Epätoivo alkaa vallata tilaa vihalta, työntää sitä taka-alalle voimatta kuitenkaan poistaa sitä. Ei se koskaan poistu, se on osa minua. Osa minusta on silkkaa puhdasta tuhoavaa vihaa. Päivä päivältä ahdistun lisää. Muuttoapuun tarvitsisi enemmän kantajia, mutta kaikki ne ihmiseni, joita voisin pyytää, ovat vanhoja, jalka-, selkä-, tai nivelvaivaisia tai niin neitejä, ettei mikään älypuhelinta painavampi pysy kädessä. Olen riuduttanut ihmissuhteeni niin, ettei ole paljon niitä, joita voisin pyytää. Äiti tulee ja se on hyvä kantaja (minäkin olen), mutta kaksin se käy vähän rankaksi etenkin, kun uusi asunto on hissittömässä talossa ja tietysti kolmannessa kerroksessa.
Töitä ei ole vieläkään. Ja hakenut olen kyllä vaikka mitä. En saanut jakelusta oikeita ihmisiä kiinni puhelimitse, niin lähetin sähköpostia. Odotan vastausta. Jakamaan sitä varmaan on mentävä, että olisi edes jotain tuloja. Jos niillä on edes töitä minulle. Ei hitto, olisin valmis vaikka panemaan niitä, että saan töitä. Vaikka sitten jakajana. Tämän muuton jälkeen olen päälakeani myöten veloissa eikä tietoakaan siitä, koska pystyn maksamaan takaisin. Tai millä edes elän ja maksan vuokran, ruokin koiran ja teen ylipäätään mitään. Mutta koiran minä ruokin, se on tärkein. Parasta, mitä elämällä on ollut minulle antaa.
Selittäessäni isälle tänään, ettei minulla ole vieläkään tiedossa töitä, vaikka olen hakenut varmaan kymmeniä paikkoja, ääneni meinaa alkaa väristä ja pettää minut. Itku tekee tuloaan, se silkka epätoivon itku. Naamioin äänen yskäksi ja jatkan sitten puhumista ääni vakaana. Eikä isä huomaa mitään.
Mielen hämärtyessä ajatukset lipuvat taas syviin vesiin, ja vaikken minä ole aikoihin ollut pinnalla, niin se on aina pahinta iltaisin. Päässä pyörii sitkeä ajatus siitä, kuinka suuri helpotus kuolema oikeasti olisi. Ei olisi mitään, ei huolia rahasta, ei pelkoa, kipua, häpeää, vihaa, epätoivoa. Se loppuisi kaikki. Kuinka helppoa voisi olla mennä vain pois.
Mutta en minä tee sitä. Jossain tuolla kaukana on vielä pieni ja hento toive siitä, että elämässä on vielä jotain, minkä vuoksi haluan olla olemassa. Pieni salainen toive siitä, että avoin yliopisto riittää pitämään minut hengissä.
Tunteen yllättävät minut päivästä toiseen typeryydellään. En ymmärrä, mistä ne kaikki tulevat, ne tunteet ja kaipuu niihin tunteisiin. Tavallan kaipaan perhosia vatsaan ja hipaisuja niskassa, mutta tiedän myös, ettei jatkuva ihastumisen tunne oikeasti vie yhtään eteenpäin eikä korjaa kaikkea sitä, mikä on rikki. Järjellä tiedän, että tämä kaikki on naurettavaa, mutten vain voi mitään sille kaikelle, mikä kiemurtelee sisällä. Koitan vältellä kaikkia mahdollisia ihastumisen kohteita, en halua ihastua, en en en, vaikka salaa kaipaan sitä ihanaa tunnetta. Ja kun se on vain osa tätä pyörrettä. Itku meinaa tulla melkein joka tilanteessa, mutta kyyneleitäni näkee korkeintaan satunnainen vastaantulija lenkillä, jos sielläkään.
Joskus pimeyden turviin tajuntaan nousee aavistus niistä muistoista, jotka olen haudannut sinne kaikkein syvimmällä. Muistoja, jotka olen joskus käynyt läpi ja kuiskannut tuuleen ja työntänyt sitten kauas pois. Niissä kuvissa ja pienissä aavistuksissa ihmisillä ei ole enää kasvoja eikä tuoksua. Jostain sieltä se ulottaa lonkeronsa taas tähän paivään asti. Kaivan terän esiin ja katkaisen sen lonkerot ja suihkun lattialla on taas ruusuvettä.
Epätoivo ja ahdistus tekevät ilman sakeaksi hengittää ja vaikka yritän uskoa ja tietää että elämä kantaa, mä en vain osaa, en pysty. Musta tuntuu, etten selviä. mä en jaksa -
ja silti se kaikki vain jatkuu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti