähkinää, niin sain ajan tälle päivälle.

Siihen asti kaikki meni hyvin, siitä eteenpäin ei. Herään nukuttuani liian vähän töiden jälkeen, kiidän arvauskeskukseen. Odotan yli puoli tuntia omaa puolen tunnin aikaani sairaanhoitajalle, kunnes joku tulee kertomaan, ettei se ole paikalla. Minut ohjataan toiselle käytävälle odottamaan lisää. Lopulta minut ottaa vastaan päivystävä hoitaja, joka on juuri niin idiootti ja kamala kuin vain voi olla. Lisäksi läsnä on kaksi harjoittelijaa. Avaudupa siinä sitten, kun yksi kyselee että paljonko paino on nyt laskenut, ai et tiedä (oikeasti se ei ole laskenut yhtään vaan noussut kai), no tuossa on vaaka niin voidaan katsoa, ja kaksi istuu siinä tuijottamassa minun lihavaa olemustani. Lopulta saan huomiseksi ajan omalääkärille, heti aamusta tietenkin. Nukun sitten joskus ja jouluna, paitsi etten silloinkaan.

Päivällä siihen kamalaan työhön, illalla kotiin väsyneenä ja vieläkin vihaisena. Vähän myöhemmin illalla silmieni edessä liukuvat kaikki ne ihmiset, jotka olen pettänyt. Oliivisilmäinen täti, kuvaajatyttö, Tammi, E, K, Muusa (vaikkei hän tiedäkään mitään), te kaikki pienet rakkaat. Peilistä katsoo takaisin verisiä klimppejä syljeksivä tyttö, jonka silmät ovat uupumuksesta ja häpeästä punaiset ja turvonneet, posket pulleat ja kämmenselässä punaiset läikät. Anteeksi.

Olen ollut molemmat vapaayöni töissä, tehnyt lisätyötä, ottanut yhden jännittävän yksittäisen lisätyökeikan tammikuulle, olen laskenut päiviä seuraaviin vapaaöihin ja mennyt laskuissa sekaisin. Ohjelmaa on taas aamusta iltaan ja jossain välissä pitäisi käydä katsomassa Violettaa lataamossa. Niin ja jossain välissä pitäisi kuulemma nukkuakin, mutta

Joskus me hypätään tyhjään

Remind me the story that I won't get insane

Tuulta ja sadetta toisessa maassa, siellä kaukana, missä E on. Viinaa, olutta, shotteja, viskiä punkkua kukkaa kaikkea sekaisin, rakoille tampatut jalat, värivalot ja revenneet sukkahousut, hameen alta pois työnnettävät kädet, mahaa ja kylkiä tunnustelevat kädet, ne katseet ja kaikki ne ympärillä tamppaavat jalat korkokengissä, saappaissa, lenkkareissa, maihareissa.

Toipumiseen menee vielä aikaa, mutta pian koittaa paluu töihin. Olenkin jo kaivannut sitä, on ollut ikävä synnyinkaupungin yöhön pää selvänä, niihin portaisiin ja kadunkulmiin, joissa aluksi meinasin mennä aina harhaan.

Olisin halunnut antaa Muusalle kauniimman nimen, mutta Muusa tuli ekana mieleen. Jos keksin paremman nimen, vaihdan. Muusa on sanana jotenkin liian pehmeä ja kulmaton ja siksi vähän sopimaton ihmiselle, joka on kaikkea, hymyä ja arvoituksia, tulta ja tappuraa, naurua ja viekottelevia liikkeitä. Olkoon kuitenkin nyt vielä hetken. Olen tosiaan yllättäen miettinyt häntä aika paljon, ehkä vähän liikaa.

Tämä on taas niitä päiviä, että unohdan aamiaisen ja lounaan, päivällinen tuntuu ajatuksena vastenmieliseltä, mutta päätän syödä näkkäriä sulatejuustolla ja suolakurkulla, koska jotain on syötävä. En vain ole vielä saanut kaivettua näkkäripakettia kaapista, koitan lykätä sitä aina hetkellä eteenpäin vaikka tiedän, että se on ennemmin tai myöhemmin edessä ja että se käy hetki hetkeltä vaikeammaksi.

Hands of time

Kiitos, pienet pääskyseni. Minä selvisin, terät pysyivät rasiassaan, en edes avannut sitä, ruoka jäi kehoani ravitsemaan eikä lenkkipolku vienyt liian kauas kotoa. Minä voitin taas.

Ahdistusperjantain jälkeen koitti lauantai, joka oli onnea täynnä. Kävin ensin äidillä, mistä kipaisin kodin kautta vain vaihtaakseni vaatteet, suuntasin katsomaan burleskia. Kuinka upeaa se olikaan! Pari tuntia viekottelevia naisvartaloita, kaksi lonkeroa, verkkosukkahousuja, sukkanauhoja, korsetteja ja mitä kauneimpia vintagemekkoja. Minullakin oli kaunista päällä, oli valkoiset sukkahousut joissa oli mustia pilkkuja, lyhyt tyllihame, musta läpinäkyvä pitsipaita, jonka alla ihan uudet ja ihanat mustat rintsikat sekä päässä suuri punainen rusetti ja huulissa punaa. Enkä minä ollut liian lihava.

Burleskin jälkeen lähdin suoraan toiseen paikkaan, Hämeenlinnaan, katsomaan Stratovariusta, joka saa aina kasvolihakset kipeäksi hymyilystä, äänen käheäksi ja kuulon pois. Matkalla söin karkkia ja sipsiä, eikä sekään ahdistanut. En syönyt liikaa mutta tarpeeksi kuitenkin. Sopivasti. Bändi oli taas upea. Pääsin eturiviin, laitoin kyynärpäät lavan reunalle ja nautin. Se on aina silkkaa onnea, niitä elämän täydellisiä hetkiä, jollon mikään ei voisi olla paremmin. Ehkä näytin janoiselta, kun laulaja kävi antamassa vesipullonsa minulle. Lopuksi basisti, se jumalattoman komea basisti, irrotti lattiasta biisilistan ja antoi minulle, kun pyysin, eikä hymyni hyytynyt vielä silloinkaan, kun koitin poistaa vedenkestäviä meikkejäni aamun hämärinä tunteina.

 

Tänään nukuin taas pitkälle iltapäivään, kuinka mukavaa se onkaan varsinkin rankan työyön jälkeen, enkä edes jaksanut siivota, vaikka Nega Polaris oli tulossa käymään. Mutta ehkäpä minun ei niin tarvitse siivotakaan Negaa varten. Vieraita varten siivotaan, ei ystäviä.

Elämä ei ole täydellistä, mutta hyvää kuitenkin, juuri sellaista kuin sen kuuluu ollakin. Vähän vuoristorataa, suuria tunteita, se on kermaa sosekeitossa ja voita leivän päällä, kaupungin kauneimman naisen meikkiä valkoisessa rusetissani sieltä kolmen viikon takaa, se on vatsaa kutkuttavia sähköposteja ja äärimmäisiä suorituksia töissä. Se tuntuu joltain, paljon kaikelta, ja juuri niin sen kuuluukin olla.

Polvillaan

Ahdistaa niin paljon etten osaa kertoa. Teen kaikkeni pitääkseni terät rasiassaan ja ruuat mahassa, pinnalla pysyminen vie kaikki voimat. Itkettää ja rintaa puristaa liikaa, että kestäisin mutta mun on vain kestettävä. Enkä mä tiedä, mistä se tulee.

Kultaseni, älä koskaan rakastu muusaan

Kuukauden ehkäpä harmain päivä koittaa tunkeutua ikkunoista sisään. Onneksi takana on taas sellainen viikko, ettei harmaus saa valtaa vielä tänäänkään. Vaikka suupieleni eivät juuri nyt tavoittelekaan korvia, niin kaikki on silti ihan hyvin.

Kahtena päivänä tällä viikolla olen tehnyt ylimääräisiä töitä yössä, kahtena päivänä (yönä) on ollut jotain erityistä omillakin vuoroilla, kahtena päivänä sääolosuhteet ovat olleet vähintäänkin haastavat, eivätkä nämä päivät ole olleet samat kaksi.

Olen voidellut kaupan parasta leipää kotonani pitkään ja hartaasti järjestelmäkameran räpsiessä tauotta minun käsieni tärinää kuviin, olen istunut vanhan kouluni ruokalassa avaten niitä kylmiä muistoja kameralle, jolle olen jo avannut niin paljon siitä, mistä ei puhuta. Aiemmin olen jo antanut sen ikuistaa raidat, vatsamakkarat, turpeat reiteni sekä vaatteet, joihin en enää mahdu ehkä ikinä. Sen linssin syvyyksiin olen lähettänyt silmilläni viestiä, joka ehkä vielä joskus on niin julkista, ettei siitä enää tarvitsekaan puhua. Vaikka se on tuntunut oudolta ja välillä pelottavaltakin, tuntuu kuin taakkani olisi hieman keventynyt. Se kaikki on nyt sanottu ääneen nauhalle ja näytetty kameralle, olen päästänyt tarinani lentoon, ja vaikka se vähän sattuukin, olen avannut jälleen yhden solmun elämäni nyöristä.

Tulevan vapaayön kunniaksi tekisi mieli heilauttaa helmat kaupungin siihen yöhön, johon kuuluvat kopisevat korot, punaiset huulet, lonkerosta tahmeat tanssilattiat ja antamatta jätetyt yhteystiedot, mutta kroppani jokainen osa huutaa lepoa. Mieli on virkeä ja jaksaisi vaikka mitä, mutta jaloissa ja käsissä on senlaatuisia kipuja, etten halua tietää, mihin ne johtavat ilman lepoa ja palautumista. Huomatkaa, pienet pääskyseni, että minä annan keholleni jo niin paljon arvoa, että sallin sille ansaitun levon.

Peili, vaaka ja ruokakaappi kuiskivat vielä joskus kiusauksiaan, vanha tuttu tyhjyys vatsassa houkuttelee jättämään ruuat kaappiin tai jo kauppaan, terät kiiltelevät kauniina salaisessa rasiassaan ja lenkkipolut, ne koittavat pitää lenkkareiden pohjista kiinni. Kuitenkin minä syön, lasken kaloreita vain tietääkseni, että olen syönyt tarpeeksi, ostan ruokaa, jätän rasian avaamatta ja suuntaan ajoissa kohti kotia siitäkin huolimatta, ettei se ole helppoa. Vaikka välillä sattuu ja ahdistaa, minä tiedän, että suunta on eteenpäin.

Tuhat ja yksi

Joskus se ahdistus sieltä ryömii kuitenkin, kiipeilee ihollani kuin tuhat hämähäkkiä. Yhtäkkiä tekee mieli lähteä töihin tyhjällä vatsalla, harmaus tummentaa sitä iloa, jonka olen löytänyt enkä ihan joka hetki uskalla luottaa niihin sanoihin, jotka hämmentyneenä kuiskattunakin kuulostivat niin kauniilta.

Olen ajanut itseni sellaisiin univelkoihin, ettei sitä kuitata muutamassa päivässä. Joskus itkettää silkasta väsymyksestä, mutta onneksi minä tiedän, että uni parantaa. Että tämä ahdistus helpottaa, kun herään huomenna virkeänä nukuttuani riittävästi töiden jälkeen. Tai oikeastaan se helpottaa jo töissä, kun katulamppujen luonnottoman oranssi valo kajastaa sieluuni asti ja tekee varjoista vähemmän tyhjiä, kun nikat kipeytyvät kymmenistä rappukäytävistä ja sormenpäitä pistelee, koska ne on pidettävä paljaana, kun jynssään turhaan painomustetta irti käsistäni. Silloin se jo helpottaa ja minun on taas hyvä olla.

Minä olen kuitenkin päättänyt hymyillä. Minä syön ennen töitä ja töiden jälkeen, eivätkä sormet edes etsi tietään kurkkuun. Vaikka maha tuntuu liian isolta ja reidet lyllyvät kuvottavina, ne ovat kuitenkin minun omani, ne ainoat, jotka minulla on, ja ne palvelevat minua hyvin. Ja minä tiedän myös, että ne ovat juuri sellaiset kuin kuluukin, lukuunottamatta niitä salaisuuksia, jotka olen kirjoittanut iholleni. Ja ehkä nekin kuuluvat.

Minä olen kulkenut jo niin pitkälle, etten anna minkään, en minkään työntää minua takaisin. Minä hymyilen maailmalle ja se hymyilee minulle takaisin.

Aurora borealis

Eilen oli ihana, kummallinen ja kummallisen ihana päivä. Seisoin vaaleanpunaisen lasten sateenvarjoni alla (vaikkei edes satanut) sovitussa paikassa ja halasin tyttöä, jota en tunne.

Kävin kahvilla sen naisen kanssa, joka on jotain uutta ja tuntematonta, jotain ihanaa ja ennenkokemattoman herkkää. Kolme ja puoli tuntia yhden kahvimukillisen ääressä hurahti kuin siivillä, eikä suuria salaisuuksia vielä avattu, vaikka niitä leijui ilmassa. Minä olen nähnyt elämää ja ihmisiä, mutta tämä on jotain uutta ja jännittävää, ja samalla pelkään, että rikon jotain kaunista. Varovaista tunnustelua, katseita, hymyjä, pieniä eleitä, sillä kumpikin on vieraalla maaperällä, vaikkakin eri tavalla. Koheltaessa sattuu, joten hiljaa ja rauhallisesti, hymy kerrallaan tutustumme, ja vasta aika näyttää, onko tästä syntymässä ystävyyttä vai jotain muuta. Eikä ystävyys olisi minulle pettymys.

Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että joku noin upea haluaa tutustua minuun ihmisenä, minun itseni vuoksi (ja vähän itsensäkin) vailla tarkoitusta kaataa minua sänkyyn ensi tilassa. Voi kuinka saatanan monta vuotta minä olen ollut enimmäkseen seksuaalisen kiinnostuksen kohteena - tai ainakin ollut kykenevä näkemään vain sen - ja vaikka mukana olisi ollut jotain muutakin, niin ilman seksiä ei olisi ollut sitäkään. Kuinka monta kertaa sillä ei oikeasti ole ollut niin väliä, kuka minä olen. Ja nyt minä tunnen toisin, minä näen ja uskon, että joku haluaa nähdä minun silmieni taakse eikä vain hameeni alle.

Joskus ei meinaa uskaltaa hengittää, ettei kaikki katoa. Kuitenkin elämä on ihanaa, oli jo ennen kuin ensimmäisen kerran tanssin tämän naisen kanssa, ja se elämän ihanuus on minulle vielä uutta ja jännittävää, täynnä yllätyksiä ja seikkailuita, joista en mistään hinnasta jää pois.

Falling awake

Jalat alkavat hiljalleen palautua viikonlopusta, mutta hymy on kasvanut kiinni suupieliin. Hiljaisina hetkinä ajatukset palaavat niihin kauniisiin sanoihin, joita kaupungin kaunein nainen kirjoitti, niihin sanoihin  ja hetkiin, niihin tuoksuihin ja kosketuksiin, joita en halua unohtaa, vaikka ne olisivat olleet vain humalaisen hetken huumaa.

Olen pyytänyt upeaa naista kahville kanssani, ja hän sanoi tulevansa. Mielelläni. :) Olen aivan varma, että hän on vieläkin henkeäsalpaavampi selvin päin, mutta hyväksyn myös sen, etten ehkä enää kosketa häntä. En, mikäli hän ei halua. Mutta elämä on seikkailu, ja näissä hetkissä hän löysi uuden avaruuden tähtisumut ja jos hän tahtoo kurkottaa koskettamaan galakseja, minä olen siellä myös tähtipölyä hiuksissani.

Ensimmäistä kertaa varmaan ikinä minulla ei ole sellainen tunne, että on pakko pudottaa mahdollisimman mahdottoman paljon painoa ennen tapaamista. Ensimmäistä kertaa ikinä minä uskon, että olen hyvä tällaisena, näiden kilojen kanssa enkä yhtään vähempänä, hyvinvoivana ja iloisena itsenäni enkä aliravittuna nälkäsotilaana. Sinä nauravana Therruna, jonka kadotin vuosiksi ja joka on jälleen herännyt ja opettanut minulle, että elämä on ihanaa jos annan sen olla.

Haluan vielä jakaa kanssanne sunnuntaiaamun ihmeen: heti heräämisen jälkeen minua katsoi peilistä kaunis ja hoikka tyttö. Kasvoissa oli vielä jäljet illasta ja iholla lakanoiden painaumat, huulilla se hymy, joka kertoo, että vähemmän luisevan rintalastan alla elämä kuplii kuin samppanja. Nousevat kädet paljastavat vielä rintalastan ja kylkien luut, eikä se ole hyvä eikä huono asia. Silmissä hohti sinisenä ne meret, joilla on hyvä seilata eikä niiden läpi työntynyt se tuska ja viha, jotka ovat sumentaneet sineä jo liian monta vuotta. Se sieluni mustuus on tehnyt luistani pitsiä ja maalannut ihooni raitoja, se on kirjoittanut kehooni tarinan, jota en enää häpeä, en ainakaan niin paljon.

Vaikka tuo tyttö vetäytyi takaisin peiliin ja jätti minut hieromaan kamalan kipeitä jalkojani, minä muistan, minä tunnen ja minä uskon, ettei se ollut viimeinen kohtaamisemme.

Eikä me palata koskaan

Olen unohtanut muutamat ateriat vaikkei pitäisi, ihan oikeasti unohtanut. Vastapainoksi olen maistanut pulla- ja kakkutaikinaa, nuollut sähkövatkaimen vispilät, syönyt kermakakkua ja laittanut juustoa näkkärin päälle miettimättä asiaa sen kummemmin.

Olen tanssinut työkavereiden, esimiesten ja monien muiden kanssa, ja olen varma, että koko sali on nähnyt, mitä minulla on hameen alla. Olen keinuttanut lanteita, pyörinyt, pyörinyt pyörinyt monine alushameineni, jättänyt vastaanottamatta monia yhteystietoja ja jättänyt antamatta vielä useampia. Olen saanut suudelmia poskille, kaulaan, pilkullisten sukkahousujen peittämälle jalkapöydälle. Olen tanssinut lattialla ja korokkeella lasinsirujen keskellä. Olen suudellut kaupungin kauneinta naista, tarjonnut hänelle juomaa, olen tanssittanut häntä ja suudellut jälleen, eikä elämä olisi voinut olla täydellisempää, vaikka jalat ovat niin kipeät, että itkettää.

Usvan tuoksu

Rakkaat ystävät. Minä olen jälleen ottanut askeleen kohti valoa ja vapautta, suuren askeleen. Minä annan kasvot kivulle ja vihalle ja silti hymyilen, sillä se on eilistä. Tänään siitä on enää kaikuja, huomenna ei ehkä sitäkään.

Minä en pidä kehostani, mutta tiedättekö, ehkä minä vielä opin pitämään. Vielä puoli vuotta sitten en ehkä olisi uskonut, että opin edes arvostamaan sitä, ja kuitenkin nyt minä arvostan. Olen saanut jotain vastineeksi siitä ahdistuksesta, pelosta ja vihasta, joita olen pakottanut itseni kestämään syömisen jälkeen. Kehoni on vastannut siihen jo ja mieleni myös. Huomaan, että elämä kantaa, kun annan sen kantaa. Joskus sattuu, mutta minä olen vahvempi kuin uskoin.

En minä ole valmis, en perillä, mutta jo paljon pidemmällä kuin uskoin ikinä pääseväni. Uskallan jo luottaa siihen, että pahin on takana ja edessä parempaa. Olen myös päättänyt, että jos tie nousee pystyyn enkä minä pääse pidemmälle yksin, minä pyydän apua. Toistaiseksi en sitä tarvitse, mutta jos tarvitsen, aion sitä hakea. Minä en halua enää takaisin kylmyyteen.

Nälkä viekottelee ja kuiskii, ja jos sittenkin unohtaisin iltapalan, mutta minä en unohda. Tartun lusikkaan ja tiedän, että niin on oikeasti parempi. Ja joka ikinen aamu minä syön ennen töitä, mikä ei aina ole ollut itsestäänselvyys. Mitäpä jos sittenkin katoamista, luita ja pienuutta paljon täydellisempää onkin tasapinoinen, hyvinvoiva ja toimiva keho?

Meillä oli kukkatennarit ja hiekkaa hiuksissa

Tiistaina oli työterveystarkastus ja huumetesti, sillä työnantajani vaatii todistusta työterveydestä sekä negatiivista tulosta huumetestistä, jotta työsuhde jatkuu. Näin siis kaikilla pidempään määräaikaiseen tai vakituiseen työsuhteeseen tulevilla. Tiedän, että mitään luvattomia aineita minusta ei löydy, ei millään, siitä olen pitänyt huolta, mutta myös luvalliset lääkeaineet voivat aiheuttaa positiivisen tuloksen, mikäli en ole kertonut käyttäneeni niitä kahden viime viikon aikana. Mietin kuumeisesti, olenko käyttänyt mitään muuta kuin ibumaxia, enkä keksi mitään. Työterveyshoitaja on varsin asiallinen, jopa vähän pelottavissa määrin, enkä osaa lukea sitä yhtään. En tiedä, katsooko se minun soveltuvan työhön. Se huomautti hyvin napakasti painosta Tää paino ei saa sitten yhtään ainakaan laskea. Tiedän, mutta täti hyvä, se on normaali! Lisäksi verenpaine oli hieman koholla, minkä vuoksi sain uuden ajan ensi kuulle.

Mikäli en saa puoltavaa todistusta työterveydestä, en tiedä, mitä teen. Lopetan varmaan syömisen. Koska sitten minulla ei ole mitään pysyvää, mitään elämää rytmittävää eikä mitään, millä maksan vuokran. Ja se häpeä, ei varmaan tarvitse haaveilla samoista töistä enää, mikäli joutuisin nyt lopettamaan koeajalla. Minulla on mennyt nyt ihan älyttömän hyvin, olen saanut lopetettua oksentelun ja paastot, hysteriakohtaukset kaupassa ja isoimmat läskiahdistukset. En varsinaisesti pidä vartalostani, mutta se ei ole mielessäni päälimmäisenä. Minä kestän tämän kyllä, kun minulla on syy kestää. Älkää viekö minulta sitä syytä. Juuri nyt minä osaan arvostaa vartaloani, sitä että se toimii juuri niin kuin sen pitää, se kestää ja selviytyy, minä voin luottaa siihen. En siis pidä sen muodosta ja koosta, mutta sen käyttöominaisuudet ovat nyt ne tärkeimmät, ja ne ovat paremmat kuin varmaan vuosiin. Tämä työ lisää minun hyvinvointiani hyvin paljon.

En tiedä, koska saan varmuuden. Huumetestin tulokset saan seuraavalla käynnillä parin viikon päästä, toivottavasti myös saan sen todistuksen, että voin jatkaa. Sillä sitten minä voin luottaa siihen, että työt jatkuvat niin pitkään kuin haluan, ja silloin minä tiedän, että tulevaisuus on täynnä mahdollisuuksia.

Kaupunkini kauneus

Synnyinkaupunki lokakuussa, noin viikko sitten ja vähän sen jälkeen. Tunnistakoon ken tunistaa.
Tämä kaupunki on nähnyt minun kasvavan, pienenevän ja kasvavan jälleen.

Sen katujen asfaltille minun raitani ovat itkeneet punaisia pisaroita,

sen puistot ja pienet kujat ovat todistaneet tuskaa ja nautintoa,

siellä on kuitenkin koettu

ne suurimmat seikkailut.

Maailman paras pyörä.

Jotain omaa

Kuviot ovat taas menneet uusiksi. Otin vastaan pienen (ja ensimmäisen kokemuksen perusteella paskamaisen) sivutyön, jonka jatkaminen on vielä harkinnassa. Sen haastattelusta palattuani puhelin yllättäen soi, kun olin ahtamassa valmiiksi turpeaan itseeni lisää ruokaa. Rekryhän se siellä, se mies, joka on ottanut minut töihin niin uskomattoman monta kertaa, että voin jo itsekin uskoa, etten ehkä ole huono.

Kaikki tapahtui taas niin äkkiä. Seuraavana päivänä istuin jälleen konttorilla - komeasti myöhässä - kirjoittamassa uutta työsopimusta, vaikka vanha oli edelleen voimassa ja työrupeama kesken edellisillä piireillä. Rekry nimittäin tarjosi minulle vakituista työsuhdetta, ihan omia piirejä. Palaa kaupungista vain minulle. Olen jakanut kymmeniä muiden omia piirejä, ja nyt minulla oli siinä edessäni kartta ja nimi omilleni. Minä kirjoitin nimeni viivalle empimättä ja seuraavana yönä läksin jälleen uusille piireille. En tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella, että olen nyt vakituisessa työsuhteessa oleva muka-aikuinen.

Olen jälleen ottanut askeleen elämässä. Tämä vuosi on kypsyttänyt minua enemmän kuin niin monet vuodet ennen sitä. Olen kokenut sellaista onnea, jota en tiennyt olevan olemassakaan, olen kokenut sellaisia tunteita, jota ovat olleet minulle vieraita, olen saanut monta iskua ja tuntenut sellaista kipua, jota sanat eivät kuvaa, ja kaikesta siitä olen kiitollinen. Olen kiitollinen niistä sanoista, joiden jälkimainingit jättivät reidet mustelmille, puremajäljen käsivarteen ja mielen sirpaleiseksi, niistä hetkistä, katseista, kosketuksista, joista yhtäkään en antaisi muistoistani pois. Mustelmat paranevat ja sirpaleista voi ehkä koota jotain uutta.

Vaikka edelleen olen lihava ja syömishäiriöinen, olen löytänyt itsestäni jotain jännittävää, jotain, mikä ei ole syömishäiriö. Minussa sittenkin taitaa vielä olla jotain muuta kuin hulluuteni. Tänä syksynä synnyinkaupungissa olen oksentanut vain kerran enkä viiltänyt kertaakaan, enkä enää ole suurinta osaa päivästä vain lihava ja inhottava, minä olen niin paljon muutakin. Se joku, joka on muuta kuin hulluus, se tietää ja hyväksyykin sen, että ruoka on ihan tarpeellista ja että kymmenen kiloa kevyempänä en olisi näin onnellinen. Pitkin hampain olen joutunut myöntämään, että kyllä, nyt jo hyvästi normaalipainoisena voin fyysisesti paremmin kuin kertaakaan aiemmin tänä vuonna. Vaikka jaloissa tuntuukin jo ensimmäiset merkit ammattiin liittyvästä vaivasta, se on pientä ja ohimenevää verrattuna siihen, mitä olen itselleni tehnyt jo niin monta vuotta.

Eivät ne ajatukset ole poissa, mutta ne ovat heikompia. Minussa on jotain vielä vahvempaa kuin hulluuteni. Minä uskallan katsoa eteenpäin ja luottaa siihen, että siellä on jotain näkemisen arvoista.

Kuiskaa minulle aurinko

Lenkillä koiran kanssa hyvä olo kuplii kevyesti tuolla sisällä. Välillä on vaikea uskoa, että todella asun täällä, tällä ihanalla alueella. Pienet tutkimusretket lähiympäristöön saavat pienen hymyn huulille, ja vähän aikaa taas minun on hyvä olla.

Ei elämä ole täydellistä, mutta tuskin se koskaan voi ollakaan. Moni asia menee edelleen päin vittua, mutta olen jopa hieman onnellinen. Huominen ei ahdista juurikaan, ja vaikka hetkittäin mieli on musta ja tahmea, se menee yleensä ohi. Perusasiat ovat kai kunnossa: minulla on ihana koira, kiva asunto upealla alueella ja kuitenkin aika lähellä keskustaa, minulla on työ, josta pidän. Vaikka varmaa työtä on vasta kaksi viikkoa tiedossa, niin luotan vakaasti siihen, että talvilomalistojen tultua tekemistä riittää, kun minulle kerran niin luvattiin. Olen jopa innoissani tästä työstä, eikä se ahdista ollenkaan kuten vielä pari vuotta sitten. Olen saanut uusia haasteita, ja asemani esimiesten silmissä näyttäisi nousseen. Pidän esimiehistäni ja rekrystä, ja se tunne, että on oikeasti hyödyllinen, on itse asiassa aika mukava.

Vaikka läskit ahdistavatkin, niin enimmäkseen pystyn kuitenkin elämään sen tunteen kanssa. Se ei ole ylivoimainen, ja tiedän, etten ehkä olisi parhaimmillani tässä työssä kahdeksan kiloa kevyempänä. Sitä paitsi olen saanut painon pieneen ja hitaaseen laskuun. Vauhti on turvallisen hidas, ja tämä peli tuntuu kerrankin olevan minun hallinnassani. Uskon, ettei sen tällä kertaa tarvitse mennä yli, että voin säilyttää työkykyni ja oppia ehkä jopa sietämään fyysistä itseäni ainakin siinä määrin, ettei elämä ole pilalla jokaisesta ylimääräisestä suupalasta.

Välillä pelottaa, että putoan, että kaikki kaatuu taas ja tämä peli vie minut mennessään liian syvälle. Pelkään, että tulevaisuus mustuu, että jääkaapin kutsu käy voittamattomaksi, terästä tulee ainoa ystävä ja menetän otteeni kaikkeen hyvään. Mutta nyt kun asiat ovat paremmin, aion nauttia siitä ja pitää kynsin ja hampain kiinni elämästä, jota en tahdo menettää.

Tämmöinen kaveri tuli vastaan viime viikolla.

Mutta minä olen ja elän ja hengitän

Sua on Therru aina niin mukava nähdä, -- ja kun mä tiedän, että multa poistuu aina monta huolta kun tapaan sut.

Voi kuule, niin multakin.

Pieni keskustelunpätkä hississä matkalla allekirjoittamaan uutta työsopimusta, joka kumoaa vanhan. Rekrytoija on mukava, ja se on niitä harvoja ihmisiä, joista uskon ja tiedänkin, että tykkää minusta. Voin uskoa sen, koska tiedän olevani hyödyllinen. Olen vanha tuttu, luotettu ja joustava jakaja, tulen lyhyelläkin varoitusajalla töihin, otan lyhyitäkin sijaisuuksia ja vaikeita piirejä, teen työt loppuun asti myös silloin, kun saisi jättää tekemättä ja tarvittaessa ekstraa päälle. Menen itse ilman harjoitteluja uusille alueille ja tarvittaessa opetan niitä sitten uusille jakajille. Vain auto minulta puuttuu, eli rajoitukseni ovat maantieteellisiä. Kyllä, minä uskon, että hän pitää minusta jakajana, vaikka teinkin muutaman virheen, vaikken ole täydellinen jakaja.

Kun mulla vaan olis kymmenen sun kaltaistas --

Niin, ihan kymmenen ihmisen töitä mä en voi tehdä.

Mutta kahdeksan kuitenkin.

Lisäksi viime yön harjoittelijapojalta kuultua: You must be strong. I have never seen a woman doing this job like you. When I heard there will be a lady teaching me this night I ... I was like ... I don't know.

Joskus jo ihan vähän uskallan luottaa siihen, ettei tämä kaikki romahda, että elämä saattaa sittenkin kantaa. Vaikka voimat välillä loppuvat ja ja ahdistus puristaa rintaa, vaikka toisinaan oksennan vessassa muutakin kuin ruokaa ja joskus jopa hetken verran luulen haluavani kuolla, minä tulen hetki hetkeltä vahvemmaksi. Kestän enemmän kuin niinä hetkinä neljä vuotta sitten, kun kuvittelin, ettei mikään voi tuntua pähemmalta, etten selviä siitä. Kuinka väärässä olinkaan. Selvisin niistä ajoista, jos nyt en ehjänä, niin monella tapaa vahvempana ja ainakin hengissä. Ja vaikka asiat menivätkin vielä huonommiksi, selvisin niistäkin.

Tässä minä nyt olen.

Eikä kukaan huomaa

Tavarat ovat pikku hiljaa löytäneet paikoilleen, koti näyttää yhä enemmän minun kodiltani. Taulut vielä puuttuvat seiniltä, vanhojentanssiparini maalaamat muotokuvat minusta, ne kaksi, jotka oikeasti voin laittaa esille. Ja toisessa niistä näytän enemmän itseltäni kuin silmin voi nähdä. Vaikkei nenän muoto ehkä ole tarkka eikä silmien väli täsmällinen, sieltä kaiken takaa löytyy se minä, joka silloin olin, eikä elämä silloin ollut helppoa, ei. Kauan sitten lahjaksi saamani hevostaulu, sukulaistytön maalaama ja oudon rauhoittava, sillä on niin lempeät silmät. Äidin ottama valokuvasuurennos koirastani rikkinäisin siivin, pari tassua paketissa ja kauluri kaulassa, ilman sitä koti ei ole koti.

Yöt ovat öitä, synnyinkaupungin katuja ja portaita, sisäpihoja ja liian korkeita rotvalleja, eikä mikään voisi olla katulampun valossa kauniimpaa. Työ kasvaa yhä suuremmissa määrin osaksi minua, minä olen jakaja. Yöt ovat minun, pimeydessä tunnen eläväni enemmän kuin koskaan. Lehdet, luukut, laatikot, hissit ja portaat, enkä minä vaihtaisi mitään niistä pois. Välillä se on niin rankkaa, että meinaa itku tulla yössä, jaettavien lehtien pino ei pienene, vaikka juoksen portaita ylös ja alas ja juuri silloin avain päättää jäädä jumiin lukkoon eikä pyörä meinaa pysyä pystyssä kuormansa alla. Silti teen sitä mieluummin kuin montaa muuta työtä.

Tämä kaksiviikkoinen on ollut ehkä työhistoriani rankin ja värikkäin, enkä varmaan koskaan ole soittanut yöesimiehelle yhtä montaa kertaa. Onneksi siellä on usein vuorossa mukava nainen, jonka kanssa tulen hyvin toimeen. En ole koskaan nähnyt häntä, mutta pidän hänestä silti, pidän siitä, miltä hän kuulostaa puhelimessa, kuinka hän puhuu minulle ja siitä, millaisiin ratkaisuihin yön yllättävissä tilanteissa päädytään. Ja tiedän, että hän tietää minut, muistaa minut maakunnan satojen ja taas satojen jakajien joukosta ja katkeamattomasta sijaisvirrasta.

Viime yö oli viimeinen näillä piireillä, tai ainakin sen piti olla, mutta ne pyysivät minua vielä maanantaiksi, jolloin minun pitäisi opastaa englanninkielinen jakaja piireille, joita en itsekään osaa kovin hyvin. Ja viikon päästä sitten alkavat uudet piirit, saman ihanan, pimeän, elävän kaupungin uudet korttelit, eikä minua pelota.

Päivisin epätoivo ryömii hiljaa iholle, työtää suolaisia kyyneleitä silmistä poskille ja tummentaa syysauringon harmaaksi. Väsymyksestä harhaisena ja usein nälkäisenä lähden vaeltelemaan kaduille rauhoitaakseni itseäni ja liikkuakseni edes vähän. Parhaina päivinä työn ja pienten vaelteluideni yhteiskulutus liikkuu 1500 kalorin paikkeilla, mutta minä pysyn yhtä lihavana kuin eilen ja toissapäivänä, eikä se suotu muuttumaan, vaikka annan nälän tehdä välillä kipeää.

Hengissä säilyminen vie yllättävän paljon voimia, mutta joka ilta huomaan selvinneeni yhdestä päivästä, eikä huominen aina ahdista liikaa.

die Haut

Poljen yhä kylmenevissä öissä enää neljä kertaa, ja sitten ehkä lisää, jos. Jos on pakko, jos saan, jos voin. Jos onnistaa ja on paska onni. Tuuli meinaa kaataa sillalla minut ja pyörän, korvat ovat jäässä ja sormet myös, mutta pian hiki virtaa ja jalat huutavat hallelujaa rappukäytävissä.

Päivisin käyn tuijottamassa verkkopankissa tilin saldoa euro neljäkymmentäkuusi senttiä, eikä se siitä tuijottamalla muutu. Lompakon viisisenttinen ei liioin kasva, vaikka kuinka sitä hypistelen. Tiedän, että rahaa on tulossa, mutta palkka vasta parin viikon päästä, ja vuokra pitää maksaa ennen sitä. Eikä se välttämättä edes kattaisi koko vuokraa. Kelastakin tulee joskus, mutta koska ja minkä verran. Eilen jo nöyrryin sen verran, että lainasin äidiltä viisi euroa, enkä enempää lainaa.

Aamulla töiden jälkeen näen unta, että Africa on luonani täällä synnyinkaupungissani, minun kaupungissani. Kahlaamme keltaisissa ja punaisissa vaahteranlehdissä kadulla, minä kannan Africaa harteillani ja vähän myöhemmin hän minua ja meillä on oikein mukavaa. Siellä ovat myös Nuppu ja tämän tyttöystävä, ja uni päättyy jopa uneksi harvinaisen kummallisesti. Herätessäni hymyilen vielä hetken, sillä unissa kaikki on toisin.

En ole vielä kertaakaan oksentanut tai maalannut itseeni raitoja uudessa kodissani.

Panthera tigris altaica

Viime viikolla päätin kuitenkin käydä näyttämässä haavaa terveyskeskuksessa. Ommellahan se tosiaan olisi pitänyt, mutta se oli jo myöhäistä. Hetken aikaa hoitaja harkitsi vielä, että jos sen leikkaisi uudelleen tuoreeksi ja ompelisi sitten, mutta päätyi lopulta vain paketoimaan ja antamaan minulle mukaan ohjeet ja paketointitarvikkeet mukaan.

Mistäs se haava on tullu?

Tässä ei nyt taida enää mennä mitkään selitykset läpi? (näytän haavan valmiiksi arpisessa ja haavaisessa paikassa)

Joo ei mene. Oot siis tehnyt sen itse. Millä sä sen teit?

Lopuksi se halusi keskustella. Vietin sitten 50 minuuttia terveyskeskuksen päivystysajalla jutellen sairaanhoitajan kanssa. Maihareiden kärjet kävivät harvinaisen tutuiksi, jokainen naarmu ja kuluma, jokainen sauma ja taite. Hoitaja oli tosi mukava, ja oli jotenkin helpottavaa purkaa vähän taakkaa, raottaa verhoja hieman ja näyttää jollekulle, kuinka paljon minuun sattuu. Ilman häpeää tai tunnetta siitä, että satutan ja rikon toista ihmistä olemalla minä ja kertomalla edes osan totuudesta. Tilannetta helpotti vielä se, että tiedän, etten näe sitä ihmistä enää koskaan. Olen jo muuttanut toiseen kaupunkiin, tosen kaupungin terveydenhuollon piiriin. Se kyllä toivoi, että hakisin täällä apua. Saa nähdä.

Muutto sujui yllättävän hyvin, vaikka Tammi tekikin oharit, koska sillä oli krapula. Kultainen Nega tuli kanssani siivoamaan ensin uuden asunnon ja juomaan muuttokaljat tyjällä lattialla ja sitten muuttopäivänäkin tuli avuksi ja otti miehensä mukaan. Heistä oli iso apu, enkä unohda sitä.

Uusi kotini on aika mukava ja kaunis, ja se tuntuu jo kodilta. Parketti on naarmuinen eikä jääkaapissa ole valoa, mutta muuten tämä on hyväkuntoinen ja ihana. Kotini ainoa peili on vessan peiliovisessa kaapissa, joten minun ei tarvitse pelätä ja vihata heijastustani aamusta iltaan ja illasta aamuun, tuntea vihan ryöppyävän sisälläni peilikuvani edessä aina, kun koitan pusertua ovesta ulos. Ja ensimmäistä kertaa ikinä asun hyvämaineisella ja kauniilla alueella. Ehkä minä täällä pystyisin rakentamaan itselleni elämän, joka kantaa?

Töissä on rankkaa ja paljon uutta, vaikka työ onkin tuttua. Keskusta-alueella postiluukkujen kirjo on valtava, hissit ovat kovin erilaisia ja sisäpihaseikkailut jännittäviä. Puoli kahdelta yöllä haen pyörän varastosta ja poljen yöhön, joka ei ole pimeä eikä hiljainen, sen kulkijat eivät enää ole siilejä ja kissoja, vaan keskustan varjoja ja humalaisia juhlijoita, kulkureita ja pullonkerääjiä, ja se on maailma johon kuulun.

Pyöräillessä viimeviikkoinen raita hankaa satulaan ja aamuisin poistan värjäytyneen kääreen sen päältä toivoen, että se ehtii edes hieman parantua ennen seuraavaa yötä. Jos jotain opin, niin sen, että sellaiseen paikkaan ei kannata maalata raitoja, jos haluaa niiden ikinä paranevan. Haluaisin sanoa, että olen oppinut sen, ettei raitoja ylipäätään pidä tehdä, mutta se olisi vale. Vaikkei elämä juuri nyt ole täyttä paskaa, niin olen minä aika tyhjän päällä ja monesti myös ahdistunut. Valtavan kuvottava ruhoni lietsoo vihaa ihan jokainen päivä, ja kokemuksesta tiedän, että joku päivä maljani vuotaa jälleen yli.

Hulluuskertomus

Musta tuntuu että mä kuolen vielä näihin ylilyönteihini, loistaviin ideoihin ja haavoihin, jotka ei suostu meneen umpeen. Joku kerta se menee vielä liian syvälle, ehkä vahingossakin. Olen taas alkanut oikeasti tajuta, että tarvitsen apua, en selviä tästä itse, en yksin. En kuitenkaan vain osaa uskoa, että ne pystyisivät auttamaan, eivät ne voi pyyhkiä näitä ajatuksia ja tunteita pois, tätä pimeyttä ja sairasta mieltä, joka on armoton ja ailahtelevainen. Tiedän, että heti muuton jälkeen pitäisi hakea apua synnyinkaupungissa, mutta en minä osaa, en kehtaa, en uskalla. Ei kukaan voi pitää mua kädestä kiinni väkisin.

Ei mennyt eilinen Tammella käynti ihan suunnitelmien mukaan, ja muutenkin poltan siltoja edestä ja takaa ja altani. Eristäytymiseni on kaikkien etu. Minun pitää kadota kokonaan.

Olisi ehkä pitänyt käydä tikkauttamassa eilen mutten mennyt, eikä enää voi. Haen lisää laastaria ja puen mustaa ylleni, vaihdan lakanat ja pikkarit herättyäni verilammikosta ja tiedän, ettei yksikään sielu täällä panisi mua tällaisena.

Pitkästä aikaa pelästyin oikeasti itseäni, humalaista hulluuttani ja tajusin, että tää tappaa mut tavalla tai toisella, enkä mä vielä oikeasti halua kuolla, en edes vahingossa. Pelko kietoo kyntensä kylkiluiden lomaan kuin ristityt kädet ja yö valuu pieninä puroina ikkunasta sisään ja täyttää sielun, ja mä tiedän, että yö voi olla ikuinen. Minä kasvan yhä enemmän kieroon sisältä ja ulkoa enkä enää ole muuta kuin hulluuteni, jota ei voi parantaa.

Mä kai tarttisin apua mut mä en voi.

Rosenrot

Tänään saivat alkunsa ehkä leveimmiksi kehittyvät raitani, eivät pisimmät onneksi. Yhden pohjalla näkyy alla kulkevan verisuonen seinämä - luojan kiitos se ei mennyt rikki, sillä en millään jaksaisi lähteä apteekkiin tai edes kauppaan hakemaan lisää paikkaustarvikkeita. Suihkun kuuma vesi hyväilee minua, terää ja raitoja, nilkoissa se on jo punaista. Vaikka se turruttaa, meinaan oksentaa kivusta, ja siinä menisi hukkaan aamiainen (raejuustoa, 160 kcal). En oksenna, tarkistan vain sen suonen, onhan se ehjä? Kaipa se on. Entä tuo tuossa vieressä, onko se toinen suoni, en ole varma, ei saa olla. Leikattava kangaslaastari saa luvan riittää tänään.

Tammi lupaa, että saan tulla sen luokse illalla, ja mieli vähän kevenee. En halua olla nyt yksin iltaa, valuttaa vaaleanpunaista vettä ja koittaa tuijottaa kaatuvia seiniä takaisin pystyyn. Vielä on huominen ilta paettavana yksinäisyyttä, mutten saa pyydettyä ketään, ei kukaan kuitenkaan halua olla kanssani.

Muuttoasiat ovat hieman selkiytyneet, ja tänään sain taas muistutuksen siitä, kuinka ihania ihmisiä minulla oikeasti on ympärilläni. Eikä minun ainakaan vielä tarvinnut sananmukaisesti panna itseäni töihin. Sain sähköpostia, kahden viikon sijaisuus vaihtelevilla piireillä, ja kylmiltään töihin tietysti. Se alkaa jo kesken muuton, mutta minulla ei ole varaa kieltäytyä. Enkä kai haluakaan. Täältä tullaan taas, kofeiinitabletit, puoli kahden herätykset ja iltaiset väsymysitkut.