Pidä ittes kasassa

Pudotus hetkelliseltäkin elämänmakuiselta huipulta takaisin tavalliseen olemiseen on suuri ja kivulias. Jännityksen, adrenaliinihuuman, äärimmilleen ponnistavien lihasten ja joukkueen kollektiivisen vahvan ja väkevän olemisen jälkeen kaikki on harmaata. Tässä elämässä ovat työt ja deadlinet, päälle kaatuvat seinät, siivousta kaipaava koti. Ja läski. Tämä ihrainen ruho, jonka kivusta ähkivät lihakset vielä muistavat eilisen. En kestä omaa lihavuuttani, painon ilmaisevaa numeroa, joka saa yhdet kulmat kohoamaan ja toiset laskemaan. Se sama lihavuus saa inhon kulkemaan lävitseni, kun kaikki on liikaa. Minä olen liikaa. Minun ruhoni on liikaa. Tahtoisin taas tarttua teriin ja leikata kaiken, ihan vittu kaiken, pois. Antaa saastan ja läskin valua lattiakaivoon ja lakata olemasta.

Tämä ei ole sellaista elämää, mitä mä tahdon elää.

Älä katso silmiin

Koitan mekaanisesti juosta kalenteria kiinni ja kiitän itseäni siitä, että kaikki on suunniteltu etukäteen. Ettei tarvitse miettiä ja selvitellä, vaan mennä vain seuraavaan paikkaan seuraavaan aikaan. Suorittaa se, mitä pitää, ja kätkeä kaikki sopimaton siihen elämään, jossa olen yksin. Yliopistolla olen aina se, joka ilmestyy luennolle tiukalla aikataululla, haihtuu pois heti luennon loputtua eikä ilmesty bileisiin, joista kaikki puhuu. Se, joka käy yksin syömässä, jos käy.

Työterveyshoitaja on kamalan onnellinen siitä, etten ole ylipainoinen. Hymyilen ja suoristan ryhtiäni ja huokaisen helpotuksesta, kun varmistuu, etten joudu vaa'alle. Kuuntelen kiltisti nukkumisen merkityksestä ja siitä, ettei paino saa laskea. Mutta ennen kaikkea nukkumisesta. Pääasia on, etten ole ylipainoinen. Mieluummin alipainoinen, vaikkei se sitä ääneen sanokaan. Ja kun sulla on kuitenkin toi lihasmassa kasvanut ihan varmasti, kun oot alottanu urheiluharrastuksen. Se on kyllä tosi hyvä! En joudu juurikaan valehtelemaan siellä, vain ihan pikkuisen ja sellaisista asioista, jotka ei ihan oikeasti kuulu niille. Lähden kotiin kädessäni todistus siitä, että olen edelleen kykenevä työhöni, ja repussa varmuuden vuoksi tyhjä vesipullo.

Psyka on eri mieltä. Sen mielestä ei riitä, että paino ei laske. Sen mielestä painon pitäisi nousta. Se koittaa miettiä, miten saisin järjestettyä enemmän aikaa nukkumiselle ja jollekin rentouttavalle, vaikka lukemiselle tai elokuvien katselulle. Edes joskus, kun se tekisi niin kamalan hyvää. Sen on kuitenkin pakko myöntää, ettei vaihtoehtoja ole, kun en kerran ole valmis jäämään saikulle levätäkseni. Me molemmat tiedämme, ettei tämä voi jatkua ikuisesti.

Elämä on niin kuluttavaa, että välillä itkettää, kun ajattelen tulevia vuosia. Joskus väsyttää niin että oksettaa, enkä pysty tuottamaan spontaania puhetta, vaan annan luennoitsijan jäädä siihen käsitykseen, etten ymmärrä mitään. Kylmyys on kauheampaa kuin muistin, kun se tunkeutuu kaikkialle vaatteista huolimatta. Minussa ei ole mitään lämmintä, ja yliopistolta lähtiessäni nostan huivin suuni peitoksi, sillä huuleni ovat siniset.

Tärkeintä on, ettei ole tylsää. Ja nyt ei ole. Syksy on upea, ja joskus iltaisin en meinaa kestää maailman kauneutta. Keltaisia lehtiä, puolialastomia puita. Huuruavaa hengitystä katulamppujen vaalossa, kun asfaltti on mustempaa kuin yö. Silloin unohdan hetkeksi tämän pohjattoman väsymyksen ja sen, kuinka toivotonta tämä kaikki lopulta on.

Ennen huomista

Minä vihaan harvoja asioita maailmassa. Kehoni, tämä ihrainen ruho, on yksi niistä. Se on kuvottava. Kuitenkin toisinaan, kuten eilen treeneissä, yllätyn siitä, mihin se pystyy. Epävirallinen kunto/nopeus/tekniikkatesti menee heittämällä läpi, eikä se edes tunnu pahalta. Lihaksia lämmittää äärimmäinen rasitus, adrenaliini kohisee korvissa ja mä näen vain radan ja merkkiviivat, kuulen valmentajan väliaikatiedotteet ja loppuvihellyksen, ja haluaisin vain jatkaa kunnes jalat pettävät alta.

 

Ainakin useimmiten koitan kiltisti syödä proteiinit ja hiilarit ja rasvaakin sen mitä pystyn. Aina ei mene kuin elokuvissa, ja sitten syön karkkia. Päässä huutaa viha, en tarvitse ruokaa ja olen vain löysä paska, ja sitä koittaa vastustaa valtava kehittymisen nälkä. Haluan päästä treeneissä (ja ehkä joskus oikeissa peleissäkin) kovempaa ja kauemmas, hypätä korkeammalle ja hitata lujempaa.

 

Elämä on taas vuoristorataa päivästä toiseen, kun endorfiinit lennättävät halki pimenevän illan, kun unet tunkeutuvat todellisuuteen, ovet kapenevat niin, etten ole mahtua ulos. Välillä sattuu niin, että käperryn kasaksi sohvannurkkaan ja haluaisin lakata olemasta. Joskus nukun tunnin-kaksi silloin tällöin ja toisinaan kymmenen tunnin yön ja silti herään uupuneena. Makaan sängyllä syysauringon siivilöityessä lehtien läpi seinille, silittelen kylkeen liimautunutta tuhisevaa koiraa ja huomaan olevani onnellinen. Nauran kovaa, itken lohduttomasti, putoan, lennän ja tunnen syystuulen siipisulissani.

 

Minä elän.

Olla jotakin

Joskus elämä pyörittää kuin karuselli, niin että vielä viikkojenkin päästä hengästyttää. Kun seikkailukaupungin kadut tekevät askeleen kevyeksi, pimeys laskeutuu ja vapauttaa salaisuudet ja E on siinä ihan vieressä elämässä ne samat hetket.

 

Laskeutuminen arkeen sieltä savun, trippien ja pehmeän pimeyden maailmasta on ankeaa ja ahdistavaa. Taas pitää siivota ja käydä töissä, vastata puhelimeen ja aloittaa yliopisto. Olla sosiaalinen tai ainakin asiallinen ja käydä niiden kanssa syömässä. Välillä väsyttää niin kamalasti.

 

Minä istun taas siellä, psykan huoneen sinisessä tuolissa ja katson vihreää roskakoria ja ulkona huojuvia puita. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä helvettiä teen siellä. En tiedä, pitäisikö minun kertoa sille, että tupakka tekee jälkiä ihoon ja se kipu on rauhoittavan hallittavaa. Selkeää ja kirkasta ja jäljetkin katoavat muutamassa viikossa.

 

Jalkaa pitää kasassa metri teippiä, mutta eniten minua pelottaa opiskelu. Se kylmyys ja väsymys, akateeminen vapaus, ruokalat ja ne käytävät, joihin on helppo hukkua.

 

Tulevaisuus ei näytä muulta kuin viikosta toiseen jatkuvalta taistelulta, ponnistelulta, väsymysitkulta ja kylmyydeltä, mutta minä hyppään sinne kuitenkin. Vielä kerran annan itselleni mahdollisuuden tulla joksikin.

Joskus sattuu kamalan paljon nähdä ne katseet ja ne hipaisut ja tuntea kipeästi oma vääränlaisuutensa. Mutta näin on paras, kaikki muu olisi typerintä ikinä. Vaikka olen tyhmä tyttö, niin joku raja se on minunkin tyhmyydelläni. Juon kaljan ja fisun ja toisen, mulla on kaunis mekko, enkä huomaa rakkoa jalassa ennen aamua.

Kipu kasvattaa luonnetta.

Ja sitten tulee niitä iltoja, kun ilmassa leijailee toivo. Kun vatsanpohjaa kutittaa ja hymyilen salaa nukkuvalle koiralle. Ehkä kaikki vielä järjestyy. Ehkä jonain päivänä olen vapaa ja vahva. Kaikki ei muutu nyt heti paremmaksi, mutta ehkä pikku hiljaa, kun uskallan vain antaa itselleni mahdollisuuden.

Miten ihmeessä se voi olla niin vaikeaa ja pelottavaa. Mutta näin hyvän päivän jälkeen aistin aavistuksen toivoa.

Kerro kolme salaisuutta

Elämä tuo harvinaisen paljon ihmisiä päiviin, juhlia vanhojen kavereiden kanssa, juhlia uusien kavereiden kanssa. Auton takakontissa istuva E, joka katsoo tähtiä ja kuiskaa salaisuuksia. Harrastuskaverit ovat kivoja ja niitä on paljon. Minä ajan autoa ja väki vähenee, mutta kaikkea varjostaa häpeä. Syvä, epämiellyttävä tunne, joka kalvaa mielessä iltaisin ja päivisin, kun mieli on hetkenkin toimeton. Pienetkin asiat, yksittäiset sanat, joita kukaan muu ei muista, epäideaalit kaistavalinnat vieraalla reitillä joita kukaan ei ehkä edes huomaa, hiipivät mieleen tyhjinä hetkinä ja saavat minut toivomaan, että maa nielisi.

 

Häpeä ja ahdistus värittävät myös periaatteessa positiivista menneisyyden henkäystä, jonka kohtaan syksyllä. Ihminen vuosien takaa, jota en edes tunne kovin hyvin, näyttelynavajaiset ja vaatekriisi kuukausia etuajassa. Ja minä häpeän sitä, mitä olen nyt. En sitä, mitä olin, vaan kyvyttömyyttäni pysyä sillä tiellä, jonka olin silloin valinnut. Mitä minä kerron nyt näistä vuosista, joista hän ei tiedä? Paljastaako vartaloni sen, mitä en halua sanoa ääneen? Miksi tuntuu niin pahalta myöntää, etten minä pärjännytkään. Että kun luulin pahimman olevan takana, olin väärässä. Ehkä se olikin vasta edessä, enkä minä selvinnytkään voittajana.

 

Mutta nyt aion levätä. Peruin osallistumiseni tämän päivän treeneihin. Ehkä käyn yksikseni juoksemassa portaita illalla, ehkä en. Olen huomisesta alkaen lomalla, ja nyt jos koskaan olen sen tarpeessa. En tiedä, kuinka saan ne kuuluisat akut ladattua tai kuinka saan ravitsemuksen tasapainoon ilman töitä, mutta niin se on aina ollut. Mitään tasapainoa ei ole koskaan ollutkaan. Jos vain saisin riittävän hyvän syyn opetella nyt, niin minulla olisi jotain hengissäsäilymisen mahdollisuuksia vielä sittenkin, kun tähän kaaokseen lisätään opiskelu.

 

Muutaman viikon ajan minulla on vapaus öisin, ettekä usko, kuinka hyvältä se tuntuu.

Kuiskaa hiljaa

Tunnen, kuinka se katsoo minua ja tiedän, että sen kasvoilla on taas ilme, jota en osaa tulkita. Tiedän sen katsomattakin. Silmäni ovat suuntautuneet ulkona huojuviin puihin, lasken mielessäni sadepisaroita. Vähän harmittaa, etten katso sitä edes poistuessani huoneesta, en vain osaa, sillä seuraavaa aikaa ei ole sovittuna. Tehdään niin, että sä ilmoitat mulle elokuun loppuun mennessä, haluatko jatkaa.

 

Onko se nyt siinä. Yli kahden ja puolen vuoden työ, jos sitä sellaiseksi voi sanoa. Tämä psyka on pistänyt minut kovemmille kuin kukaan koskaan, enkä mä silti taipunut. Näinkö tämä päättyy. Että poistun huoneesta katse maassa mumisten moi. On jotenkin orpo olo. Toistaiseksi olen omillani.

 

Mutta vieläkään en täysin käsitä, mistä minun pitäisi parantua. Luonteestani? Tiedän olevani vääränlainen, mutta sitä ei voi parantaa. En minä tarvitse hoitoa, minulla menee ihan hyvin. Pakko mennä.

 

Voin tietysti jatkaakin. Ilmoittaa elokuussa, että haluan. Mutta mikä siinä olisi motiivi? Miksi jatkaisin hoitoa, jos en ole sairas. Ei ole missään määrin riittävä syy, jos koen vain jotenkin helpottavaksi sen, että voin käydä jossain kertomassa, kuinka paljon ahdistaa. Aina kun ne ehdottavat jotain lisää, lääkkeitä, terapiaa, psykofyysistä fysioterapiaa, somaattisia kontrolleja, minulla nousee muuri. Ei. Kun vaan ei. Ravitsemusterapeutilla olen käynyt ja sitä on yksi aika elokuulle vielä sovittuna.

 

Kaksitoista tuntia siitä, kun olen lähtenyt sanomatta paljon mitään, se lukee ruudulla. Istun sängyllä tuijottamassa tekstiä valkoisella pohjalla, vaikka pitäisi jo olla töissä. Olen saanut haluamani opiskelupaikan, ja ihan hyvillä pisteillä vieläpä. Ei sen kai pitänyt mennä näin. Vaikka haluankin sitä, tai ainakin luulen haluavani, mulla ei ole aavistustakaan, kuinka se palapeli kootaan. Yöt töissä, päivät yliopistolla, muutamana iltana viikossa harrastus, koira ja akvaariot. Missä välissä nukun tai teen mitään muuta. Missä välissä minä toteutan sitä vääränlaisuuttani, joka on kätkettävä aina, kun en ole yksin. Missä vaiheessa olen se minä, jota kukaan ei näe mutta joka näkee kaiken, laskee jokaisen kalorin ja nakertelee mielessä kaikkea, mihin pääsee käsiksi. Joka huojuttaa itseään lattialla kun kaikki on harmaata ja tahmeaa, joka lentää korkealla, konttaa polvet sinisiksi ja kätkee arvet hymyn taakse ja savupilveen. Missä kotaa olen minä?



Niskanikamien vuoristo

Joskus iltaisin endorfiinipilvessä suunnittelen kirjoittavani taas tätä tarinaa, mutta kuten huomaatte, se jää usein vain aavistuksiksi mieleen. Noina iltoina, kun olotila vaihtelee kaikkensa antaneen ja täys raadon välillä, kun onni kuplii rinnassa ja lähitienoot ovat kauniimpia kuin koskaan, en malttaisi millään tulla iltalenkiltä kotiin. Aina pikkuisen pidempi reitti takaisin. Sellaisina hetkinä voin rehellisesti sanoa, että enimmäkseen minulla menee hyvin.

Vaikka ruhoni on valtava eikä sitä oloa yhtään helpota kasvanut lihasmassa ja ilmeisesti hieman muuttunut kehonkoostumus, saan siitä jälleen jotain iloa. Se palvelee minua kuitenkin ihan hyvin. Niin vastenmielinen kuin se onkin, se kuitenkin pystyy paljoon, jopa enempään kuin osaan odottaa. Minulla on uusi harrastus, joka antaa lihaskipujen ja mustelmien lisäksi kiireisiä iltoja, pohjatonta rahanmenoa, endorfiinia, rauhaa ja onnea. Jotain tarkoitusta. Edes mäkijuoksutreenit eivät ole niin kamalia kuin pelkäsin.

Olen minä kuitenkin yhtä vääränlainen kuin aina ennenkin. Lihava, laiska ja tyhmä. Psyka painostaa terapiaan ja vaikka mihin, ja kerran se kaivaa narun, asettaa sen pöydälle ja pyytää, että mittaisin sillä vyötärönympärykseni. Koska sen mielestä (ja kaikkien niiden lääkäreiden mielestä) minun kehonkuvani on huomattavan vääristynyt, ja tunne siitä, ettei mahdu ovesta, on vain harhaa. Tiedän. Kyllä minä tiedän. Mutta minä elän siinä harhassa, minulle se on todellisuutta. Eikä siitä tee yhtään vähemmän totta se, että muut eivät koe samaa harhaa. Naru tuijottaa minua pöydältä. Ahdistus pusertaa minut solmuksi tuolilla, enkä koskekaan naruun.

Kaikesta vääränlaisuudestani huolimatta minä elän. Monena iltana viikossa tunnen eläväni niin väkevästi että sattuu, ettekä usko, kuinka hyvältä se tuntuu.

Joskus vain odotan, että tämä kaikki olisi jo ohi. Ei se koskaan ole, mutta silti petän itseäni haaveilemalla. Elämä on hyvää, mutta niin kiireistä, että nukkuminen jää useimmiten haaveeksi. Kun muutto on ohi, aion nukkua jalat homeessa koko yön, vaikka selkä kipeytyy niin pitkästä makaamisesta.

Seikkailukaupungissakin tulee ilta, ja kun on aika käpertyä patjalle E:n lattialle eikä nukuta yhtään, tainnutan itseni E:n lääkkeillä. Totaalisen tiedottomuuden katkaisee vasta herätyskello aivan liian aikaisin aamulla. Mun on aika lähteä takaisin omaan elämääni.

Ikaros

Tänäänkin olen kiitollinen pilvistä, vaikka ne vähän tiputtelevatkin vettä taas uudelle tukalleni. Kevätaurinko on auringoista julmin, sen valo on terävää ja hyökkäävää, ja vaikka se saa talvitakin tuntumaan tukalalta, se ei lämmitä tarpeeksi, että uskaltaisin kaivaa nahkatakin esiin.

 

Välillä jännittää ja ahdistaa, mutta enimmäkseen olen hyvilläni siitä, että pääsen pian takaisin töihin. Pitkä sairausloma ja melkein heti perään alkanut talviloma ovat pehmentäneet minua liikaa, tehneet minusta entistäkin löysemmän muttei yhtään vähemmän väsynyttä. On jotenkin rauhoittavaa päästä taas kiinni normaaliin elämään, portaisiin, rasitusvammoihin ja proteiinijauheisiin, vaikka ne maistuvatkin kamalalta.

 

Terveyskeskuksessa on taas harjoittelija molemmilla kerroilla, eikä särmätön omahoitajani oikein tiedä, mitä minulle pitäisi tehdä. Annan sen jäädä siihen uskoon, että nämä kaikki ovat pintanaarmuja, vaikkei se pidä paikkaansa. Olen vain saanut teipattua ne niin umpeen, että syvyyttä on mahdoton arvioida. Se yrittää vähän kysellä jotain, mutta tyypilliseen tapaani annan sille vain yksisanaisia vastauksia, jos niitäkään. Se on taas odottanut jotain totaalista henkistä strippausta. Turhaan. Naurahdan mielessäni vetäessäni toppia pään yli. Nännit ovat kuin pienet punaiset helmet paidan alla, ja se on laittanut haavalaput niin, että ne menevät ryppyyn niiden päällä. Harjoittelija on vaiti, mutta olen varma, että se avaa sanallisen arkkunsa heti, kun olen sulkenut oven perässäni.

 

Kun kerron psykalle kummitytöstä ja siitä, mitä olemme tehneet yhdessä ja kuinka sillä oli miljoona ja yksi vesirokkonyppyä rasvattavaksi ennen nukkumaanmenoa, psyka huokaa syvään. Voi kun hoivaisit itseäsikin noin, olisit hellä ja arvostaisit. Se ei taaskaan päästä minua helpolla, ja olen aika tolaltani lähtiessäni. Se on taas varannut minulle lääkäriajan "diagnoosin tarkentamista varten". Viimeisen, ennen kuin tuo lääkäri lopettaa. Tiedän, mitä ne tarjoavat sieltä, ja mieli tekee valehdella itsensä ulos siitä tilanteesta. En ole varma, olisiko se uskomattoman typerää vai aivan loistokas ratkaisu.



Kerro mulle

 

Keskiviikon lääkäri on kiltti, niin kiltti ja myötätuntoinen (säälivä?), että minun on vaikea suhtautua siihen. Se kirjoittaa, että potilas istuu koko vastaanoton ajan kädet tiukasti nyrkissä jalkojaan yhteen puristaen koko keho jännittyneenä ja hiukset kasvojen peittona. Katsekontaktia ei ota lainkaan. Vastailee kysymyksiin lyhyesti, eikä tuota spontaania puhetta lainkaan. Minua ahdistaa niin että rintaa puristaa ja on vaikea hengittää.

 

En ota lääkitystä enkä mitään muutakaan, mitä se tarjoaa, vaikka osa niistä kuulostaa jopa ihan järkevältä. En vain osaa. En koe tarvitsevani. En lupaa mitään, emme sovi mitään, eikä kumpikaan meistä taida tulla hullua hurskaammaksi. Miten tämä kaikki on tullut näin mahdottomaksi.

 

Potilas on hyvin ahdistunut ja syömishäiriöoireilu hankalaa, se jatkaa kirjoitustaan. Ei, kyllä se on aivan tavattoman helppoa, ja samalla niin surrealistisen vääristynyttä, ettei aina voi erottaa oikeaa vasemmasta eikä kattoa lattiasta. Ei naurata yhtään. Tiedän, että psyka lukee tekstin huolella, syynää sen jokaista välilyöntiä myöten löytääkseen särön, johon iskeä. Mutta se ei ole minun tekstini. Se on kiltin lääkärin teksti tapauksesta Therru, täynnä johtopäätöksiä ja spekulaatiota.

 

Mitä minä vielä räpiköin, olen vajonnut niin syvälle, että olen käytännössä jo hukkunut. Olen kai luovuttanut jo kauan sitten, ja tämä kaikki on turhaa. Joskus tekisi mieli laittaa psykalle tekstari, etten tule enää. Päästää vain irti ja antaa mennä. En tiedä, mikä estää, miksen ole tehnyt sitä jo, vaikka ote lipsuu yhä pahemmin eikä paluuta ole, sillä joitakin polkuja kuljetaan vain yhteen suuntaan.

 

Vai onko jossain vielä jotain, minkä vuoksi räpiköidä? Jotain, mitä en näe nälän ja hulluuden sokaisemilla silmilläni, kuiskauksia tuulessa, jota en tunne vaikka se puhaltaa lävitseni.

Kaikki kauniit

Ja taas mennään. Aamulla, Kun on jo vähän hoppu konttorille, yksi nilkan haavoista, niistä joiden tikit poistettiin perjantaina, päättää räjähtää. Se raottaa kapeita huuliaan vain puoli senttiä, ja kaikkialla on mustaa hyytynyttä verta ja vähän myös punaista. Pahkurainen nilkkani onkin äkkiä tasaisempi ja paineen tunne poissa. Oikeastaan ei tunnu miltään.

Vasta töiden jälkeen ehdin soittaa terveyspalveluiden neuvontaan, ja siinä vaiheessa haava irvistää jo pidemmältä matkalta. Ne komentavat minut terveyskeskuksen iltavastaanotolle, missä pienen odottelun jälkeen nuutuneen oloinen hoitaja hakee minut huoneeseen. Tämä on taas ihn uusi hoitaja minulle. Ei noin vanhalle haavalle voi kuulemma mitään tehdä, paitsi jos sen leikkaa uudelleen auki ja ompelee kiinni. Mutta se ei ilmeisesti ole nyt vaihtoehto. Hoitaja puhdistaa haavan, teippaa sen huulet yhteen ja paketoi sen ja soittaa lääkärille sairaslomasta. Ja niin minulla on jälleen lisää sairaslomaa ja haavan puhtaanapito-ohjeet.

Huomenna on se lääkäri, mistä meinasin saada raivarin viime viikolla. En perunut sitä vaikka mieli teki, psykan kanssa keskusteltuani olen valmis menemään sinne. Voin aina kävellä pois, eivätkä ne voi pakottaa minua mihinkään, kun olen sekä aikuinen että lihava, mutta silti minua hermostuttaa, kun en yhtään tiedä, mitä on tulossa.

Jos huominen ei tulekaan

Päivät, jolloin ei ole mitään kalenterissa, ovat samaan aikaan ihanan rentoja ja rauhallisia ja aivan kamalia. Pitkiä, tahmeita ja tunkkaisia, ja sellaisina päivinä päätäni särkee aina, siis aivan joka kerta.

Tekemistä riittää kyllä, ainakin hetken aikaa uskon niin. Tiskiä, pyykkiä, akvaarioiden hoitoa. Koira vaatii ja ansaitsee enemmän huomiota ja sään salliessa enemmän ulkoilua. Ruuan teen alusta asti itse ja aina pidemmän kautta. Enkä koskaan unohda laskea kaloreita. Silti joudun katsomaan jakson Game Of Thronesia saadakseni ajan kulumaan. Koska on nälkä. Kun katson yhden jakson, kello on sen verran, että voin taas syödä. Koira tarkkailee kauempaa, odottaa vuoroaan, ja nuolee lopulta lautasen aivan puhtaaksi. Se taitaa tykätä parsakaalista enemmän kuin minä.

Haluaisin vain nukkua näiden päivien yli. Ettei tarvitsisi vain odottaa ja koittaa tahdonvoimalla saada viisaria kulkemaan nopeammin. Ei nukuta. Käyn tupakilla. Kahdesti. Kolmesti. Ahdistus ryömii pölyn seassa sohvan alla, tihkuu yöpöydän laatikosta ja huurustuu keittiön ikkunaan eikä sitä pääse pakoon.

A moi

Tiistaina on toinen tikkienpoisto. Taas on sellainen hoitaja, jota en ole ennen nähnyt. Se on asiallinen ja ystävällinen muttei säälivä tai myötätuntoinen. Jotenkin pehmeä ja särmätön, ja inhoan sitä ihan periaatteesta. Se laittaa yhteen haavaan tukiteipit, kun se tikeistä huolimatta irvistää, ja pyytää lääkäriä kirjoittamaan vielä muutaman päivän saikkua.

Kun olen kotiutunut taas vähän vähemmillä tikeillä, posti tuo seuraavan raivarin aiheen. Paperin, jossa kerrotaan, että minulle on varattu lääkäriaika psykiatrian poliklinikalle, sinne, missä psykakin on. Kiroilen kalanpoikasille kun muitakaan ei ole, mutta pyydän kyllä lopuksi anteeksi. Enkä ymmärrä itsekään järjetöntä raivoani ja hoitovastaisuuttani. Onneksi olen lähdössä töihin, niin on pakko kerätä itsensä ja käyttäytyä.

Tänään astun psykan huoneeseen, suljen oven perässäni, en tervehdi enkä katso sitä. En osaa, ja sitäpaitsi olen ehtinyt kerätä kierroksia matkalla. Pamautan postin tuoman paperin sen eteen ja kysyn matalalla, raivoa tihkuvalla äänellä Miksi?

Koska ne on sekä terveyskeskuksesta että ensiavusta olleet yhteydessä lääkäriin. Lääkäri sitten päätti kutsua minut käymään. En halua. Ei minulla ole asiaa lääkärille. En ole tiennyt, että tämä on minun hoitava lääkärini, ja potilashan on hoitavan lääkärin vastuulla. Kuulemma. Olen minä tämän kerran tavannut, viime lokakuussa, ja se oli ok. En vain ymmärtänyt silloin enkä ymmärrä vieläkään, että miksi. Psykan mielestä olen julma itselleni. Omasta mielestäni vain oikeudenmukainen.

Huomenna on kolmas, toivottavasti viimeinen, tikkienpoisto.

Tunnen itseni lihavammaksi kuin koskaan.

Viisaritanssi

Moi. Mulla on täällä nyt tää Therru, kakskytviisvuotias, tuli tikkien poistoon. Mut täällä on taas uudet haavat. Joo, samassa paikassa kuin viimeksi. Tää on nyt kolmas kerta. ... Okei. Tehdään näin.

 

Hoitajan ilmeestä saatan päätellä, ettei lääkäriltä tullut kaunista kieltä. Se on sama kuin viimeksi. Se on kovin vakavana pakatessaan jalkaani jälleen. Se kutsuu apukäsiksi toisen hoitajan, että painesiteestä tulee tiukempi. Toinen hoitaja koittaa hakea katsekontaktia, pyyhkäisee hiukset sivuun kasvojeni edestä ja kumartuu eteeni, mutta minä tuijotan tiukasti lihavia jalkojani. Ensimmäinen hoitaja ei edes yritä.

 

Se kirjoittelee koneella ja soittaa pari puhelua. Se meinaa lähettää minut keskussairaalan ensiapuun ja vihjailee jopa M1:stä, enkä osaa muuta kuin puistella päätäni. Laitan sen odottamaan taksia ulkona, että voin polttaa. Se maksaa taksikortilla ja menee sisälle vasta kun auto lähtee pihasta.

 

Ensiavun HTA:n hoitaja on mukava ja asiallinen ja ymmärtää, että minulla on psyka reilun kolmen tunnin päästä, sinne pitäisi ehtiä. Lähetteessä lukee, että ensin on tyrehdytettävä verenvuoto. Se laittaa vain löysän paketin siksi aikaa kun odotan lääkäriä.

 

Kello ryömii eteenpäin. Aika on tahmeaa, se valuu pitkin seiniä, hidastaa ovenkarmeissa ja liimaa lopulta ovet kiinni. Ihmiset ympärillä vaihtuvat yksitellen, paitsi kättään kannatteleva tyttö, se on tullut ennen minua. Minä odotan. Jalka on aika märkä, ja rukoilen joka hetki, ettei se ala sotkea lattiaa.

 

Kun pitkä viisari on aloittanut kolmannen kierroksensa, etsin käsiini jonkun ja selitän, että alle tunnin päästä joudun lähtemään vaikka menisin taksilla ja että psykan jälkeen ei ehkä voi enää tikata. Se juoksee vähän aikaa minun lähetteeni kädessään, minä odotan. Odotan yhteensä kaksi ja puoli tuntia ennen kuin minut hakee elämäänsä kyllästyneen oloinen setä. Kävelemme loputtomia käytäviä, joihin meinaan eksyä vaikka seuraan sinipukuista miestä.

 

Saan huonot tikit ja tylyä kohtelua ja lopuksi ne soittaa taksin kun pyydän. En minä silläkään enää ajoissa ole, mutta psyka tietää sen. Taksikuski jutustelee mukavia, ja tuntuu hyvältä olla hetken aikaa jollekulle jotain muuta kuin potilas.

 

Psykalla on kandi istumassa takanurkassa. En jaksa kieltää sen läsnäoloa. En jaksa välittää. Kun kerron, että ensiavussa niitä ei vittuakaan kiinnostanut enkä voi niitä siitä moittia, psyka on eri mieltä. Ne ovat kuulemma soitelleet sieltä peräänkin. Saikkua ne sen sijaan eivät jatkaneet, mistä psyka järkyttyy enemmän kuin minä. Sille on aivan selvää, ettei tällä jalalla juosta portaita. Se tarjoaa saikkua psykiatriselta, mutten ota vastaan.

Olo ei varmaan koskaan ole ollut yhtä tyhjä. Kuin ei olisi oloa ollenkaan. Vain tunteeton tyhjiö, eikä se tunnu pahalta. Edes se ei tunnu miltään, etten tiedä tikkien tarkkaa määrää. Kai 34 tai 36, eikä ne poistaneet yhtään vaikka piti.

Varaan ajan seuraavalle päivälle terveyskeskukseen, missä joku eri hoitaja poistaa muutaman tikin, ei kysele tyhmiä eikä yritä saada minua puhumaan. Joku random lääkäri käy jatkamassa saikkua seuraavaan tikkienpoistoon asti, eikä esimieheni ilmekään värähdä, kun vien sille uuden lapun.

Tänään tainnutan itseni Oxaminilla koska en halua olla hereillä yhtään kauemmin kuin on pakko.

Fireworks

Aivokemiallinen ilotulitus jää aamulla vaatimattomammaksi. Niin kuin kaikki muukin minussa, vaatimatonta ja tylsää. Löysää. Kipu kuitenkin katoaa nopeammin kuin koskaan ja iho irvistää irvokkaan koomisesti kuin kauhuelokuvan klovni. Sen hymy on syvä ja julma eikä yhtään hauska. Sen suupielestä valuu punainen vana, se on ahnas.

Sukka ja kenkä ovat märät, kun pääsen terveyskeskukseen asti, vaikka sinne on vain kahden tupakan mittainen matka ja olen sitonut sen hyvin. Hoitaja on eri kuin viimeksi, nuori mutta tyynempi. Onneksi minulla on uusi katto tuijoteltavana, uudet laatat laskettavana ja erilainen lamppu kuin neljä päivää sitten. Kipu ja häpeä ovat vain haalistuneita muistoja, joista ei saa kiinni vaikka vähän pinnistelee. En tunne mitään. Olo on absoluuttisen tyhjä.

Omalääkärikin on ihailtavan tyyni, vaikka suusta meinaa lipsahtaa jotain julkaisukelvotonta, kun se näkee irvistävän nilkkani. Se muistaa hyvin viime kerran, mutta ei minun nimeäni. Kukaan ei tänään kysy, olenko itsetuhoinen. Sen sijaan se koittaa pelotella minua hermovauriolla, että leikkaushoito voisi olla paikallaan. Pudistan päätäni, mua ei pelota. Nilkkaan ei kuulemma jäänyt sitten enää mitään ommeltavaa. Se kirjoittaa oxaminit vaikken halua. Täytyyhän ihmisellä tarvittavat olla. Lopuksi lupaan hoitajalle että haen ne heti tänään, eikä minulla oikeasti ole aikomustakaan tehdä niin.

En ole varma, onko tyhjyys ihanaa vai ihan kamalaa. Kaikki on epätodellista. Haluan pakonomaisesti tietää, montako tikkiä se laittoi, mutta ne ei kertoneet, enkä saa avata pakettia ennen keskiviikkoa. Vähän kuin olisi syönyt jotain, minkä energiasisältöä ei tiedä.

Huomenaamulla lähden yli vuorokaudeksi olemaan seurallinen, oppimaan edunvalvontaa ja ennen kaikkea juhlimaan. Hymyni on melkein yhtä aito kuin kauhuelokuvan klovnilla.

Kivun vihreä

Viha valuu terveyskeskuksen päivystävän hoitajan alustalle, kun se erehtyy kurkkaamaan ideaalisiteen alle. Onko sulla itsetuhoisia ajatuksia? Pudistan päätäni. Kato mua. Onko sulla oikeasti itsetuhoiset asiat mielessä? Toimenpidehuoneen avustaja erehtyy kurkistamaan hoitajan laittaman siteen alle. Ehdin nähdä, kuinka puistatus kulkee sen lävitse, se kääntää katseensa pois, peittää näkemänsä ja alkaa painaa haavaa voimakkaasti, mutta mua ei satu. Pahinta kaikessa on kivuntunteen katoaminen. Koskaan en ole katsonut niin syvälle itseeni kuin tänään.

 

Yhtätoista tikkiä myöhemmin vakuutan liian monetta kertaa, etten ole itsetuhoinen, tuijotan lattiaa, seinää, lamppua, roskista. Joo kyllä mulla on ystävä, jonka voin pyytää luokseni täksi päiväksi. Ne käskevät soittaa psykalle, että jos viikon päästä olevaa tapaamista voisi aikaistaa. Tiedän, ettei sitä voi enkä soita. Ehkä laitan huomenna viestin. Lähden kävellen kotiin kädessäni viikon sairauslomatodistus, haavan hoito-ohjeet ja sidetarpeita, aika tikkien poistoon (ja jos ei ole vielä kunnolla kiinni, niin poistetaan vaikka vain joka toinen tikki), liikuntakielto ja vasemmassa kädessä siisti rokotusjälki keskellä tatuointia. Uusi esimieheni on asiallinen, kun soitan sille, etten mene yöllä töihin mutta huomiset päivätyöni hoidan kyllä.

 

Uusi tukka on kiva, mutten halua katsoa peiliin. En tunne mitään. Kun Pessi tulee, tarjoan sille karkkia, höpöttelen vilkkaasti ja aidon hyväntuulisesti kunnes puhe hidastuu ja muuttuu puuroksi ja lopulta nukahdan sen kainaloon.

 

Huomenna menen töihin kohtaamaan kaikki ne kysymykset ja kasvot, mutta onneksi on uusi tukka, niin kukaan ei huomaa että kävelen hassusti.

Pohjaton

Ulkona on valkoista ja kaunista, etenkin öisin, kun minun maailmani herää. Vaikka työ on merkittävästi raskaampaa kylmässä, minä pidän siitä. Se kauneus ja pysähtyneisyys on sen arvoista, jopa sen, että täytyy syödä enemmän. Kun koirasta ei ole lenkkikaveriksi ja olen liian laiska lähteäkseni yksin, fyysinen työ on välttämätön. Pää pysyy kasassa ja ruoka mahassa.

 

Välillä naurattaa ja välillä itkettää, kun mietin omaa logiikkaani, tai oikeastaan logiikan irvikuvaa. Kaapissa kummittelee toista kiloa pähkinöitä, seitankinkkuainekset, siemeniä, kaikenlaista hyvää ja terveellistä. Kuitenkin pähkinät ovat liki mahdotonta ruokaa. Karkki on helpompaa, paljon helpompaa. Mikähän siinäkin on. Onko mahdollista, että juuri se terveellisyys pelottaa, se että pähkinöissä on pelkän sokerin sijaan oikeasti ravintoaineita.

 

Minä tiedän, että psykalla on sananen sanottavanaan pähkinöistä. Ja minä tiedän, että se on oikeassa. Senkin minä tiedän, että psyka ei voi tehdä tätä minun puolestani, ja itse en vain osaa. En pysty. Kuin seisoisin hyppytornissa katsellen vettä alapuolellani uskaltamatta koskaan hypätä. Välillä mietin, onko mitään järkeä viedä hoitavan tahon resursseja tällaiseen, kun en minä kuitenkaan koskaan pysty siihen. Toivoton tapaus. En minä aina haluakaan pystyä, mutta toisinaan itkettää, kun on niin kamala nälkä enkä uskalla syödä enempää. Joskus haluan sitä niin kamalan paljon, että sattuu.

 

Nälkä, niin turvallinen tunne kuin se onkin, on ihan hirveää. Kun heti ison, siis oikeasti todella suuren, lämpimän aterian jälkeen nälkä riipii sisuskaluja ja etenkin mieltä, kun se tuntuu kipuna nukkumaanmennessä, se kalvaa koko ajan taustalla. Vaikka kuinka lapan suuhuni ruokaa, lämmintä ja kylmää, nälkä ei mene pois vaan tekee minut päivä päivältä hulluksi. En usko, että sille riittää mikään.

 

Olisi vähän helpompi syödä riittävästi, jos ylipäätään mikään määrä olisi riittävästi. Mutta kun se on suuri musta aukko, ja kun sen aukaisee, se on täytettävä heti. Mutta kun mikään määrä ruokaa ei täytä sitä, se on aina yhtä ahnas ja pohjaton.



Tänään siirsin blogin vanhasta profiilista uuteen. Tämä ei kuitenkaan ole uusi alku, ei uusi minä tai mitään muutakaan uutta. Kaikki on niin kuin ennenkin.